Tsotsi ===== Etnofilmejä tuodaan vähän, mutta useimmiten ne ovat katsomisen arvoisia jo dokumentaarisuudessaan, niin fiktion tarkoituksiin valittua kuin niiden kuvat ja aiheet saattavatkin olla. Tämä käy ilmi jo siitä, että kolonialismin kantapäillä kuljeksinut ja kaavamaisen jännärin kirjoittajana tunnetun John Le Carré romaaniin pohjautunut "Uskollinen puutarhuri" (2004) oli afrikkalaisena ajankuvana tehokkaampi kuin tämä ulkomaisen elokuvan Oscarilla palkittu "Tsotsi" (2005), joka sentään perustuu eteläafrikkalaisen kirjoittajan tarinaan erinomaisen paikallisista ihmisistä. Edellinen antaa kuin huomaamatta hätkähdyttävän todelta tuntuvan kuvan ja jännärijuonesta huolimatta eloisan kuvan Itä-Afrikasta, kun taas "Tsotsi" pyrkii tarinana sellaiseen universaaliuteen, että historian ja kulttuurin paikallispiirteet jäävät toissijaisiksi. Jokaisen Afrikkaan sijoittuvan elokuvan EI tietenkään tarvitse olla yhtä kuin etninen todistajanlausunto, mutta kun elokuva kulkee enimmäkseen gangsterijuonensa varassa eikä saa lopussa päätetyksi millainen hahmo sen päähenkilö on aikansa ja maailmansa edustajana, niin "Tsotsin" unohtaa paljon nopeammin kuin "Uskollisen puutarhurin". Koskettava ja katsottava filmi "Tsotsikin" on, ja etenkin elokuvan aloittava kohtaus on filmitaiteen parasta antia: ensin näemme gangsterinelikon hengaavan teatterimaisessa sisätilassa, kunnes huomio fokusoituu pää- eli nimihenkilöön, Tsotsiin; musiikki jyrähtää käyntiin ja siirtää tarinan sivuhahmoineen kadulle niin kuin Tsotsi olisi voima, joka vie mukanaan näitä heitteille jättäytyneitä nuorukaisia. Ja niinhän hän onkin, erinomaisen sympaattisen näyttelijänsä ansiosta samalla tavoin ristiriitaisen herkkä ja voimakas, kiusallisiakin kysymyksiä herättävä hahmo kuin "Kellopeliappelsiinin" Alex. Muutamiin päiviin sijoittuvasta pako- ja rikostarinasta tulee Tsotsin henkilöhistorian käännekohta. Ohjaaja Gavin Hood on tavoitteiltaan psykologinen kuvaaja, ja tarinan ensimmäinen puolisko rakentaakin uskottavan henkilökuvan arvaamattomasta nuorisogangsterista, joka on kokemustensa kovaksi keittämä, mutta rehellinen itselleen, ja siksi tuhoon tuomittu. Jouduttuaan sattuman kautta tilanteeseen, jossa hän huomaa itsessään kykyä huolenpitoon ja kiintymykseen, hän ei voi täysin kääntää selkäänsä näille tunteille, vaikka aluksi järjestää asiat ainoalla itselleen tuntemalla tavalla, uhkailemalla muita. Musiikki on erinomaista, mutta ohjaaja Hood ei sitä suosi, ei myöskään muunlaista ympäristönhahmotusta. Tätä hän perustelee oikeastaan parhaiten samalta DVD-levyltä löytyvän "Storekeeper"-lyhytfilmin kommenttiraidalla. Ja "Storekeeperin" nähtyään ymmärtää myös sen, millaisia yleisesti puhuttelevia, dialogista vapaita elokuvia Hood haluaa tehdä; yksinkertaisia, tunnepitoisia - ja tylsän alleviivaavia. "Tsotsiin" verrattuna "City of God" (2002) on kolmannen maailman gangsterifilminä aivan toista luokkaa, sen visuaalista omaperäisyyttä ja luottamusta tarinaan alkaa arvostaa kovasti vasta nähtyään "Tsotsin" tapaisen, kuviltaan ja rakenteeltaan helpon, amerikkalaista rikostrilleriä jäljittelevän filmin. Miksi "Tsotsi" sitten sai ulkomaisen elokuvan Oscarin? Poliittisesta kohteliaisuudesta, arvatenkin: pitäähän sitä Afrikkaakin aina välillä muistaa, etenkin milloin siellä osataan soveltaa Hollywood-konventioita. Ei Oscar-pysti ole suoranainen taakka tälle filmille, mutta ei sitä pidä suosituksenakaan ottaa. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 21.9.2006 Soikkelin elokuva-arkisto