=============================================================== Lyhyesti: "Spy Game" voisi olla lajinsa klassikko, vakoojafilmi joka tiivistää tiedusteluimperialismin kolme vuosikymmentä yhteen vuorokauteen. Tyylitietoisesti tuotettu ja älykkäästi paloista koottu elokuva fuskaa keskeisissä näyttelijä- valinnoissaan, mutta muuten harvinaisen katsottava tarina. =============================================================== "Spy Game" (2001) edustaa kylmänsodan jälkeistä vakoojatarinaa, jossa tärkein hahmo ei ole kylmäverinen kenttätyöläinen vaan operaatiopomo, joka toimii byrokratian ja kenttätyöläisen välissä. Hänen uskollisuutensa on vanhan maailman mustavalkoista moraalia, jossa miesten välinen, kentän läheisyydessä koettu lojaliteetti on aidompaa isänmaallisuutta kuin byrokraattien poliittista säätilaa seuraileva nationalismi. Tarina etenee takaumina kolmen vuosikymmenen keskeisille ulkopoliittisille näyttämöille. Elokuva- ja vakoojabisneksessä on yhteiset piirteensä. Ensinnäkin "casting", se että löydetään oikeat henkilöt oikeisiin rooleihin, joissa he paneutuvat esittämään muuta kuin itseään. Toiseksi kyky nähdä julkisivun lävitse, kuvamuisti, siis kyky nähdä mitä tapahtuu lavastuksesta riippumatta ja toimia sen pohjalta. Kolmanneksi olennaista ovat oikeat laitteet. Jamesbond-saduista "Spy Game" eroaa kunniakkaasti: aseet, autot ja tarkkailuvälineet ovat niin arkisia, että niiden oivaltava kenttäkäyttö on paljon kiinnostavampaa kuin mitä kätketään kelloon tai kännykkään. Neljäs ja tärkein ominaisuus elokuva- ja vakoojabisneksessä on valpas paranoia, se että "peli pelaa sinua": elokuvakenttä pakottaa tekijät ja katsojat epäilemään rooliensa itsenäisyyttä ihan kuten vakoojakenttä pakottaa epäilemään niin vastustajia kuin oman puolen väkeä. Siksi vakoojafilmien pitää pystyä erityisellä huolella kyseenalaistamaan lajityyppinsä konventiot. "Spy Game" -filmissä vaarallisin notkahdus on castingissa, näyttelijäkiinnityksessä. Robert Redfordin esittämän operaatiopomon ja Brad Pittin esittämän luonnonlahjakkaan kenttäduunarin ystävyys pohjustetaan Vietnamissa, testataan Itä-Saksassa ja problematisoidaanBeirutissa. Viimeinen suuri vihollinen maailmannäyttämöllä on Kiina, josta tarina alkaa ja johon se loppuu, antamatta kovin loogista tai lähellekään uskottavaa loppuratkaisua. Lopulta voiton vievät elokuvan eskapistiset tarpeet, sillä vakoojatarinoiden pessimismi ei istu enää 2000-luvulle. Tämä maailma odottaa vakoojatarinoilta Tom Clancyn spektaakkeleita, ei Ian Flemingin tai Len Deightonin kamaridraamoja, joissa poliittiset rajat ylittävällä seksilläkin on vielä vahvaa lumovoimaa (yleensä kyllä yksipuolisesti niin, että länsi bylsii itää). 2000-luvun vakoojaleffaan Robert Redford on kuitenkin ylisöötti ja Brad Pitt kiiltokuvaa, kummassakaan ei ole pokeripelurin uskottavuutta, jota ainakin vakoojafilmillä jollei vakooja-alan todellisuudessa olettaisi tarvittavan. Aikoinaan juuri Redfordin lempänkomea, suorastaan aatelinen hahmo oli se perusamerikkalainen, jonka huoli kansakunnan tilasta nosti klassikoiksi sellaisia paranoiafilmejä kuin "Presidentin miehet" tai "Korppikotkan kolme päivää". Tänä päivänä vanhaa elokuva/vakoojamaailmaa edustavaksi kenttäpeluriksi kelpaisi paremmin joku villatakkimaisempi näyttelijä, kuten Gene Hackman. Nämä imellytykset eivät kuitenkaan häiritse suhteettomasti. Itse pidän tolkuttomasti vakoojafilmeistä ja "suuren pelin" tunnusta, niin hymistelevästi kuin tällaiset filmit suhtautuvatkin USA:n iskukykyyn, ja spektaakkelimaisten vakoojafilmien joukossa "Spy Game" vetää vertoja nykypäivän parhaille paranoiatarinoille kuten "Valtion viholliselle" tai Phillip Noycen Clancy-filmatisoinneille. "Spy Gamen" käsikirjoittaja Michael Frost Beckner ei kylläkään ole aiemmin osallistunut sen maineikkaampaan filmiin kuin megafloppiin "Kurkunleikkaajien saari"… -- M.G. Soikkeli Videolta 7.12.2002 Soikkelin elokuva-arkisto