============================================================== Lyhyesti: "State and main" edustaa david mamet'ta romanttis- immillaan. Komedia leffanteosta pikkukaupungissa pakottaa katsojan mukaansa tikittävällä rytmillä, ja Mamet-takuulla luvassa on myös hiottu huijaus. Sympaattinen näyttelijä- kaarti vie huomion Hollywood-kuvan imelyydestä. Tiivisfilmiä! ============================================================== Ehkäpä Mamet-leffat ovat kaikki yhtä kepeitä ja niiden esitystapa, konetulimainen dialogi ja viileät luonteet, vain saavat katsojan tuolin laidalle: mitä tässä tapahtuu pinnan alla? Ehkä sama pätee jopa Mamet-draamaan, tärkeintä lieneekin että ne ovat hyviä perusdraamoja ja antavat tilaa tulkinnoille - ja elokuviinsa Mamet on valinnut omanlaisensa tulkinnan omalle tekstilleen. Mamet'n hahmojen viileys tarkoittaa sitä, että he eivät ilmaise tunteita epäsuorasti, tulkittavien vihjeiden kautta kuten leffojen realismi edellyttäisi. He ovat lapsellisen hempeitä tai hölmön totisia, tai tarmokkaita uraihmisiä joiden tunne-elämä sisältyy heidän työhönsä. Joukossa on toki Mamet'ta miellyttävän tyylilajin edellyttämiä pikkurikollisia, jotka saavat liikkumaan sen suuren kuvion, jossa keskinkertaiset tunteet eivät motivoi ihmisiä ylittämään rajojaan. "State and main" (2000) on tunnelmaltaan kevyempi ja toiminnaltaan vilkkaampi kuin rikoskeskeiset Mamet-ohjaukset, mutta sekin kestää mainiosti toisen katsomisen. Leffan ranskankielinen nimi "Séquences et conséquences" summaa sekä filmin metafiktiivisyyden että selkeän juonirakenteen. Kuva-alan runsas tapahtuminen näkyy merkitsevän Mamet'lle koomisuutta, yksityiskohtien huvittavaa osuvuutta, jonka päällä ihmiset esittävät aina samaa tarinaa; pikkukaupunkiin osunut Hollywood-tuotanto löytää paikkansa niin helposti, koska maailmankuva jolla filmiä tehdään on sekin pikkukaupunkilainen, yhden rakkaustarinan kerrallaan sisäistävä. Philip Seymour Hoffman leffan keskipisteessä, ujona ja työlleen omistautuneena käsikirjoittajana, on jo riittävä filmitäky, ja omaa elämändraamaansa hiljaisella varmuudella ohjaileva Ann, siis Rebecca Pidgeon, vähintään yhtä hyvä. Mametilta poikkeuksellisen kepoisaa huumoria edustaa filmiryhmän mukana saapuva machostara, jota esittää Alec Baldwin. Hänet on käytetty komeaksi koristeeksi tarinan sisälläkin ja kaksikymppinen Julia Stiles saa esittää hänen alaikäistä bändäriään; ihme keksintö ristiriidan rakentamiseksi filmiryhmän ja kaupunkilaisten välille, kun etenee niinkin kauaksi filmattavasta sisäiskertomuksesta. Elokuva joka kestää mainiosti kankaalta videolle; ei yhtä tenhoava kuin "Espanjalainen vanki", mutta houkuttaa useampaan katsomiseen tämäkin. -- M.G. Soikkeli Videolta 21.10.2001 Soikkelin elokuva-arkisto