====================================================== Lyhyesti: "Tulennielijä" on ahtaan psykologinen kuvaus sisarusten vaelluksesta halki tyttöyden performanssien. Se on visuaalisesti parasta ja kerronnaltaan raskainta mihin suomalainen leffa pystyy, ehdoton elokuvatapetti. ====================================================== Ensimmäisen puoli tuntia "Tulennielijä" (1998) kulkee kuin unelma: se kertoo jokaisella kuvallaan ja kohtauksellaan henkilöidensä sisäisestä elämästä suhteessa aikansa historiaan, duunariluokan puoliorvoista tytöistä 1940-1950 luvuilla. Elokuvallinen kerronta on parhaimmillaan juuri siinä, miten esitetään kuvilla ihmisten vaikutus toisiinsa: keinojamme ironisoida toisten ihmisten mimiikkaa, pakkojamme osoittaa sisäinen kärsimys ulkoisesti, mahdollisuuksiamme muuttaa häpeällinen julkisuus intiimiksi sirkukseksi. Pirkko Saision käsikirjoituksessa kaksoistyttöjen ja äidin kolmiodraama on paitsi yleisen suomalainen ja eurooppalainen, myös ajaton ja paikaton kuva ihmissuhteista. Saision kirjoista se muistuttaa lähiten - ja silti etäisesti - hänen varhaistuotantoaan: romaaneja "Elämänmeno" (1975) ja "Sisarukset"(1976) Kolme vuosikymmentä läpäistään sekä aikakauden detaljein että unenomaisin yhtäläisyyksin. Ennen kaikkea "Tulennielijän" kehyskertomus on mukavasti rytmitetty laajempaan tarinaan. Nykyisyys on mustavalkoinen, koska juuri se on tila jossa nostalgia voi olla kylmää ja hapanta; väritetty menneisyys sitä vastoin on imelää ja keinotekoista, eikä ohjaaja Pirjo Honkasalo epäröi korostaa sen keinotekoisuutta, etenkin Unkarin kansannousua käsittelevässä kohtauksessa. Vai oliko se ironinen sirkurmaisuudessaan ja vieroitetussa ääniraidassaan? Olihan se samaa ironiaa kuin kuvien kautta syntyvä perusteluketju sille miksi naiset tupakoivat: vahingoittavat itseä kostaakseen äidille tämän etääntymisen? (siis armoton korvike menetetylle rinnalle, mutta kuvina esitettynä tällaisia psykologisia selityksiä ei tarvita kuin parafraasina: tulennielijä == savunnielijä) Kun kaksoistyttöjen tarina on siirtynyt Euroopan areeenoille, ohjaaja Honkasalo on, ilmeisesti, päättänyt ryhtyä dramatisoimaan henkilöidensä suhteita. Leffa tahmautuu tunniksi eteenpäin ja välillä voisi karjua raivosta: miksei tämä Honkasalo katso aiempia leffojaan? Eikö hän muka vieläkään näe millä kaikilla tavoilla suomalainen "taide-elokuva" voi olla kommunikoimatta yleisönsä kanssa? Myös "Tulennielijässä" on paljon itsetarkoituksellista visuaalista materiaalia, jonka annetaan viedä kerrontaa, milloin se skenaarioon sopii. Jos ensin laaditaan sisäkohtaus tulenhehkuisin värein, se suorastaan edellyttää, että seuraavaksi tulee ulkokohtaus jäänsinisessä tunnelmassa. Kyllähän tarina yrittää seurata tätä logiikkaa ja selvittää, miten kukin kolmesta päähenkilöstä reagoi perheen sisäiseen tuskaan, mutta ihmiskuvaus on aina alisteista kuvien koreudelle. Se mättää. Toki kuvataiteilijakin puhuu ja valitsee oman visionsa mukaan, eikä jotain alkemistista kaavaa seuraten, mutta "Tulennielijän" esillepano olisi kokonaisuutena puhuttelevampi, jos tarina olisi tiiviimpi ja henkilöt kulmikkaampia. Tiina Weckströmin esittämä äiti on kuin kertausta Ritva Oksasen roolista (Saision kirjaan perustuvassa tv-sarjassa) "Elämänmenossa": samaa kansannaisen rehvakkuutta muita "ämmiä" vastaan, samaa keimailevaa ylpeyttä tyttäristä ja omasta kauneudesta. Mutta jotain hahmon erityisyydestä jää kohtauksissa kaiken aikaa kesken. Murrosikäisiä sisaruksia esittävät näyttelijät ovat, puolestaan, aika vaisuja, ja Saision nyrpeänaamainen tytär on hyvä esiintyjä vain trapetsilla. Muuten näyttelijävalinnat ovat enimmäkseen osuvia, ja 8- vuotiaita sisaria esittävistä lapsinäyttelijöistä Honkasalo on löytänyt niin keskittyneitä ilmeitä, että leffa puhuttelee eniten näiden mykkyydellä (tosin Amerikassa tämä leffa varmaan sensuroitaisiin lapsipornona). Taustamusiikkia hallitsee heleä enkelikuoro - millä pyrittänee esittämään arkipäivän transsendoituvuutta eli sitä, miten pienet sukupolvesta toiseen kertautuvat tavat kantavat myötään ikiaikaisia asenteita, hyvyyttä ja pahuutta. Hmm. Jos moisesta kirkkohelinästä pitää niin ehkä kuvienkin kanssa viihtyy tyynesti; itse olisin vääntänyt volyymit nollaan, jos olisin voinut. Millaiseen kohtaan elokuvatalvea 1998-99 "Tulennielijä" sijoittuu? Vaikka iso osa "Tulennielijää" on juuri niin tekotaiteellista imellystä kuin suomalainen taide-elokuva pahimmillaan on, katson silti mieluummin tällaista vähäeleistä tyttöleffaa kuin jätkien örinää "ironisoivaa" vaellustarinaa, jossa jokainen viinapullo, laulu ja vitsi on valittu matalaotsaisimman katsojan viihdyttämiseksi. Nuo yhtenä ketjuna teattereihin tulevat "Häjyt", "Rukajärven tie", "Rikos ja rakkaus" tai "Pitkä kuuma kesä" eivät houkuta minua pätkääkään elokuvakatsojaksi, koska minun on äärimmäisen vaikea uskoa noiden leffojen tekijöiden tutkiskelleen mitään "elokuvallista" aiheensa mahdollisuuksista (verrattuna esimerkiksi Kaurismäen "Juhaan", joka sekin on tulossa piakkoin ensi-iltaan). "Tulennielijä" on tuohon jätkäviihteeseen verrattuna ansainnut maineensa, mutta mikähän kumma siinä on, ettei Suomen kokoisesta maasta löydy enää tuotantoa, jossa elo_kuvallinen_ näkemys ja tarinankerronta kohtaisivat? Vieläkö Ilkka Järvi-Laturilla ja Veikko Aaltosella on jotain sanottavaa? -- M.G. Soikkeli Helsingissä 16.1.1999 Soikkelin elokuva-arkisto