=============================================================== Lyhyesti: "Turhaa lemmen touhua" on retromusikaaliksi sovitettu Shakespearen komedia "Love's labour's lost". Navarran kuninkaalliset valaveljet päättävät elää kolme vuotta akatee- misessa askeesissa, mutta opinahjoon saapuu Ranskan prinsessa hovineitoineen. Paljon musaa tyhjästä, A. Silverstone -vaara! =============================================================== "Turhaa lemmen touhua" -videon kansikuvassa kesäpaitaiset tyttö ja poika hakevat suudelmaa kuin eroottisen teinifilmin ensirakastajat. Mistään sellaisesta elokuvasta ei kuitenkaan ole kysymys, ihan päinvastoin. Tämä leffa on vain vannoutuneimmille Shakespeare-friikeille, kuohuviininsä pohjaan kumonneille filologeille, hullujen syllogismien ystäville ja britannicakitschin keräilijöille. Onko suurempi synti kunnioittaa luontosi rikkovaa valaa vai rikkoa vala luontoasi noudattaaksesi? Sen syvällisempi, joskin sadoin nokkeluuksin rikastettuna, ei ole Shakespearen "Turhaa lemmen touhua" -näytelmän (1594-1595) alkuperäinenkään idea. Elokuvaversiossa (2000), Kenneth Brannaghin sovittamana ja ohjaamana, syvyyttä yritetään luoda ajankohdalla: eletään syksyä 1939 Euroopan sydämessä, tulevien sotien näyttämöllä. Lavasteet ovat syksyiset, puvusto ajanmukainen, ja elokuvan musikaaliksi rytmittävät laulut koreografioineen ajankohdan sävyin ilottelevia: peribrittiläisiä hupsuja ranskalaisten tuottamassa lavaste-Euroopassa, lisänä amerikkalaista suuruudensuopuutta. Viimeistäänkin vesibaletti Hollywoodin tapaan saa leuan loksahtamaan auki ja videon napsahtamaan kiinni. Elokuvallisesti kiinnostavinta ovat näytöskokonaisuuksia pohjustavat mustavalkoiset uutiskatsaukset; tyylitajussaan jossain Monty Pythonin ja Woody Allenin välimailla. Muissa kohtauksissa kameratapa ei ole lähelläkään sitä kepeyttä ja lempeää liioittelua, jolla näyttelijät ihan kunnioittavasti rynnistävät rooleissaan. Etenkin tarinan koomisiksi tarkoitetut pygmiset mieshahmot ovat lainaa ihan eri tyylilajista, samoin heidän mukanaan tuoma tilannekomiikka sketseiksi lyhennetyissä välikohtauksissa. Vain homovitsit puuttuvat, mikä Shakespeare kohteena ollen tuntuu yllättävältä. Pohjanoteerauksena tyylitajuttomuuden saavuttamiselle, sen suorastaan tarkoitushakuiselle tavoittelulle (?!?), prinsessana Shakespearea laususkelee Alicia Silverstone, tuo pirtelön läpi sössöttävien blondien stereotyyppi. Kenneth Brannagh koomisessa roolissa, valaveljien vannoutuneimpana romantikkona, on sekin silkkaa hymysuisen narsistin juhlaa. Vain karsea viiksitupsu peittää hymyä joka välillä sitten purskahtaa laulamaan "Cheek to cheek". Lieneekö tuo komediamusikaaleista innostuminen samaa keski-iän tautia kuin mikä sai Woody Allenin lapselliseksi "Everybody says I love you" -filmissä? Herrojen henkinen yhteys nähtiin myös "Celebrity"-filmissä, jossa Brannagh esitti woodyallen- perustyyppiä tämän ohjaamassa elokuvassa. Yhdistelmä Shakespeare-sanailua, syvään uurrettuja kaula- aukkoja, perinteistä musikaalia, ja brittiläisten tv-sarjojen komiikkaa takaa 'jokaiselle jotain' perhe-elokuvan, jota yksittäinen katsoja ei kestä viittä minuuttia kauemmin - kerrallaan. Tämä teatterimaisuuttaan korostava toteutus on täysin vailla sitä eroottista riehakkuutta joka tehosti Branaghin kepeimmän Shakespeare-ohjauksen, "Paljon melua tyhjästä" (1993). Hölmöydessään tämä saattaa vetää vertoja jopa toiselle tuoreelle komediasovitukselle, "Kesäyön komedialle" (1999, Michael Hoffmanin ohjaus), jota en ole nähnyt ja toivottavasti en näekään. -- M.G. Soikkeli Videolta 5.5.2001 Soikkelin elokuva-arkisto