================================================== Lyhyesti: "Tänään se alkaa" edustaa tämän hetken tärkeintä ja vahvinta eurooppalaista elokuvaa: pääosassa kaupunki ja sen sosiaalinen rakenne. Tavernierin ohjaus on visuaalisesti konstailematon, tarinassaan kevyesti johdatteleva ja silti avoin tulkinnoille; realismissaan keskusteluun pakottava. ================================================== Huonetoveri totesi, että "Tänään se alkaa" on niitä filmejä, joiden jälkeen ihmettelee, miten vähän maailmassa tehdään katsomisen arvoisia elokuvia. Tuskin minkään muun videon yhteiskatsominen on saanut aikaan niin paljon keskustelua olohuoneessamme kuin tämä - ja toisaalta aiheuttanut kolmen ihmisen keskellä niin syvää hiljaisuutta kuin saman elokuvan lyyrisimmät jaksot. "Tänään se alkaa" ("Ca commence aujoird'hui", Ranska 1998) kuvaa kuitenkin niin pientä ja tiivistä kaupunkiyhteisöä, sellaista lähiön kokoista, että jokainen perhesuhdekin on valinta kuulumisesta laajempaan sosiaaliseen kokonaisuuteen; tarinan tiiveys perustuu tiiviin ympäristön valintaan. Sen sijaan elokuvan ranskalaisuus ei mitenkään vieraannuta sen keskeisistä teemoista, niin EU-asemoitu vapaudenhuuto se on byrokratiaa vastaan. "Tänään se alkaa" ei siis kuulu siihen realististen leffojen säkkiin, joissa elämännäköistä ympäristöä on käytetty vain uskottavuuden lavasteena. Tässä elokuvassa ympäristö ja yksilöt ovat tasapainoisesti samaa tarinaa. "Tänään se alkaa" osoittaa senkin, että yhteiskunnan alimman kerroksen rehellinen kuvaus ei merkitse aina tiskirättirealismia, kurjuuden maksimointia. Tarinan päähenkilö on esikouluopettaja, jolla on kyllä vastuullaan poikkeuksellisen paljon muiden ongelmia, mutta joka ei ole itse mikään teräksinen pulmunen, liberalismin apostoli. Philippe Torretonin esittämä opettaja on vastuuntuntoinen sellaisen ihmisen tavalla, joka pysyy käynnissä muiden luottamuksen tukemana. Hänellä on henkilökohtainen missio työhönsä, mutta se tekee hänestä yhtä lailla heikon kuin vahvankin. Silmälasipäinen, satuja laulava opettaja ei ole ensimmäinen tarjokas vallankumoustarinoiden sankariksi, mutta jotain vallankumuksellisen kaunista tässä Tavernierin filmistä löytyy. Niin helposti olisi joku muu käsikirjoittaja tai ohjaaja laatinut tällaisesta tarinasta muutoskohdan kuvauksen, mutta tässä elokuvassa keskitytään tukevasti muuttumattomaan nykyhetkeen, niiden ihmisluonteiden ja sukupolvien ymmärtämiseen, jotka ovat jo meidät 2000-luvun eurooppalaiset muotoilleet. Vanhempiaan ei tarvitse sietää, mutta heitäkin voi opettaa; proletariaatti voi puhkoa keskiluokan renkaat, mutta senkin raivon voi sulattaa, koska jotain tärkeämpää tapahtuu jo heidänkin takapihallaan; lähimmäiset saattavat katsella samaa maailmaa ihan erilaisin fantasioin kuin itse, mutta on rakennettava sillä mikä jo on, eikä sillä mitä uutta saattaisi löytää. Etenkin lopetusjakso on harvinaisen hieno todistus elokuvan todistusvoimasta: pitkä kotivideomainen kuvaus juhlasta, niin arkiselta näyttävä jakso, että sitä pitää loppukaneettina tarinan realismille. Mutta sitten jaksoa seuraakin päähenkilön ääni, joka tulkitsee kaikkea nähtyä sukupolvien työhön nähden, ja hänen vaatimaton tokaisunsa " -- esi-isämme olivat valtiaita" näyttäytyy aivan uudessa valossa: mitä ovatkaan ne pienet kivet joista sivilisaation kunnia rakentuu? Esikoulu onkin esi-isien työnjatkaja! Jos tällainen kuvaus esikoulun opettajista on kaltaiselleni lapsivihamieliselle ihmiselle raivoisan koskettava, niin millaista rakennemuutosta filkka aiheuttaisikaan, jos se pakkonäytettäisiin kaikille, jotka työskentelevät julkisella sektorilla? Tai millaista turhaantumista: kaikki on jo menetetty, jos emme tunne ihmisiä joiden läheisiä joudumme opettamaan tai ohjaamaan, hoitamaan tai huoltamaan! Samalla tavoin kuin leffan lopetus - jonka tulkitseminen ei mitenkään spoilaa näin suurta kertomusta - laittaa katsojan arvioimaan, miten realistista tarinaa ollaan kertomassa, samalla tavoin leffa antaa vinkkejä toisella tavoin todellisen tuntuisesta tarinasta, jossa päähenkilön rinnalle nousisi merkitseväksi kaupungin sosiaalityöntekijä, nainen joka on vahvempi ja sosiaalisesti valveutuneempi kuin päähenkilön taiteilijavaimo. Mutta toisaalla viivähtävästä näkökulmasta huolimatta tähän tarinaan ei mennäkään, vaan ihmisiä kokoava ajatus ja rakkaus syntyykin yhä laajemmasta solidaarisuudesta, jossa perhesuheet tulevat väistämättä uudelleenarvioitavaksi. Edessä olevan ongelman suuruus käy parhaiten ilmi kohtauksessa, jossa päähenkilö säntää kaupungin kansliaan kiroamaan, miten on mahdollista, että kommunisti kaupunginjohtaja kehtaa leikata pois 20 frangin säästöjä lasten ruokailusta. Kaupunginjohtajan vastapuheenvuoro on olennainen käännekohta tarinassa: kun työttömyyslukema on yli 30 %, ei ole enää valinnanvaraa mistä säästää, vaan jokainen frangi on irrotettava olennaisimpaan. Ja kun ylhäältä valtiolta ei apua tule, on ihmisten aloitettava hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen uudelleen alhaalta käsin. Sekin työ on pakko aloittaa lapsista. Nimeään myöten elokuva katsoo eteenpäin. Se ei tyydy käsittelemään pelkästään tasa-arvottomuutta, johon yhteiskunnan rakenne on johtanut ja jota niin moni tiskirättirealistinen leffa käsittelee luokkien yhteisenä umpikujana, vaan lähtee todistamaan luokkarajat hylkivää solidaarisuutta - pienten kivien kasaamista juuri siellä missä luokkaerot ovat minimaalisia, lasten ja isoimpien pihojen maailmassa. Eikö elokuvassa sitten ole mitään kritisoitavaa? No ainoastaan sen katselutapa: tätä leffaa ei pitäisi katsoa videolta yksin tai pienessä seurassa, koska silloin voi jäädä sen illuusion varaan, että oma urbaani elinympäristö on kuollut jo ennen syntymäänsä, että sen tarinaa ei tule luomaan sen paremmin keskiluokka kuin proletariaatin edustajat. Että leffaa videoliikkeeseen palauttaessa näkee vastaantulijoissa vain einesperheitä, maksalaatikko muovikassissa - deekuja ja arkipyhän apatisoimia hiphoppareita; että omat lähiömme roikkuvat kaupungeistaan kuin napanuoraan hirttyneet äpärät, kuusikon keskelle haudatut hervannat ja varissuot, betoniarkkuun tungetut jakomäet ja kontulat. Soisin sen painajaisen päättyvän. "Tänään se alkaa" olisi katsottava teatterissa, jotta sen näkisi yhteisesti velvoittavana todisteena siitä, missä ja miten yksin me olemme demarilandioissa; että tästä ja tänään se alkaa, tulevaisuus, joka kasataan epäpoliittisimman solidaarisuuden pikkukivistä, pienten ihmispiirien keskinäisistä töistä. -- M.G. Soikkeli Videolta 4.11.2000 Soikkelin elokuva-arkisto