=======================================================
Lyhyesti: "Toisen kerroksen lauluja" on järkyttävän 
koominen ja hykerryttävän häijy kuvaus maailmanlopun 
uhkaamasta demarilandiasta. Sketsimäisesti johdateltu, 
balladimaisesti lavennettu ja panoraamoilla ikuistettu 
arkifantasia markkinatalouden loppuhenkosista. Armoton.
=======================================================


On kovin sievistelevästi sanottu (Helena Ylänen, HS 
22.12.), että ohjaaja Roy Andersson suhtautuisi 
"varauksellisesti" kristinuskoon. Anderssonin näkemyksen 
totaalisesti toteuttava "Toisen kerroksen lauluja" 
("Sånger från andra våningen", 2000) on varmaankin 
häijyin elokuva, mitä olen kristinuskosta nähnyt, 
vaikka kristillisen kirkon ivaaminen on sekin vain osa 
tämän elokuvan julistusta.

Ja julistaja Andersson on, paatoksellinen ja hauska ja 
ehdoton ja ilkeä ja, ennen kaikkea, luotettava 
julistaja. "Toisen kerroksen laulujen" kaupunkimaailma 
on monikerroksisesti synkkä, mutta jossain sen maailman 
laidalla on hetkiä, joissa ihmiset kauniilla hetkellä 
tekevät jotain ihan omaansa maailmasta riippumatta, 
juovat vähän viiniä ja syövät piparkakkuja, kun aamu 
koittaa maagisena betoniseen labyrinttiin ja poika 
näppäilee tytön puhaltamaan huiluun. 

Nämä lyhyet lyyriset väläykset jäävät Anderssonin 
lavastamista näyttämökuvista mieleen yhtä elävästi kuin 
ne mustanpuhuvat karmeat nöyryytyksen muotoja 
elävöittävät kohtaukset, joissa rumat kalpeat ihmiset 
valehtelevat ja ulvovat ja kauhistelevat kilpaa, jotta 
eivät joutuisi vastuuseen toistensa pahasta olosta. 
Jep, tämän elokuvan jälkeen Anderssonin Arla-mainokset 
alkavat muistua mieleen enteinä... kohta meissä 
kaikissa asuu hullu lehmä?

Anderssonin arkifantasian maailmassa, jonka lävitse 
hänen antisankarinsa Kalle ja Pelle kompuroivat 
kohtauksesta seuraavaan, ihmisten tarinat risteävät 
toisiaan holtittomasti. Kaikessa on kuitenkin suunta, 
tolkku, kasvava koneiden pauhu ahneimpien ja hätäisten 
yrittäessä paeta pahaa oloa, joka kasvaa kun kukaan ei 
huoli vastuuta. Autot tukkivat tiet, bisnesväki 
raahustaa itseään ruoskivana marttyyrikulkueena, 
viranomaiset valmistelevat lapsia viattomuuteen, jonka 
nimissä heidät voidaan uhrata. "Toisen kerroksen 
lauluja" herkistää sekä lumoutumaan että kammoamaan, 
mitä seuraavassa kohtauksessa mahtaa tapahtua. Harvoin 
on pelkän nuken turmeleminen tai pelkkä oksennus saanut 
elokuvayleisöä kiemurtelemaan niin säikähtäneenä kuin 
tämän elokuvan vaikutuspiirissä.

Visuaalisesti vahvin panoraama on laadittu loputtoman 
pitkään lentoterminaaliin, jonne pariskunnat kiskovat 
matkalaukkuihin sullottua omaisuuttaan. Tuossa 
kohtauksessa yhdistyvät komeiten Anderssonin 
taidehistoriasta soveltamat spektaakkelit: siinä on 
apokalyptinen virta ja modernin arkkitehtuurin kuilu, 
yhtä aikaa vapauttava ja ahdistava; siinä ovat 
helvetissä ponnistelevat sielut ja modernin 
yhteiskunnan anonymiteettiä edustavat ruumisarkkumaiset 
pakaasit; siinä on valopisteiden järkähtämätön vyö ja 
eläväksi tauluksi jähmettyneiden parisuhteiden 
liikehdintä, taustallaan kaupungin ainoa musiikki, kova 
ja kasvava koneiden kohina. 

Pakenemalla paratiiseihin demarilandian hyväosaiset 
tekevät elämästään helvetin, jota he eivät näe ennen 
kuin ovat terminaalissa. Näissä tuhkanharmaissa 
legendoissa, joissa viattomat teurastetaan tai 
suljetaan sairaalaan, joissa hyväsydämiset hokevat 
runonpätkiä ja ammattitappajat elävät ikuisesti, joissa 
praktikot hukkaavat itsensä ja teoreetikot tulevat 
hulluiksi konsulttifilosofiasta - näissä legendoissa on 
kaikki olennainen länsimaisesta yhteiskunnasta, välillä 
yliampuvan rohneesti, välillä hillityn julmasti 
esitettynä.

"Jeesus oli kiltti, mutta hänellä ei ollut liikeideaa. 
Siksi hänet ristiinnaulittiin", selittää mielisairas 
toiselle. Mitään syvällisempää kritiikkiä tämän 
elokuvan kohtauksilta ei voi vaatia ja kaikkein vähiten 
kaiken summaavaa sanomaa, sillä Andersson on tehnyt 
nimenomaan sikermän lauluja, joiden sävelmä ja sanat 
nyt vain esitetään elävän kuvan muodossa. Cesar 
Vallejolta lainatut kertosäkeetkin jäävät varmasti 
mieleen: "rakastettuja ovat ne jotka istuvat". 
(/'asettuvat aloilleen')

Jos olette kuvitelleet, että suomalainen elokuva on 
jotenkin "voimissaan", niin menkääpä katsomaan "Toisen 
kerroksen lauluja" ja huomatkaa, että suomalainen leffa 
on Anderssonin näkemykseen verrattuna tasan yhtä 
henkevää kuin kännykkäikoneiden kuvasto.

Vuosituhannen tärkein elokuva?

--
M.G. Soikkeli
Helsingissä 1.1.2001

Soikkelin elokuva-arkisto