Tristram Shandy (2006) ===================== Enemmistö romaanifilmatisoinnista pitäytyy juonen toistamiseen, ja parhaissa elokuvatulkinnoissa henkilöhahmotkin heijastavat jotain kirjan teemasta. "Tristram Shandy" taitaa olla kuitenkin ensimmäinen ja ainoa filmatisointi, joka on omistautunut pelkästään kirjan teemalle. Juonesta lainataan pätkä ja päähenkilöitä sen ylläpitämiseen, mutta itsetietoisen romaanin toteuttaminen elokuvan keinoin on antanut yhtä paljon vapauksia kuin rajoituksia siihen, mihin näitä pakollisia elementtejä tarvitaan: no rahoituksen saamiseksi tietenkin. Eikä tätä yhtään ujostella, kun kyseessä on metaelokuva. Olisi väärin sanoa, että "Tristram Shandy" edes "kuvaisi" jotakin. Se jäljittelee elokuvatuotannon kaoottisuutta samalla tavoin kuin alkuperäisromaani jäljittelee modernisoituvan yhteiskunnan kaoottisuutta. Kirjan keskeiset symbolit löytyvät myös elokuvasta vaikka kirjallisesta kulttuurista on siirrytty pitkä harppaus kulttuuriteollisuuden aikakauteen: avioliitto on edelleen sopimus jossa tunneside perustellaan järjellä, seksuaalisuus luonnonvoimaa jota voidaan vain piirittää runsaalla puheella. Näiden symboleiden ympärillä pyörii ihmisten kiinnostus niin menneessä säätyläismaailmassa kuin nykypäivän filmi- ja teatteriväen keskuudessa - ja näiden symboleiden kesyttämisestä aiheutuu riittävästi kaaosta niin säätyläispiireihin kuin elokuvan tuotantoa ympäröivään filmimaailmaan. Eikä 1700-luvun säätyjen teatraalisuus mitenkään eroa teatterimaailman säätyeroista, joissa hupsu ja kuolemanvakava voivat imitoida toisiaan. "Tristram Shandyn" kunniaksi on se, että elokuvasta puuttuu kaikkinainen tekonokkeluus faktan ja fiktion sekoittajana. Toisaalta se tosiaankin toimii ainoastaan valitsemassaan kahdessa tasossa, elokuvaprojektin mahdottomuuden ja Tristram Shandyn henkilökuvan ristiriitaisuuden kuvaajana. Filmin viehätys on henkilöiden brittiläisyydessä, jota Gillian Anderssonkin saadaan todistamaan yhteen lyhyeen kohtaukseen. Lopulta elokuvassa ei ole mitään sen syvällisempää kuin kahden huikean hienon näyttelijän itseironia. Heidän Al Pacino -imitaationsa lopputekstien aikana ovat oikeastaan parasta mitä elokuvalla on tarjota, mutta niitä katsottuaan tulee sittenkin ikävä sitä pilkan kohdetta ja tämän "Looking for Richard" -elokuvaa. Klassikon elvyttäminen vaatii elokuvan rahoittajilta katsojiakin naiivimpaa uskoa historiantunnon venyttämiseen, sehän tässä käy selväksi, mutta... kai elokuvaprojektien maailmassa olisi vieläkin enemmän rahaan, seksiin ja herrasmiesten turhamaisuuteen sopivia aineksia kuin mitä 1700-luvun vertauskuvilla saadaan esille? -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 31.5.2007 Soikkelin elokuva-arkisto