Suljettu saari (2009) ===================== Martin Scorsese edustaa 70-lukulaisten Hollywoodin uudistajien sukupolvea, joka seisoo nykyään tukevasti kaupallisen valtavirtatuotannon sisä- ja ulkopuolella. Syyt kaksinaiseen rooliin eivät liene niinkään taloudelliset kuin esteettis-narsistiset. Ilmeisesti Scorsese haluaa tehdä omanlaistaan elokuvaa ja todistaa kollegoilleen, että hän voi soveltaa filmihistorian tuntemustaan sovinnaisiin genretuotteisiin: tehdä sekä kaupallisesti sisäsiistiä genrefilmiä että scorsese-auteurin käsialaa edustavaa elokuvaa. Tuloksena on sellaisia hengettömiä elokuvia kuten "Suljettu saari" ("Shutter Island", 2009) jolla on erityistä kiinnostavuutta ainoastaan osana Scorsese- jatkumoa. Psykologisen trillerin juoneen sovitettu, erittäin ennalta arvattava murhamysteeri on PÄÄLLISIN PUOLIN sellainen elokuva, jota Hollywoodin tulokkaat ja ensimmäistä isoa filmiään tekevät ohjaajat saattavat päästää käsistään. "Suljettu saari" on turvallisen vieraannutettu kuvaus poliisista, joka rikosta tutkiessaan selvittääkin omaa identiteettiään. Onhan näitä nähty. Mielen sairaana maisemana "parantumattomien tapausten" kriminaalilaitos on tunnelmaltaan aidosti uhkaava, mutta yksittäisiin kohtauksiin Scorsese ei saa mieltä eikä jännitystä Tärkeämpää tuntuu olleen elokuvahistorian visuaalisten elementtien kierrättäminen sellaisin vivahtein, että katsojassa herää lievä tuttuuden tunne. Puuttuu vain loppukohotus, jossa astuttaisiin läpi elokuvahistorian jonnekin felliniläiseen taivaaseen tai helvettiin. Mutta loppuun saakka elokuva on ennemmin uskollinen romaanille, johon käsikirjoitus perustuu. Aivan kuin kirjasta ei olisi kelvannut muuta elokuva- adaptaatiolle kuin saaren vertauskuvallinen nimi, "Shutter Island"? Rakennusten (ja erään luolan) sisätilat pään tai elokuvahistorian sisäisinä maisemina tuskin ovat olleet alkuperäisen romaanin idea. Sitoutuminen tarinaan tekee tällaisesta elokuvasta sietämättömän sen filmilliseen taiturointiin nähden. Käyttämällä kehnon pökkelöisiä näyttelijöitä, Leonardo di Capriota ja Ben Kingsleytä, ohjaaja yrittää siirtää huomion elokuvan pintaan, kliseiden törmäyttämiseen. Se toimii. Ääniraita ('kuristettujen sellojen vaikerrus') on aidosti uhkaava kuin Hitchcockin parhaissa filmeissä ja kuva on tarpeen tullen harkitusti epätarkka, kohtausjatkumoltaan hypähtlevä, mikä osaltaan korostaa tämän elokuvan paikattomuutta ja elokuvan kokemisen illusorisuutta. Sekin toimii. Mutta sitten palataan aina tarinaan... ja lopulta selittävään takaumaan joka olisi ansainnut paljon perusteellisemman käsittelyn jos teemana kerran on syyllisen mielen kahtiajakautuminen päähenkilön ammatin tarjoamalla tavalla... Goottiset tyylilainat Mario Bavalta menivät itseltäni ohitse; NY Timesin kritiikin kommenteissa mainitaan viel erikseen John Stahlin ohjaama "Leave Her to Heaven", joten Scorsese lie sis soveltanut tarkkojakin ideoita elokuvahistoriasta. Mutta mihin tarkoitukseen? Tätä Scorsese siis ehdottanee: että "Suljettu saari" on rikoselokuvien maailma pienoiskoossa, ja jokainen film noir -mysteeri on viime kädessä mysteeri elokuvataiteesta alitajuntamme maisemana. Opetus on samaa luokkaa kuin "Departed"-filmi (2006) kolkkona, hengettömänä pastissina gangsterifilmeistä. Aivan kuin Martin Scorsese pyrkisi todistamaan, että hänkin olisi voinut tehdä sellaiset rikoselokuvat kuin "Memento" (2000) ja "Internal Affairs" (2002) jo kauan sitten, jos niille olisi ollut tarvetta. Elokuvataiteessa. Muuta sanottavaa Scorsesella ei ole. Liekö enää tuleekaan. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kukaan ei välitä enää muistaa Suljetun saaren" tapaista loppuvälityötä ohjaajan uralla. -- M.G. Soikkeli Tampereella 15.3.2010 Soikkelin elokuva-arkisto