================================================================= Lyhyesti: "Tunnit" on antiseurapiirikuvaus kolmen vuosikymmenen naisista hermoromahduksen partaalla. Ei tragiikkaa, ei edes kovin sentimentaalisia sisäkuvia perheistä, vain hillitysti hajoavia persoonallisuuksia. Glassinkirkkaita ajatuksia välittävä suggestiivinen elokuva elämästä ja itsemurhasta. Laimeat starat. ================================================================= Parhaimmistakaan elämäni päivistä en muista kuin satunnaisia mielikuvia ja aistimuksia, mutta ne sentään riittävät antamaan jonkinlaisen idean kokonaisten päivien tärkeydestä, ankkuroimaan tunteita ihmisiin ja paikkoihin. Tunnit ovat tyystin toinen juttu. Tunnit ovat vain odotuksen täytettä parempia päiviä odotellessa. Tuntiin ei kuulu tunnetta. "Tunnit"-elokuva ("Hours", 2002) käsittelee ihmisluonnetta ja sen muunnelmia kolmessa tarinassa, kolmena eri aikakautena, asettaen samalla paralleeleiksi kirjallisen ja suvullisen perinnön samankaltaisuudet, samoin kirjailijan/toimittajan ja naisen/miehen. Vuosien mitassa näiden roolien erilaisuus näyttää selvältä, mutta tunneissa mitattuna on vain odottajia ja odotettuja. Tuntien ketjusta syntyy vuosikymmenet ylittävä syiden ja syyllisyyden ketju. Saako 1920-luvun epätoivo anteeksi 1950-luvun hyvinvointikiitollisilta ihmisiltä, joiden itsekkyys puolestaan ei ole saanut anteeksiantoa keltään ennen 2000-lukua? Entä saako Virginia Woolfin - vanhimman tarinan tosipohjaisen päähenkilön - luoma tarina Mrs. Dallowaysta vaihtoehtoisen lopun 1950-luvun lukijan elämässä, tai viimeistään 2000-luvun perhe- ja parisuhteiden normeista vapautuneella vuosikymmenellä? Saako edes silloin? Seuraavalta sukupolvelta on helppoa saada anteeksianto tekemistään suurimmista valinnoista, seuraava sukupolvi on niin enkelimäinen viisaudessaan ja mahdollisuuksissaan tehdä omat virheensä, ettei kukaan ole halukas mittaamaan itsekkyyttään oman sukupolven ja omien läheistensä kriteereillä. "Tunnit" on ihminen-ja-sen-muunnelmat -tyyppinen elokuva, jonka kirjallinen kuivakkuus ei johdu pelkästään siitä, että filmin perustana on (Michael Cunninghamin) kirja jonka innoittajana on ollut toinen (Virginia Woolfin) kirja. Elokuva etenee lähinnä dialogin varassa, toiminta on minimoitu niin pieniksi tapahtumiksi, että ne saavat etenkin elokuvan alulla mahtipontista vertauskuvallisuutta: linnun hautaaminen, syntymäpäiväkakun valmistelu, vierailu kuolevan runoilijan kodissa. Woolf oli itse tarinoissaan kriittinen ihmisen taipumukselle kiintyä vertauskuviin, esimerkkinä kiintyminen omistettuihin esineisiin sen vuoksi miten niiden olettaa edustavan itseään. "Tunnit"- elokuvan (ja epäilemättä Cunninghamin romaaninkin) todistuksen mukaan tämä kiintyminen näyttäisi olevan ominaisinta niille jotka tekevät lapsia omaksi kuvakseen. Rehellisenä hetkenään ihminen ei voi tyytyä esineiksi ja/eli lapsiksi pelkistettyihin vertauskuviinsa, kuten esimerkiksi Woolfin "Nainen peilissä" - novellissa kuvaillaan vanhan naisen totuudenhetkeä: "Tällaiset vertaukset ovat enemmän kuin turhia ja pinnallisia - ne ovat jopa julmia, sillä ne asettuvat köynnöskasvin tavoin värisevinä ihmisen silmien ja totuuden väliin. Täytyy olla totuus; täytyy olla seinä." Woolfin kertomatekniikkalle on ominaista sen osoittaminen, että yhtä vähän kuin ihminen itse voi tulkita kuvaansa, yhtä niukasti ulkopuolinen kertoja voi tehdä henkilön olemuksesta ja kodista tulkintoja, jotka koskevat koko tämän elämää. Ihminen rakentaa itsestään kertomusta kuten sen kuvittelee muiden silmin; niin tekee sodan keskellä onnen ideaan takertuva miespolo ja niin tekee Woolfin "Mrs. Dalloway" -romaanissa päähenkilö, esikuva elokuvan postmodernille kustannustoimittajalle, jonka on pakko järjestää toistuvasti juhlia peittääkseen itseään ympäröivän hiljaisuuden. "Tunnit" on vaikuttavimpia elokuvana kohtaamiani kirjoja, vaikka sen ohjauksessa ja kuvauksessa ei ole mitään erityisesti kiinnostavaa, pikemminkin päinvastoin, se on niin mekaanisen laskelmoitu elokuva, että voi ennalta arvata mikä kohtaus (esim. Streep-Dallowayn pölinä tyttärensä kanssa) on laskettu tarpeeksi pitkittää Oscarit mielessä: tarvitaan kohtauksen mittainen draaman oloinen kappale edustamaan Elokuvaa. Eihän tämä elokuva tietenkään mistään pikakehityksestä ("Huijaa itsesi tunnissa ohjaajaksi") ole ulostullut, mutta sen elokuvallinenkaan vaikuttavuus ei perustu niinkään huolelliselle lavastukselle ja leikkaukselle, vaan sille miten tarina dialogeineen syventää nähtyä. Viileille ajatuksille ihmisten erillisyydestä: emme elä itsemme vaan muiden ihmisten tähden, emme voi löytää omalle elämälle merkitystä mutta antaa sen muille. Toisin sanottuna: teemme itsemme mutta keksimme toisemme, kunnes kirjailija osoittaa ettei keksimiselle ole rajaa; kirjailija voi keksiä monta käyttökelpoista persoonaa, joista jotkut nyt vain muistuttavat läheisiä ihmisiä. Kirjailija voi todistaa, että perheiden ja muiden läheisten välillä ei ole kerrassaan mitään eroa, koska omalla elämällämme ei ole mitään todellista keskusta, varsinkaan perheisiin kytkeytyvää. Vain sota ja rakkaus voivat antaa meille tuhoisan vapauden ymmärtää tämän - ja sotaakin on niin monenlaista, "AIDS disaster area" jättää jälkeensä yhtä rikkonaisia ihmisiä kuin maailmansodan taistelutanner. "Tunneissa" päähenkilöt on upotettu vaattein ja värisävyin aikakautensa oloisiksi. Meille aluksi näyttää puhuvan kokonaisen aikakauden elämäntapa eikä vain yksittäinen ääni, mutta loppua kohden nouseekin sellaisia ajatuksia jotka ilmoittavat ettei luotu hahmo, tekstuurikeho, kuulu aikakakauteensa, ja niiden ajatusten ääni noudattelee vauhkoontunutta Philip Glassin musiikkia eikä vangitsevien sisätilojen tapetoituja tunnelmia. Itse asiassa: jos pitää Glassin musiikista, se riittää tekemään tästä elokuvasta lumoavan. "Tunnit" on vaikuttavimpia kokemiani elokuvia, vaikka sen päänäyttelijät ovat olleet ykkösiä inhokkilistallani, ja ovat edelleen, lapamadonlaimeita: persoonaton Julianne Moore, tyhjänpäiväinen Nicole Kidman, puistattava Meryl Streep. Eikä elokuvan ohjannut Stephen Daldry mikään visionääri ole hänkään ottaakseen näistä megaluokan tähdistä irti jotain aivan uutta, ihan vakiotyötä nämä kaikki tekevät: lammasmainen Moore, kyyryyn jäykistynyt Kidman, päätään viskova Streep. Sivuosissa on yhtä turhia, tähtituotannon takia valittuja näyttelijöitä kuten Ed Harris ja Jeff Daniels, mutta kyllä myös elokuvan eloisaksi tekeviä, aina yhtä tuoreelta tuntuvia kasvoja, kuten opiskelijatytärtä esittävä Claire Danes ja Allison "West Wing" Janney omia teitään kulkevana lepakkopuolisona. "Tunnit"-elokuvan läpensä depressiivinen, potilautta maailmassa olemisen perustana tutkiskeleva näkökulma voi hiljentää teatterissa niin kuin kuolemansairaan lähellä hiljennytään, mutta todellinen isku tulee vasta teatterin ovella: muistat kaikki ystäväsi, tajuat, että tämän elokuvan ajatuksiin saa etäisyyttä vain niiden ihmisten kautta joita elokuvassa näimme ja että samaiset ajatukset pätevätkin lyhentämättä teatterin ulkopuolella. En tiedä montakaan elokuvaa tai tarinaa, joissa osattaisiin käsitellä itsemurhaa sovinnontekona maailman kanssa, ja tämä on niiden joukossa kirkas ja perusteltu. Siitä sen järkyttävyys. -- M.G. Soikkeli Turussa 6.3.2003 Soikkelin elokuva-arkisto