========================================================== Lyhyesti: "Syntyneet tappajiksi" on huima yhdistelmä tyylilajeja koottuna Oliver Stonen (sittenkin) tutun turvalliseen spektaakkelimuotoon; kuvittele Greenaway plus Tarantino plus Belvaux ohjaamassa samaa elokuvaa ja MTV tuottajaksi niin leffasta saa aika hyvän hahmotelman. Pääosissa Woody Harrelson ja Juliette Lewis tekevät kammottavan komeat roolit, mutta leffan sanomasta ja kriittisyydestä voikin olla montaa mieltä, onko filmi karhunpalvelus (sarja)murhaajien julkiselle roolille. Ei heikkovatsaisille, eikä joulua odottaville. ========================================================== "Syntyneet tappajiksi" on Oliver Stonen yritys tehdä kaikki sarjamurhaajakertomukset lopettava sarjamurhaajasatiiri, mutta yhtä hyvin elokuva saattaa osoittautua "sarjamurhaaja on the road" -leffojen uudeksi kivijalaksi: mitä enemmän murhataan mitä groteskimmalla estetiikalla, sitä enemmän (muka) satiiria ja sitä helpompi ohittaa väkivaltasensuuri ja suuren katsojakunnan ensireaktiot. "Natural Born Killers" ei ole enää art house -väkivaltaa sen kummemmin kuin "Platoon" sodanvastainen elokuva. Molemmat ovat pääasiaa eli terapiaa, yritys saada skitsoinen Yhdysvallat, united states of mind, katsomaan skitsoa peiliään eli mediaa. Karl Marxille luonnonvoimatkin olivat tuotantovoimia, Hollywoodin estetiikassa tuotantovoimatkin ovat luonnonvoimia. Niin pienimmässä (perheessä) kuin suurimmassa (bisneksessä) tuotantoyksikössä ovat "luonnollisesti" vastakkain kilpailevat voimat, joiden historiallisuutta ei tarvitse selittää. Niin vain"on" että perhe on ristikkäisten halujen ja pelkojen turmelema, niin vain "on" että bisneksessä ihmiset paljastavat olennaisimman moraalittomuutensa. Stonen elokuva jo sentään vihjailee siihen miten yhteiskunnalliset ilmiöt on tuotettu mediassa. Typerää vain, että perinteisen Hollywood-leffan tapaan Stone henkilöi median tiettyyn vastenmieliseen henkilöön ja tämän rankaiseminen saa toimia kansallisena terapiana. Sama tekniikka kuin kotimaisten leffojen halpamaisimmassa noteerauksessa, Kaurismäen "Paperitähdessä" (joka oli kaiken lisäksi henkilökohtainen kosto). Stonen selitys viittaa Frankensteiniin: massamurhaajat ovat median luomia hirviöitä, jotka eivät _voikaan_ ymmärtää luonnettaan kuin että he ovat _syntyneet_ pahoiksi. Tappajille rakkaus, kauneus ja etninen ovat arvoja siinä kuin kelle tahansa, he elävät pienistä vivahteista kuten kaikki ihmiset, mutta sen lisäksi he ovat psykoottisia, eivät mielipuolia, sillä - kuten elokuva selittää - he kyllä erottavat hyvän ja pahan, mutta he eivät vain välitä niiden eroista. Tollointa Stonen elokuvassa on juonen kääntäminen "Doors"-leffasta tutun tripin kautta, viite siihen, että tietoisen ja tiedostattoman keskinäisessä kaaokselle on vielä jossain olemassa jokin pohja, käsitettävä raja vielä sen jälkeen kun on astuttu "hyvän ja pahan tuolle puolen". Parasta leffassa on huomio siihen miten media on nauranut, estetisoinut ja romantisoinut perheen, pakottanut perheen ideaksi, jonka todellisia jännitteitä ei haluta käsitellä. Tässä mielessä Stonen leffa on hurmoksellisempi ja ankarampi katsaus romanttiseen "viattoman tappajaparin" aiheeseen kuin klassikot, kuten Arthur Penn'in "Bonnie and Clyde" (1967), Terence Malickin "Badlands" (1973) tai Spielbergin "Sugarland Express" (1974). On vaikea sanoa miltä osin Stonen leffan pitäisi olla toisenlainen, jotta se saisi ihmiset myös reagoimaan, kavahtamaan kauemmas viihdeväkivallasta - ihan yhtä hyvin voivat katsojat lumoutua tästä väkivallan estetisoinnin äärimmäisestä askeleesta katsojaa vastaan ja nykiä ohjaajaa hihasta: hei, järkytä minut vielä kerran tällä tavalla. Stonen ilmeinen pyrkimys kieltää staattinen, kontrolloitu kuva väkivallasta saattaa olla sittenkin liian helppo teholeikkuri MTV-estetiikkaan tottuneille. Toisaalta, eivätpä Dennis Potterin metafiktiiviset leikit väkivallan kanssa olleet juuri onnistuneempia vieraannuttamisessaan. Koko elokuvan ajan on selvää miten tarina tulee loppumaan, tosin selvyyden tuoma visio muuttuu sitä mukaa kun leffa etenee ja kauhun groteskius alkaa saada uusia muotoja. Ja jälleen toisaalta: leffa _ei_ uppoaisi katsojiin jos siihen ei rakennettaisi hyvin perinteisellä tavalla viihteellistä jännitystä takaa-ajajien ja rosvojen välille, apokalyptista vyöryä - ja mikä sitten jää päällimmäiseksi katsojan tunnelmiin? Elokuvan alussa vilahtava traileri Aleksi Mäkelän elokuvasta "Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat" tuntuu tylyltä vitsiltä, kirveeltä surullisen naapurin selässä, kun näkee Stonen vision, ja ainakin sen verran hyvää tämänkertaisessa transgressiivisen väkivallan visioinnissa on. Tai kun illalla kerrotaan uutisissa suomalaisesta "joukkojenhallintayksiköstä", mellakkapoliisista siististi nimettynä, ja miten uutisselostaja kuittaa "tässä joukot vain verryttelevät", niin kyllä kylmä hiki nousee otsalle; väkivallan estetisointi piirittää jo meitä kaikkialta ja ehkä ainoa keino kestää sellainen valhe on tehdä itse estetiikka vastenmieliseksi, levottomaksi, rumaksi. Tältä osin Stonen yritys osuu liiankin hyvin kohdalleen kenen tahansa median myrkyttämän tarpeisiin. -- ##################### "Antaa olla, minun pitää varmaan editoida M.G. Soikkeli tämä muutenkin - ei ole lainkaan sopivaa, csmaso@uta.fi että minut nähtäisiin nuo helvetin perhoset ##################### hiuksissani." -*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*- Soikkelin elokuva-arkisto