========================================== Lyhyesti: "Unbreakble" on hyvin vakavasti tehty fantasiatrilleri hyvin höpsöstä enkelitarinasta, ytimenä usko supersanka- reihin; vrt "Peloton"-leffa. Yhtä hallittu ja sympaattinen, tosin hitaampi ja imelämpi kuin ohjaaja Shyamalan "Kuudes aisti". ========================================== "Unbreakble"-filmi (2000) jäi katsomatta teatterikierroksella pelkästään siksi, että se vaikutti niin ohjaajan tekemältä kopiolta esikoisestaan "Kuudes aisti" (1999), etenkin kun ohjaaja M. Night Shyamala on jälleen kirjoittanutkin tarinansa, saanut vieläpä saman päänäyttelijänkin menestyksen takeeksi kuin "Kuudennessa aistissa". Ensimmäisen vartin elokuva velmuileekin katsojan odotuksille ylipäänsä kauhugenren ja erityisesti edellisen leffan suhteen: millä tavoin Willisin esittämä hyvis poikkeaa muista ihmisistä ja miten lasten tai aikuisten kyky ymmärtää häntä poikkeavat toisistaan. "Unbreakble" on ihan oma tyylikäs kokonaisuutensa, jonka ei tarvitsekaan pyrkiä "Kuudennen aistin" hyytävyyteen, käytänölliseen askeleeseen lähemmäksi aaveiden ja kuoleman maailmaa. "Unbreakble" on harvinaisen tiivis lohtutarina meille ihmisille, jotka olemme katastrofiuutisten ja muun sosiaalipornon uhreja. "Peloton"- elokuvan (1993) tavoin se on ihailtavasti aiheelleen omistautunut hyvänmatkanfantasia, että liikenteen ja kaupunkien massoittumisesta huolimatta emme olisikaan entistä haavoittuvaisempia, päinvastoin, keskuudessamme on aina joku muita vahvempi jolla on enemmän mahdollisuuksia vastata lähimmäisten toiveisiin. "Unbreakblen" kuvitelmassa ihmismjoukot sisältävät väistämättä tyypilliset ääripäänsä, joiden tulee vain tunnistaa toisensa ja auttaa toisiaan ymmärtämään itseään - tai huomata pyhä salakirjoitus sarjakuvissa, ihan totta! "Unbreakble" on niin kauniisti kuvattua hömppää, että sille antaa paljon anteeksi. Shyamala pitää päähenkilönsä kuva-alan taustalla, alussa jopa pelkkänä vilkuilevan kameran kohteena, kunnes on aika nostaa erikoinen tosihyvis erikoisine viittoineen komeasti sykkivän kaupunkiholvin keskelle. Voi vain nieleksiä tajutessaan että Shyamala osaisi ohjata herkän kuvauksen jopa "X-menin" tai "Batmanin" kaltaisesta elokuvasta. Tarinan hölmöyttä auttanee sietämään, jos ottaa vertailukohdaksi sarjakuvaromaanien klassikon "Watchmen" (1986). Sehän sivuaa samaa ideaa: entä jos supersankareita todella olisi olemassa, niin millainen yhteiskuntamme olisi, millaisia sarjakuvia siellä silloin luettaisiin, ja millainen olisi moisen sankarin psyyke? Eikö elämä itsessään, ihmisen elämä, ole metafyysisyydessään "limited edition"? Vain amerikkalainen liirumlaarum voi ottaa tosissaan moisia kysymyksiä, ja tarvitaan ilmeisesti monikulttuurinen ohjaaja tekemään liirumlaarumista saarnamiehen satua aikuisille. Jep, "Watchmen" on suorastaan syvällinen verrattuna "Unbreakblen" tarinaan, mutta jälleen kerran: "-- tietty latteus ja vulgaarius, joita Euroopassa on mahdotonta hyväksyä,, tuntuvat Amerikassa paitsi hyväksyttäviltä, myös lumoavilta." (Baudrillard) Jopa ylikäytetyt näyttelijät, Willisin ja zombiemaisen Samuel L. Jacksonin, oppii sietämään. Lapsinäyttelijät ovat jälleen sujuvia ja sankarin vaimossakin on kosolti enemmän särmää ja arpea kuin mitä Willis lie koskaan saanut avukseen; Robin Wright Pennin ilmeikäs suoritus. Mikä parasta, elokuvan juonessa on yhtä ovela loppuväänne kuin "Kuudennessa aistissa", ovela siinä, että olisihan tuo pitänyt arvata - mutta aikuisen epäusko satujen ehdottomuuteen vei huomion olennaisesta. Epäilemättä juuri Shyamala eikä mikään Tim Burton on se ohjaaja, joka voisi nostaa fantasian elokuvataiteen uudeksi voimaksi. Yhtä mahdollista on, että videolta tämä elokuva on jopa vaikuttavampi, sarjakuvamaista intiimiyttä vaativa katselukokemus, kuin jos sen näkisi teatterissa. -- M.G. Soikkeli Videolta 11.7.2001 Soikkelin elokuva-arkisto