=================================================== Lyhyesti: "Truman show" perustuu yhteen ideaan, että koko elämä olisikin suuri piilokameravitsi. Ironia on lempeää eikä kuvaus vie riittävän pitkälle paranoidi- suuden vaikutelmaa: joku filmaa elämääsi. Pääosan Jim Carrey on yhtä kuminen ja epäkiinnostava kuin aina. =================================================== "Truman show" (1998) on epäilemättä yksi virstanpylväs niiden elokuvien joukossa, jotka käsittelevät television ja todellisuuden suhteita. Aiemmin tv:n vaikutuksia amerikkalaisen elämäntavan esittävyyteen on sivuttu niiden ohjelma-aiheiden yhteydessä, joissa yksilön oikeus intimiteettiin on uhattuna tai joissa televisiota käytetään poliittisena aseena. Kun tv-keskeiset elämäntavat ovat muuttuneet yhä enemmän elämäntapatelevisioksi, ns. 'real life' ohjelmatyypiksi, onkin ollut vain ajan kysymys, milloin ihmiset ovat jopa halukkaita tulemaan manipuloiduiksi tv-ohjelmaa varten. Kun Yhdysvaltain presidentti joutuu selittämään tv-kameralle seksuaalisia taipumuksiaan ja CNN seuraa reaaliaikaisesti pommien putoamista viholliskaupunkiin, ei mikään muu ole enää intimiteetin ja objektiivin välissä kuin katsojalukuina mitatun moraalin paksuus. Mikä sitten on hidastanut "Wag the dog"- (1997) ja "Truman show"-tyyppisten leffojen ilmaantumista? Ei varmaankaan juuri muu kuin se, että täydellisesti medialisoitu elämänmuoto on amerikkalaisille vieläkin ahdistavampi ajatus kuin meille eurooppalaisille: yksilön vapaus ei merkitse mitään maailmassa, jossa kaikki olosuhteet on mahdollisesti lavastettu juuri sinun takiasi; sinun vapautesi on klownin vapautta kaupungissa, jonka lait muut tuntevat paremmin kuin osaat arvatakaan. Lisäksi tällaisen aiheen kehittyminen lienee edellyttänyt niiden medialaitteiden kehittymistä, joilla voidaan vähentää studiossa tapahtuvan esityksen keinotekoisuutta ja korostaa yksilöiden vapaata liikettä ja puhetta lavastetussa tilassa. Vasta kun elokuvateknologia on kehittynyt niin pitkälle, että tietokone-efekteillä voidaan peittää oikeiden lavasteiden ja elokuvan tarinaan kuuluvien lavasteiden huikea tekninen välimatka, vasta sitten "Truman shown" kaltainen leffa voi näyttäytyä yhtä aikaa meille tuttuna ja vieraannutettuna maailmana. "Truman show" on arjen scifistiikkaa tulvillaan, siis sellaista tarkkailulaiteteknologiaa, joka välittää hyvin huomaamatta elämästämme muiden valitseman kuvan. Median avulla meidän elämämme rytmitetään esitetyn aiheen mukaiseksi. Jokainen televisio siellä olohuoneen nurkassa on myös valvontalaite, isoveljen silmä joka rävähtää auki kun iltauutiset alkavat. Katsoessasi samaa ohjelmaa kuin naapuri, muodostatte yhdessä synapsin, jossa tv-kuva elää. Scifille tyypillisesti "Truman show" perustuu yhdelle idealle vieden sitä äärimmäisyyksiin, maailmankuvan mittaiseksi. Se on siitä tyypillinen yhden idean leffa, että mainonta ja juoni perustuvat täysin idean pikaiseen tarjontaan koska miltei jokainen leffaan tulija tietää jo kuitenkin miten mahtava huijaus Trumanin elämä on, miljoonien ihmisien seuraama elämänmittainen, reaaliaikainen tv-sarja. En tiedä, onko Peter Weir ollut ihan paras valinta tällaisen 50-lukulaisen amerikkalaisen idyllin käsittelijäksi; voi vain kuvitella millainen tulos olisi ollut Tim Burtonin tai Terry Gilliamin ohjaamana. "Truman showta" ympäröivä maailman suurin studio on amerikkalaisille katsojalle miellyttävä kuvitelma, Jim Carreyn animaatioelukkamaisen näyttelijäkuvan mukainen "toon town". Keskittäessään tapahtumat niin täydellisesti studiomaailmaan, luo "Truman show" osaltaan Hollywoodin ylle 'todellisuutta todempi' gloriaa. Hollywood on USA:n peilikuvana todellisempi kuin kohteensa, koska se on täydellisemmin kontrolloitu. Amerikkalaisen elokuvan tai median parodiana "Truman show" on siis ihan yhtä hampaaton kuin "Who framed Roger Rabbit" (1988). "Truman show" on katsojalle juuri niin hyvä ja intensiivinen elokuva kuin on kunkin katsojan kiinnostus leffojen illusorisuuteen. Se on hymyilyttävä ja aiheensa kanssa tarkka elokuva, jossa ei ole minuuttiakaan ylimääräistä - siinä mielessä se on teatterilippunsa arvoinen kokemus. Mutta kestävä tämä elokuva ei ole muutoin kuin musiikkinsa osalta, joka ylentää muutamat oivalluksen tuokiot piilokameraelämässä muistettaviksi tuokioiksi: ehkäpä minunkin pitäisi vilkaista uudemman kerran ympärilleni, kun seuraavan kerran törmään hassuun yhteensattumaan? Tämän elokuvan haluaisin kuulla uudelleen. Television leffatarjonnan hyvät hengettäret tarjosivat muutama viikko ennen "Truman shown" suomalaista ensi-iltaa samalla idealla - jo aikaa sitten - rakennetun eurooppalaisen version aiheesta, "Katherine Mortenhoen ostettu kuolema" -leffan (1979). Kaikki ne aiheet, jotka "Truman showssa" muuttuivat mediateollisuuden itsetietoisiksi vitseiksi, olivat saaneet Tavernierin elokuvassa mediaa tutkiskelevan, yksilön vapaudesta aidosti kiinnostuneen toteutuksen. Ehkä siksikin Trumanin piilokameraelämä tuntui harvinaisen yhdentekevältä amerikkalaisen unelman imitaatiolta. Vielä "Moskiittorannikon" (1986) aikoihin ohjaaja Peter Weir vaikutti kiinnostuneen ihmisistä näiden luonteen perusteeella; nyt hän tekee pelkkää 5000 kameran palapeliä, jossa ainoa luonteikas olento on jumalaa leikkivä tv-ohjaaja. Minkä peilikuva mahtaa ollakaan? -- M.G. Soikkeli Helsingissä 3.11.1998 Soikkelin elokuva-arkisto