============================================= Lyhyesti: "Tyttö sillalla" on nykypäivän "La Strada" ranskalaisittain, kepoisan romanttinen ja myös anti-romanttinen matkaleffa veitsen- heittäjästä ja tämän avustajasta. Lennokas dialogi + mustavalkoinen revyy-maailma = filminovelli, jossa symbolit kohdallaan. ============================================= Eroottinen elokuva, joka on sallittu kaiken ikäisille? Tuskin muut kuin ranskalaiset moiseen pystyisivät, ja "Tyttö sillalla" (1999) onkin söötin sublimaation alalla aivan huippua, mustavalkoinen ammattifantasia veitsenheitolle rakentuvasta parisuhteesta. Onhan näitä hyveellisen neidon koettelemuskertomuksia tehty milloin eroottisina opetustarinoina, milloin yhteiskunnan läpäisevinä kasvukertomuksina ryysyistä rikkauteen, mutta "Tyttö sillalla" on keskivertoa runollisempi versio, koska siinä neiti fortuna on tuntuvasti vertauskuvallisempi hahmo: tyttö joka ei tule onnelliseksi yhdenkään miehen kanssa mutta tuo onnea sille joka ymmärtää, että sattuman ja kohtalon liittäminen vaatii harjoittelua. Harva ohjaaja tohtisi kuvata sirkuksen tai Rivieran miljöötä mustavalkoisena, mutta tässä Patric Leconten filmissä niiden valot ja varjot ovat merkitsevämpiä, onhan kyse pelkästään häikäisevästä onnesta tai sen kääntöpuolesta; kaikki hämärän asteet ovat olemassa meille todellisuuden uhreille, meille joille bylsiminen ilman kondomia riittää kohtalon tunnoksi. Mustavalkoisessa maailmassa muutamat esineet heijastavat kaikkea mitä maailmalta voi odottaa: öinen silta, kultainen sytkäri, revitty seteli, kimaltelevat veitset, kauniiden tai komeiden ihmisten hipiät. Vasta mustavalkoisessa maailmassa veitsenheitto on korkein rakkaudenteon muoto. "Tyttö sillalla" on täsmällinen kaikessa, täsmällinen kuin ihmisen mittainen onni, silloinkin kun kyse on fantasian keinon kuvatusta elämästä, tai ehkä elämän fantastisuudesta. Rakkaus on telepatiaa ja hyvää tuuria, eikä paljon muuta, mutta tuuriinsa luottamalla voittaa absoluuttisen vapauden. Omassa ehdottoman suljetussa maailmankuvassaan ja samalla kaikelle avoimessa asenteessaan "Tyttö sillalla" on täyspitkä, puolentoista tunnin filmi, mutta novellimaisen täysi ja koherentti: mitään ei tarvitse lisätä, mitään ei voisi ottaa pois. "Tyttö sillalla" jäi katsomatta teatterikierroksella, koska kritiikeistä saattoi päätellä, että tässä elokuvassa useimmat asiat ovat kierrätystä, siistiä muttei mitään särmikästä ja omakseen erottuvaa. Näin onkin. Toisaalta ne komponentit (kuvat, laulut, repliikit, kohtaukset) joista leffa on koottu, ovat kirkasta ja kestävää, todistus elämästä draamojen ulkopuolella, elämästä jossa hyvällä ihmisellä on hyvä tuuri. Laconten elokuvat ovat koomisen sovinistisia, "Tango" jopa oppitunti aiheesta. Myös "Tyttö sillalla" on sekin esitetty vahvasti miehen näkökulmasta, mutta kyllä siitä on helppo seurata yleisinhimillistä sanomaa: elämä on kuin odotushuone, jollei luota pienimpiin tunnistettaviin onnen merkkeihin: "Ihme juttu, kädet. Ne saa uskomaan mitä vaan." Vanessa Paradisen kaltainen tähtönen naispääosassa voidaan ymmärtää osaksi elokuvan häikäisyrekvisiittaa. Mustavalkoisessa maailmassa jokainen on pelkkä merkki itsestään, tai sukupuolestaan. Aina yhtä tuima Daniel Auteuil puolestaan on täydellinen veitsiveikko, asiallisen joutuisasti rakkauden asioihin suhtautuva ihminen, joka luottaa enemmän tuuriin kuin ihmisiin, ja yksittäiseen ihmiseen vasta sitten kun ihmiskunta on niin suodakseen, tai ainakin Eurooppa. -- M.G. Soikkeli Videolta 11.12.2000 Soikkelin elokuva-arkisto