==========================================================
Lyhyesti: "Syntyneet tappajiksi" on huima yhdistelmä 
tyylilajeja koottuna Oliver Stonen (sittenkin) tutun 
turvalliseen spektaakkelimuotoon; kuvittele Greenaway 
plus Tarantino plus Belvaux ohjaamassa samaa elokuvaa 
ja MTV tuottajaksi niin leffasta saa aika hyvän 
hahmotelman. Pääosissa Woody Harrelson ja Juliette 
Lewis tekevät kammottavan komeat roolit, mutta leffan 
sanomasta ja kriittisyydestä voikin olla montaa mieltä, 
onko filmi karhunpalvelus (sarja)murhaajien julkiselle 
roolille. Ei heikkovatsaisille, eikä joulua odottaville. 
==========================================================


"Syntyneet tappajiksi" on Oliver Stonen yritys tehdä 
kaikki sarjamurhaajakertomukset lopettava 
sarjamurhaajasatiiri, mutta yhtä hyvin elokuva saattaa 
osoittautua "sarjamurhaaja on the road" -leffojen uudeksi 
kivijalaksi: mitä enemmän murhataan mitä 
groteskimmalla estetiikalla, sitä enemmän (muka) satiiria 
ja sitä helpompi ohittaa väkivaltasensuuri ja suuren 
katsojakunnan ensireaktiot. "Natural Born Killers" ei ole 
enää art house -väkivaltaa sen kummemmin kuin 
"Platoon" sodanvastainen elokuva. Molemmat ovat 
pääasiaa eli terapiaa, yritys saada skitsoinen Yhdysvallat, 
united states of mind, katsomaan skitsoa peiliään eli 
mediaa.
	Karl Marxille luonnonvoimatkin olivat 
tuotantovoimia, Hollywoodin estetiikassa 
tuotantovoimatkin ovat luonnonvoimia. Niin pienimmässä 
(perheessä) kuin suurimmassa (bisneksessä) 
tuotantoyksikössä ovat "luonnollisesti" vastakkain 
kilpailevat voimat, joiden historiallisuutta ei tarvitse 
selittää. Niin vain"on" että perhe on ristikkäisten halujen ja 
pelkojen turmelema, niin vain "on" että bisneksessä 
ihmiset paljastavat olennaisimman moraalittomuutensa.
	Stonen elokuva jo sentään vihjailee siihen miten 
yhteiskunnalliset ilmiöt on tuotettu mediassa. Typerää 
vain, että perinteisen Hollywood-leffan tapaan Stone 
henkilöi median tiettyyn vastenmieliseen henkilöön ja 
tämän rankaiseminen saa toimia kansallisena terapiana. 
Sama tekniikka kuin kotimaisten leffojen 
halpamaisimmassa noteerauksessa, Kaurismäen 
"Paperitähdessä" (joka oli kaiken lisäksi henkilökohtainen 
kosto). Stonen selitys viittaa Frankensteiniin: 
massamurhaajat ovat median luomia hirviöitä, jotka eivät 
_voikaan_ ymmärtää luonnettaan kuin että he ovat 
_syntyneet_ pahoiksi. Tappajille rakkaus, kauneus ja 
etninen ovat arvoja siinä kuin kelle tahansa, he elävät 
pienistä vivahteista kuten kaikki ihmiset, mutta sen 
lisäksi he ovat psykoottisia, eivät mielipuolia, sillä - kuten 
elokuva selittää - he kyllä erottavat hyvän ja pahan, mutta 
he eivät vain välitä niiden eroista.
	Tollointa Stonen elokuvassa on juonen kääntäminen 
"Doors"-leffasta tutun tripin kautta, viite siihen, että 
tietoisen ja tiedostattoman keskinäisessä kaaokselle on 
vielä jossain olemassa jokin pohja, käsitettävä raja vielä 
sen jälkeen kun on astuttu "hyvän ja pahan tuolle puolen". 
Parasta leffassa  on huomio siihen miten media on 
nauranut, estetisoinut ja romantisoinut perheen, 
pakottanut perheen ideaksi, jonka todellisia jännitteitä ei 
haluta käsitellä.
	Tässä mielessä Stonen leffa on hurmoksellisempi ja 
ankarampi katsaus romanttiseen "viattoman 
tappajaparin" aiheeseen kuin klassikot, kuten Arthur 
Penn'in "Bonnie and Clyde" (1967), Terence Malickin 
"Badlands" (1973) tai Spielbergin "Sugarland Express" 
(1974). On vaikea sanoa miltä osin Stonen leffan pitäisi 
olla toisenlainen, jotta se saisi ihmiset myös reagoimaan, 
kavahtamaan kauemmas viihdeväkivallasta - ihan yhtä 
hyvin voivat katsojat lumoutua tästä väkivallan 
estetisoinnin äärimmäisestä askeleesta katsojaa vastaan ja 
nykiä ohjaajaa hihasta: hei, järkytä minut vielä kerran tällä 
tavalla. Stonen ilmeinen pyrkimys kieltää staattinen, 
kontrolloitu kuva väkivallasta saattaa olla sittenkin liian 
helppo teholeikkuri MTV-estetiikkaan tottuneille. 
Toisaalta, eivätpä Dennis Potterin metafiktiiviset leikit 
väkivallan kanssa olleet juuri onnistuneempia 
vieraannuttamisessaan.
	Koko elokuvan ajan on selvää miten tarina tulee 
loppumaan, tosin selvyyden tuoma visio muuttuu sitä 
mukaa kun leffa etenee ja kauhun groteskius alkaa saada 
uusia muotoja. Ja jälleen toisaalta: leffa _ei_ uppoaisi 
katsojiin jos siihen ei rakennettaisi hyvin perinteisellä 
tavalla viihteellistä jännitystä takaa-ajajien ja rosvojen 
välille, apokalyptista vyöryä - ja mikä sitten jää 
päällimmäiseksi katsojan tunnelmiin?
	Elokuvan alussa vilahtava traileri Aleksi Mäkelän 
elokuvasta "Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat" 
tuntuu tylyltä vitsiltä, kirveeltä surullisen naapurin 
selässä, kun näkee Stonen vision, ja ainakin sen verran 
hyvää tämänkertaisessa transgressiivisen väkivallan 
visioinnissa on. Tai kun illalla kerrotaan uutisissa 
suomalaisesta "joukkojenhallintayksiköstä", 
mellakkapoliisista siististi nimettynä, ja miten 
uutisselostaja kuittaa "tässä joukot vain verryttelevät", 
niin kyllä kylmä hiki nousee otsalle; väkivallan estetisointi 
piirittää jo meitä kaikkialta ja ehkä ainoa keino kestää 
sellainen valhe on tehdä itse estetiikka vastenmieliseksi, 
levottomaksi, rumaksi. Tältä osin Stonen yritys osuu 
liiankin hyvin kohdalleen kenen tahansa median 
myrkyttämän tarpeisiin.

--
#####################   	"Antaa olla, minun pitää varmaan editoida
    M.G. Soikkeli	 	tämä muutenkin - ei ole lainkaan sopivaa,
    csmaso@uta.fi 	 	että minut nähtäisiin nuo helvetin perhoset
#####################	 	hiuksissani." -*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-



Soikkelin elokuva-arkisto