Transamerica (2005) ================== Tämä on se elokuva, jota veteraanikriitikko Tapani Maskula käytti esimerkkinä siitä, millaisia homoelokuvien pitäisi olla - verrattuna "Brokeback Mountain" -filmin kitsisiin kaveruksiin. "Transamerica" ei tietenkään ole homoelokuva sen enempää kuin "Brokeback Mountain" on luontodokumentti, mutta jotain helposti käsiteltävää ja kohdattavaa siinä siis lienee postmodernina identiteettielokuvana. Syy voi olla helpottavan tutussa ja seurattavassa roadmovie- kaavassa tai siinä, että sukupuolen muunneltavuutta käsitellään sivuvaikutusten sarjana. Gender pride -bileitäkin on tässä helpompi seurata kyökin kautta kuin esimerkiksi "Priscillan" sisäpiiriläistä ja uhmakasta erämaajuhlaa. Draamakomedia joo. Noin muuten olen kyllä samaa mieltä, että elokuvana "Transamerica" on koskettavampi ja kiinnostavampi kuin "Brokeback Mountain", tosin sen rinnalle voisi ehkä ennemmin laittaa "Broken flowers" -filmin, siis kerrottuna nurinperin. Nyt ei etsitä mahdollisen lapsen hukattua äitiä vaan yritetään hukata pakollisen kakaran isyyttä. Transitionaalinen tila, vaellus paikasta paikkaan, on molemmissa pyhä suoritus, jopa värimaailmaa ja apaattista lähiö/hotellimiljöötä myöten. "Broken flowers" - elokuvassa vaellus halki Amerikan oli zeniläinen tyhjentyminen nykyhetken merkitykselle; "Transamericassa" uusiokristitty Bree vaihtaa ennakkoluulonsa kelvollisen elämän vakioista muiden ennakkoluuloihin kelvollisen sukupuolen vakioista. Molemmissa elokuvissa päähenkilö jää lopullisesti epämääräiseen tietoisuuteen siitä, millaisia isiä he ovat, ja molemmissa he maksavat yrityksestä ruumiillisilla kärsimyksillä. No, tällaisia pyhiinvaellustarinat ovat aina olleet, ja lopussa tarjonneet lunastuksen. Felicity Huffmanin riipivä näyttelijäsuoritus leikkausta odottavana transseksuaalina tekee "Transamericasta" kuitenkin pienen klassikon identiteettitarinana. Sukupuolen sosioekonomisia rajoja, siis sitä miten sukupuoli perustuu taloudellisille mahdollisuuksille ja ammatilliselle myötätunnolle, on harvoin käsitelty näin konkreettisesti ja ironisesti. Ydinperheen kolkko yhteiskuva ("Emme me ole niin onnellisia kuin miltä näytämme") on tiivistettävissä nopeasti, koska näyttelijät tekevät hahmoista käytökseltään karikatyyrejä, jotka tunnistaa edeltävien elokuvien pohjalta; "Broken flowers" -filmissä sitaatit perustuivat nimille. "Transamericassa" Felicity Huffmanin repliikit ovat lakonisuudessaan kuin kertojaääni, joka asettaa muut hahmot paikoilleen. Indie-filmin rentoudella ikäviäkin aiheita (teiniprostituutiota, huumeita, perheväkivaltaa) käsitellessään "Transamerica" on melkoinen yllätyspala kahden Oscar-ehdokkuuden kerääjänä. Jos sillä olisi jotain omaperäistä esitettävänään identiteettien transitiivisuudesta tai jotain omaperäistä kerrontakeinoissaan sisältöön nähden, niin ehkä se Oscar-raatikin olisi voinut nikotella joillekin kohtauksille. Tarinan poliittinen muuri on toisaalta siinä, että maailmassa, jonka lävitse Bree vaeltaa, vapaus sijaitsee vain transitionaalisessa, raja-arvojen identiteetissä. Loppupäätelmä toisaalta painottaa, että kokeiltuaan yhdessä vapautta ihmiset voivat hyväksyä toisensa myös perheenä. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 29.6.2006 Soikkelin elokuva-arkisto