=========================================================================== Lyhyesti: "Suomi-Ruotsi 4-1 (1995)" on kokoillan elokuvista varmasti draamallisesti intensiivisin ja hallituin kotimainen filmi jos kuinkakin sen tekijöistä yli puolet on ulkomaisia. Elokuvan dramatiikka on niin tiiviisti interaktiivisessa kontaktissa katsojakunnan odotuksiin, että voi hyvällä syyllä kysellä miksi vasta nyt _näin_ ajankohtainen filmi. =========================================================================== "Asemiin ei saa jäädä, vaan taistelun täytyy jatkua..." Näyttelijäntyö ja draaman rakenne eivät ole koskaan osuneet niin yksiin kuin tässä yksittäisessä filmissä - minkä kuka tahansa saattoi panna merkille katsojakunnan reaktioissa. Jännitys osattiin ladata liioittelematta ensimmäisen näytöksen aikana. Rooleihin valitut gladiaattorit varoivat näyttämästä persoonallisia, muista erottuvia ominaisuuksiaan ensimmäisen näytöksen aikana ja antoivat mielenkiintoisella tavalla arvailutilaa katsojakunnan odotuksille: ketkä ovat tämän kollektiividraaman ratkaisevia hahmoja. Filmin käsikirjoitus ei myöskään korostanut ele- mentaalisten osapuolien moraalisia lähtökohtia, vaan harvinaisen paljon tilaa annettiin katsojan tulkinnalle. Erityisen poikkeuksellista oli se miten hahmon toiminta oli lähtökohta josta käsin katsoja joutui päättelemään henkilon merkityksen draaman kokonaisuudelle. Muutamat erikoislähikuvat esittivät hahmon buddhalaisen tyhjennettynä persoonana: ei kasvoista eikä asennosta, repliikkien niukkuudesta puhumattkaan, voinut päätellä hahmon päämääriä. "Suomi-Ruotsi 4-1 (1995)" oli sikälikin rohkea narratiivisilta ratkaisuiltaan, että kertojan äänelle oli annettu hallitseva osuus. He ketkä ottivat nähdyn filmin talteen videolleen voivat laskea yksittellen kertojan esittämistä kommenteista ne jotka osoittvat kertojan kaikkitietävyyden sekä ne (useimmat) joissa hän pelkästään havainnoi kolmannen persoonan näkökulmasta gladiaattorien liikkeitä kaukalon muotoisella näyttämöllä. Ilolla panin merkille myös huumorin draamaa keventävät ratkaisut hallitun painokkailla hetkillä intensiteettiä. Esityksen mimeettinen ilmaisuvoima ja lajityypin esteettisten muotoratkaisujen tarkka noudattaminen olisivat jo itsessään antaneet katsojalle kylliksi seurattavaa, pohdiskeltavaa ja kantaa otettavaa, mutta ilman kertojan ääntä tämä filmi olisi menettänyt sen mikä tällä kertaa oli dramatiikan puitteissa saavutettavissa: joukkohallusinaation. Varsinkin toisen näytöksen aikana kertojan ääni ohjasi draaman fokalisoitumista tavalla, josta monen romaanin ja näytelmän sietäisi ottaa oppia. Juuri kertojan äänen - toisinaan hienokseltaan faktisesta fiktioon, toisinaan äkillisesti ylevästä arkiseen - vaihtelevien ilmaisutyylien ansiosta draama kerrontansa aikana pehmensi tragedian ja kansanilveilyn vastakohtaisuutta näytetyn sisällössä. Kolmannessa näytöksessä filmi alkoi muuttaa luonnettaan yhä enemmän interaktiivisuuden hyväksi. Kolmannessa erässä vapautuivat laveimmalti nähdyn filmin merkitykset osana ainakin kahta suurta avointa kertomusta, jos ei kolmeakin: MM-jääkiekko 1995, Suomen jääkiekon narratiivi, ja kenties koko Suomen historia. "VILLE! VILLE! VILLE! VILLE! VILLE! VILLE! VILLE! VILLE!..." Mielenkiintoista kyllä, paras vertailukohta omassa katsomiskokemuksessa ei ollutkaan enää massahysterian täyttämä kansallisen diskurssin mukainen dekoodaus, vaan edellisen ratkaisevan gladiaattorielokuvan loppuottelu, jossa oli tilaisuus katsoa filmiä "Ruotsi-Kanada 1994" ulkomaisessa katsomossa kanadalaisten seurassa. Vasta tuosta katsomiskokemuksesta käsin saatoin ymmärtää miksi tämän filmin dekoodaus ei ollut omalla kohdalla _niin_ naiivia ja yksittäiseen rekisteriin sijoittuvaa kuin ympärillä riehuvilla katsojilla. "Ruotsi-Kanada 1994" oli draama jonka loppuselvittely oli periaatteessa yhdentekevä, mutta muiden läsnäolleiden katsojien interaktio _ohjasi_ oman katsomisen mielihyvää ja interaktion ratkaisuja. Tuolloin samaistuminen tapahtui suhteessa sellaiseen, jota draama nimenomaisesti ei tavoitellut - samoin tällä kertaa. Tästä tullaan "Suomi-Ruotsi 4-1 (1995)"-filmin heikkouksiin. Filmin melodraamallinen viritys puhutteli sittenkin ensisijaisesti miespuolista katsojakuntaa. Vaikka monet naispuolisetkin katsojat saattoivat kokea nähdyn draaman "omakseen", antoi se enemmän dekoodauksen välineitä ja tulkinnallisia rekistereitä juuri miespuolisen katsojakunnan haltuun. Parhaiten tämä näkyi katsojakunnan reaktioissa filmin jälkeen. Suurin osa niistä, jotka seisoivat Tampereen keskustorilla ja hoilasivat Maamme-laulua suihkulähteen päällä huitovalle nuorukaiselle, olivat draaman päähenkilöiden sukupuolta. Samoin ne jotka roikkuivat autoista bissepullot kourassa tai ylipäänsä alkoivat ottaa kaupungin julkisen semanttista kenttää haltuunsa tulkinnallisen rekisterinsä varsin niukoilla ilmaisuilla - hekin toistivat, somasti milloin ei komeasti, ainoastaan näkemänsä draaman luonnekomedisia elkeitä. Mielestäni sellainen yksipuolisuus on myös pateettista. Kaikkiaan "Suomi-Ruotsi 4-1 (1995)" haastoi ja haastaa 1990- luvun mielipiteitä draaman tehtävästä. Yleisöreaktiota ja interaktiota korostava pragmaattinen koulukunta voi laskea nähdyn filmin yhtä suureksi voitokseen kuin ne jotka voivat ihailla nähdyn filmin mimeettistä merkkilastia, yksittäisen kiekkoindeksin hälyttävän korkeaa referenssitihentymää draaman kansallisia identiteettejä argumentoivien osapuolien tilannemotiivina. Kamalan hurja matsi kaikkiaan! -- "kevään sateessa kurkien jalat ovatkin lyhentyneet" -basho- Soikkelin elokuva-arkisto