============================================================
Lyhyesti: "Traffic" on maineensa veroinen realismissaan ja 
kuvatapansa erityisyydessä, mutta ihmiskuviltaan laihahko, 
jopa imelähkö kuvaus huumeiden liikuttajista ja liikuttamista 
ihmisistä. Kolmesta kertomuksesta kudottu elokuva pitää silti 
hyvin otteessaan, ensin kuin dokumenttina, sitten jännärinä.
============================================================

"Traffic" (2000) on tyylikäs tarinoiltaan, mutta ei ihan niin 
vaikuttava huumekuvauksena kuin millaista valistustaakkaa 
sille saatetaan kasata. Se on poliittisesti valistavampi kuin 
huumeaddiktioiden kuvauksena, ja ensimmäisen tunnin ajan 
leffan uskoo olevankin pelkkä poliittinen kiistapuhe. "Traffic" 
esittää, että USA:lla ei ole kerrassaan mitään keinoja saada 
kontrolliin huumebisnestä, koska sota jota USA uskoo 
käyvänsä on jo ohitse ja ongelma on ihmisten ja perheiden 
sisäinen, ei USA:n ja Mexicon välinen.

Siellä missä huumesotaa todella käydään, Mexicon maaperällä 
huumekartellien välillä, ei tarvita minkäänlaisia metaforia 
huumeongelmalle. Leffa antaa Mexicon viranomaisista niin 
synkeän kuvan, että siihen verrattuna Afganistanissakin on 
asiallinen hallinto. Mexico esittyy kehitysmaana, jossa ei ole 
perheitä muilla kuin diilerimafialla ja jossa kuitenkin 
ymmärretään huolehtia lapsista siinä kuin rajan 
pohjoispuolella.

"Trafficin" käsikirjoittaja Stephen Gaghan näkyy
käyttäneen hyväkseen Simon Mooren kässäriä vuodelta
1989 minisarjaan "Traffik", joka sekin on
huumeaiheinen. Melko lailla oikean mielikuvan leffasta saa,
jos ajattelee miten minisarjasta kootaan leffa, tuttujen
ideoiden kooste, jossa kiinostavaa on muutaman latinonäyttelijän
rentous ja erikoisen realistinen kameratyö.

No, "Traffic" on varmaan tärkeä elokuva jenkeille siinä, miten 
tosissaan uskalletaan puhua huumeongelmasta ja millaisella 
kielellä. Siihen on lisätty poliisijännärin aineksia juuri se 
minimi, että samansisältöisissä mutta eri tyyliin tehdyissä 
kohtauksissa katsoja ymmärtää, miten tämä elokuva on 
realistisempi kuin tyypilliset buddy cop -leffat. Filkan toisella 
tunnilla nämä poliisijännärin ainekset saavat ratkomaan 
kiivaasti sitä, kuinkahan realistisesti tässä tullaan vielä 
tappamaan ihmisiä ja ketkä voivat säilyä hengissä, jos tämä on 
kovin realistinen. 

Tällaiset ratkomistilanteet ovat kaikkien elokuvien parasta 
ainesta, ja muutama kohtaus riittää tekemään filkasta 
ikimuistoisen. Sellaisia hetkiä on "Trafficissakin" riittävästi, 
vähän kuin "Insiderin" (1999) muutamat jännimmät kohdat. Ihan 
mielelläni näkisin "Trafficin" saavan Oscareita, mutta ei siihen 
paljon Hollywood-makkaran keskellä vaadita että erottuu. 
"Traffic" on samanlainen tyylipoikkeus kuin "Magnolia" 
(1999) tai "Onni" (1999), mutta nämä jälkimmäiset kestävät 
katsomisia paremmin kuin "Traffic".

Filkan kolmas juoni on ydinperhetarina: Michael Douglasin 
esittämästä isästä tulee huumeidenvastaisen kampanjan ylin 
päällikkö, samaan aikaan kun nukkekasvoinen tytär käy läpi 
gheton lääkelaukkua. Mitään syytä kamankäytölle ei selitetä, 
ei myöskään kommentoida mahdollisuuksia päästä irti 
kierteestä. Tässä leffa on yksilötasolla puhutteleva, vaikkei 
mitenkään ainutlaatuisesti: huumeongelmaan ei päästä käsiksi 
määrittelemällä aineiden eroa vahvuuksissa ja 
vaarallisuudessa, vaan tuulettamalla koko perheen lääke- ja 
baarikaapin. 

Ei ydinperheen ongelmiin ylipäänsä päästä käsiksi, ennen kuin 
tutkitaan millainen ongelma ydinperhe on ihmisille. Siihen 
"Traffic" ei lainkaan etene, liekö ohjaaja Steven Soderbergh 
perheistä koskaan kiinnostunutkaan. Ja se selittäisi, miksi 
perhekuvio on niin päälleliimatun oloinen. Keskivertoa 
amerikkalaiskatsojaa helpottamaan elokuvaan on värvätty 
Douglasin lisäksi Catherine Zeta-Jones ja Dennis Quaid. 
Amerikkalaisen leffateollisuuden kannalta olennaisempaa on 
se, miten elokuvan keskeiseksi tekijäksi kohoaa 
latinonäyttelijä Benicio del Toro; ei itsevarma macho eikä 
vilkaseleinen juan, ja silti ympäristöään lujempi ja 
surullisempi nallemainen hahmo.

Koska latinot ovat "Trafficissa" paljon keskeisemmässä osassa 
kuin poliisijännäreissä yleensä, jopa kyttäkaksikosta se 
valkoinen osapuoli on korvattu latinolla, on kiinnostavaa 
katsoa, miten tässä esitetään valkoisten kehot huumeketjun 
lopullisena kohteena. Paljonpuhuva on kohtaus, jossa 
meksikolainen huumekyttä vie amerikkalaiset agentit uima-
altaaseen: etelän kuumankeltainen sävy yhdistyy siihen 
sinertävään sävyyn, jolla on kuvattu USA:n virallisia piirejä. 
Meksikolainen on alastomanakin tyyni, oma itsensä, kun 
valkoihoiset jenkit seistä törröttävät altaassa paljon olennaista 
menettäneenä, koko sen varustuksen, jonka he ovat keränneet 
itsensä ja addiktioiden väliin.

Rankemman vaikutuksen kauniin maailman sairaudesta tekee 
iltauutisten pätkä, jossa näytetään lähikuva kohdunkaulan 
syövän leikkaamisesta. Ja jos ajattelee miten huimia 
montaaseja syntyy tarkoituksella tai tarkoituksetta 
uutiskuvituksesta, niin pidempiin aatoksiin saa se, että kyseistä 
uutispätkää edelsi juttu lääkärilakon alkamisesta.

Ja tähänhän huumeaiheiset leffat parhaiten vetoavat: 
tuntoihimme siitä, miten terveessä tai edes 
palautumiskykyisessä yhteiskunnassa elämme, missä 
maailmamme on eniten korruptoitunut, ihmisten vai yhteisöjen 
moraalissa? Koska "Traffic" saa katsojan sekä vieraantumaan 
aiheesta että lähestymään sitä yleisinhimillisellä tasolla, se 
pääsee tavoitteisiinsa, vaikka lopputulos onkin vähän kuin 
douppauksen vastainen Hollywood-gaala. 

Realismi ja glamour yhdessä vetävät katsomoon keski-ikäisiä 
katsojia, jotka voivat uskoa että sentään Suomessa valistus voi 
vielä tehota potentiaalisiin kamankäyttäjiin; katsojia jotka 
viehättyvät elokuvasta Helena Yläsen (HS 9.3.2001) tavoin: 
"Etelä-Kalifornian kuvat ovat leppeämpiä kuin nämä 
äärialueet, niissä on subtrooppista pehmeyttä ja Zeta-Jonesin 
jännittävän näyttelijäntyön viitaksi sopivaa kultaa." Jeh? Ja 
mikä olikaan meikki ja shampoo?

--
M.G. Soikkeli
Helsingissä 12.3.2001


PS: spoileri buddy cop -genreen liittyen:














Jopa se kaikkein tutuin maksiimi, että kyttäkaveruksista aina 
se lihavampi kuolee, tulee täytetyksi leffassa. Myös muutama 
muu käänne on ihan hyvin ennakoitavissa, mikä ei vie leffasta 
jännittävää tunnelmaa, mutta osoittaa kyllä sen, miten 
perinteinen "Traffic" pohjimmiltaan on.

Soikkelin elokuva-arkisto