====================================================== Lyhyesti: puberteettiscifin eli Star Trek -sarjan pohjanoteeraus, elokuva "Insurrection" on saatu oikein teatterilevitykseen. Vitsit ovat vaivalla työstettyjä, iloittelu ja seikkailu harvinaisen väkinäistä, eivätkä avaruusnäytkään vedä vertoja elokuvascifin standardille. Tylsä kuin androidin puuhapäivä. ====================================================== "Androids do not have fun." Taas he ovat täällä, nuo mainiot miehet kokovartalokalsareissaan ja "voisiko koneella olla kivaa?" - tasoisine filosofeineen. Ennen kaikkea heillä on edelleen mukana Kolme Kosmista Voimaa: lapsenmielisyys, alkuperäiskansojen pakkomielteinen suojelu, ja jenkkihenkinen pyssyfiksaatio. Näistä aineksista syntyy pelkkiä Kosovon sodan päiväunia, jotka Finnkino vielä ryssi onnettomalla äänentoistollaan. Mitä muuta matineassa siis voi tehdä kuin nukkua hartaasti? No, ainahan voi alkaa analysoida elokuvaan kulkeutunutta lajityypin hylkytavaraa. Voi huomata, että näyttelijät ovat itsekin jo kiusaantuneita 70-lukulaisiin unisexhaalareihinsa ja niin pian kuin mahdollista vaihtavat ne rentoihin nahkarotseihin; ehkä voisi toisaalta ihastella sitä 60- lukulaista paatosta, jolla metafysiikka edelleen ylittää fysiikan rajat, ilman mitään perusteluja. Voi myös panna merkille, että pitkän saagan päässä ST-universumi ei pysty enää käyttämään tyypillisiä ideoitaan. Elokuvascifi on muuttunut liian mustanpuhuvaksi tyyliltään, jotta ST:n kiltteily sopisi siihen. Esimerkiksi pastoraalinen planeettautopia jää vaille karakterisoivia hahmoja ja sisäisiä ristiriitoja, koska utopiat ylipäänsäkin ovat niin vierasta nykyscifille. Jopa androideilla alkaa kolista vasta siinä vaiheessa, kun kukkaniityillä kävely vaihtuu aseiden jytinäksi. Edelliseen ST-leffaan verrattuna aseistautuminen on muuttunut jo ihan itsestäänselvyydeksi. Kun sodan keltainen kiilto ihmiskoneen silmissä esitetään pelkästään huvittavana, on aika peruuttaa ja ihmetellä, missä vaiheessa ST vaihtoi galaktisen rauhanliiton pohjoisatlanttiseen sotilasliittoon? "Insurrection"-leffa on suomennettu asiallisesti "Kapinaksi", mikä lupaa liikaa tähän juoneltaan sinne tänne säntäilevään elokuvaan. Tarinassa on muutama jujukin, mutta kun ne on paljastettu on jäljellä enää hyvin pakollisia ja epäkiinnostavia jännitysmomentteja, jotka sentään on tajuttu leikata puolta lyhyemmiksi kuin normaalisti. Nimenä "Star trek: Pakina" sopisi siis paljon paremmin leffan tyyliin ja lyhytjännitteisyyteen. ST-leffojen 3. osalla ("The Search for Spock", 1984) ja tällä 9. osalla on sama teema, harras kiinnostus ikuisen nuoruuden ihmeeseen, mutta tyylilaji on muuttunut viidessätoista vuodessa tähtitieteellisesti - pelkästään holtittomaan suuntaan. Pakinan leppoisuuteen sopivasti korpimaiden kuuluisin avaruusalus on tässä elokuvassa pelkkä heittopussi, ja ohjaaja-näyttelijäksi intoutuneelle Jonathan Frakesille teatterilava, jolla hän pääsee kilpailemaan Orson Welles - näköiskisassa. Leffan tyylittely seurannee hänen mieltymyksiään tai tuottajaportaan laskelmia. Pehmopornoa on lisätty kylpykohtauksilla ja splatteria sen verran kuin K-12 -rajaa ja marraskettä venyttämällä saadaan aikaiseksi. Finnikauhua! "Insurrection" on siis teinileffa tylsimmästä päästään. ST:n harrastajille sitä on yritetty kohdentaa leuat loksauttavan älyttömällä, sarjakuvamaisella liioittelulla; ehkäpä hakien samanlaista rentoa otetta kuin ST-leffojen parhaaksi noteeratussa IV osassa, "The Voyage Home" (1986). Tällaisessa tapauksessa komiikan kaava on periaatteessa idioottivarma: kun on ensin luotu pitkän tv- sarjan edellyttämät muuttumattomat hahmo, niitä voidaan sitten spin-offeissa ja elokuvissa ironisoida äärimmäisyystilanteisiin. Käytännössä kaava kuitenkin edellyttää, että ironisointia ei toteuteta liian monesti eikä liian pitkälle, ja että edes elokuvan ohjaajalla on käsitys lajityypin puitteissa kolahtavista vitseistä. Jonathan Frakesilla ei ole, ja muu miehistö näyttää seuraavan hänen idiotismiaan: superkorrekti kapteeni heittäytyy rakastuneeksi teiniksi, superälykäs androidi etsii leikkitoveria, ja superjäykkä soturi kärsii hormoneistaan. Ehkä näistä aiheista saisi oikeasti hauskoja tilanteita, jos niiden pohjalta rakennettaisiin lumivyöryn lailla kasvavia ongelmia, mutta tässä leffassa ne ovat yhtä ajatuksetta lisättyjä sävyjä kuin utopiakansan päivettyneet povet, kömpelöhköt tietokoneanimaatiot ja muut teiniyleisölle adaptoidut makupalat. No, ainakin päivänäytöksessä yleisön keski-ikä oli varmasti yli 20 vuoden, minkä lisäksi Finnkino tosiaan mokasi äänentoiston n. 15 minuutin matkalta (dialogi ei kuulunut lainkaan) ja sitten vielä kieltäytyi näyttämästä leffaa alusta. Siinäpä elokuville omistettu palatsi? -- M.G. Soikkeli Helsingissä 7.4.1999 Soikkelin elokuva-arkisto