================================================================= Lyhyesti: "Taikalampi" (1992) kertoo soap-näyttelijättärestä, joka rullatuoliin jouduttaan opettelee uudelleen elämisen mielekkyyden. Tarinan toinen päähenkilo on hänen musta hoitajansa, nuori nainen jolla on myös vaikea kasvuvaihe menossa. Leffa jauhaa hitaasti, yllätyksettä ja kuvankauniisti näiden suhdetta elämäänsä ja toisiinsa. Leffan alkuperäinen nimi, "Passion fish", tarkoittaa pikkukalaa, jolla tehdään taikoja rakkaan tapaamiseksi. ================================================================= Näin "Taikalammen" aivan sattumalta kaksi vuotta sitten ulkomailla. Vasta jälkikäteen kuulin, että leffa on noteerattavissa A-luokkaan, lähinnä ohjaaja John Saylesin ansiosta. Samaa vakuuttivat nekin, jotka sitten näkivät leffan ennakkoon Sodankylän festivaaleilla. Nyt kun filmi pyörii Suomen teattereissa (hmm, ainakin jossain niistä, sillä kopioita ei lie montaa) voi todeta, että mitään ei olisi mentetty vaikka tämä Sayles-filmi olisi jäänyt saapumatta kolmen vuoden vaelluksen jälkeen. Melodraama elää vielä, mutta niukasti, jos se joutuu rakenta- maan tarinaa näin ahneesti edeltävän melodraamaperinteen päälle, siihen pesäeroa tehdäkseen ja löytääkseen kauniille kuvastolleen motivoidun miljöön realismin ja romantiikan välimaastosta. Kiinnostavaa uusissa melodraamoissa on se miten se yksityistä ja yleistä yhdistäessään yhä useammin hakeutuu etnisille rajamaille; ehkä melodraama jenkkilässä pyrkii yhä hyödyntä- mään jotain tuosta kaikkien melodraamojen isoäidistä, "Tuulen viemästä", ja Etelän onnellisen porvarismiljöön arkkikuvastosta. Missä viipyy suomalainen melodraama mustalaistytön ja valkolaispojan rakkaudesta? Hannu Ahon "Saara"-romaanista kuuluu olevan jo tekeillä elokuva, mutta miten lie käy melodraamallisen puolen... Mary McDonnell "Taikalampi"-filkan pääroolissa on ehdotto- masti surkea valinta, hän ei saa hahmosta mitään irti, vaikka rooli tarjoaisi paljon tilaa kehitellä: onnettomuuden jälkei- nen masennus ja aggressio, sitten elämästä vieraantuminen, vähittäinen optimismi ja lopulta luottamus omaan itseen. En oikein saata uskoa että se on ohjaajan tarkoittamaa itseironi- aakaan, etta McDonnelilla on yhtä vähän ilmeitä kuin saippuaoop- peroissa tapaa olla. Erityisen kamalasti tämä näkyy kohtauk- sissa, joissa leffa "ironisoi" saippuaoopperoita, ja, kuinkas ollakaan, nälvii myös ihan hauskasti olohuonesaippuan ja scifi-saippuan melodraa- mallisia yhteyksiä. Saippuasarjassa ja scifissä on olennaista naisen saattaminen pinteeseen, edellisessä psyykkisesti, jälkimmäi- sessä fyysisesti; "I didn't ask for the anal probe". Ohjaaja Saylesilla, joka on myös kirjoittanut kässärin, lienee muutama avaruuskana kynimättä scifiperinteen kanssa? (kts. filmografia alla) *** Sayles, John: Baby, It's You; Brother from Another Planet; The City of Hope; Eight Men Out; Lianna; Matewan; Passion Fish; Return of the Secaucus 7 *** Isoja huolellisia melodraamoja tulee niin vähän, että niitä mainostetaan rutkasti - saadaan naiskatsojatkin teattereihin potkimaan edellisen näytöksen hylsyjä jaloistaan. Mutta Saylesilta tämä leffa on veltto suoritus. Olen nähnyt Saylesin aiemmista (melo)draamoista kolme ja sen perusteella hän pystyisi taikomaan romantiikkaan sellaista erityisesti etniset rajat ylittävää transgressiivista sähköä, että kerto- muksen henkilöt olisivat muistoihin jääviä hahmoja. Etenkin "Matewan" on yksi hienoimpia kollektiivikuvauksia. "Passion fish" on ihan toista maata. Kelle "Fried green tomatoes" oli pelkästään viehättävä tai "Driving Miss Daisy" yksinomaan hellyttävä, hänelle myös "Passion fish" uppoaa rasistisine ruotoineen kaikkineen. Noin muuten melodraama-asteikolla nollasta tuhanteen tämä leffa on 654, mistä siitäkin kruunuosa tulee svengaavasta musiikista. ---- M.G. Soikkeli (kirjoitettu Tampereella 1992) Soikkelin elokuva-arkisto