UNITED 93 (2006) ================ Oliko aika oikea tämän elokuvan tekemiselle? Ohjaaja Paul Greengrass oli huolissaan siitä, onko aikaa mennyt riittävästi 9/11/2001-tapahtumista, jotta elokuva kaapatusta lennosta voitiin tehdä omaisten tuskaa kasvattamatta. Tärkeämpää tämän "United 93" -elokuvan vaikuttavuudelle on kuitenkin se, että vuoden 2001 tapahtumista ei ollut mennyt enempää aikaa. Greengrass on käyttänyt filmissään niin monia tapahtumiin osallistuneita oikeita henkilöitä, että niiden muistaminen on tärkeää elokuvan autenttisuudelle. Kun suurin osa fiktioelokuvista on omistautunut luomansa kuvitelman ylläpitämiseen, "United 93" on dokumenttifiktio siitä, miten todellisuus voi ylittää kaikki kuvitelmat. Tuhansien ihmisuhrien sijaan informaatioyhteiskunnalle ratkaisevampaa ovat ne miljardit sekoittuneet sielut, jotka eivät kohtaa toisiansa enää edes laidoiltaan, jollei sitten hurjimpien vihollis- ja uhkakuvien äärellä. Median kautta maailma välittyy meille niin lähelle, että median kuvaan mahtumaton katastrofi tuntuu tapahtuvan aivan toisessa maailmassa. "United 93" on jo nyt viisi vuotta WTC-iskun jälkeen yllättävän jännittävä ja intensiivinen elokuva, koska se antaa edes jonkin kerronnallisen muodon sille, mikä alkaa olla omissa muistikuvissa palasina. Voi veikata, että tämän elokuvan merkitys vain kasvaa vuosissa ja se asettuu korvaamaan historiallisia selityksiä. Toivoa tietysti sopii, että se herättäisi tarpeen myös toisenlaisille tarinoille, joissa selitettäisiin konekaappareiden taustoja muutenkin kuin "keskiaikaisella uskonnollisella kiihkolla", niin kuin Greengrass tulkitsee rakentamiaan hahmoja kommenttiraidalla. "United 93" antaa siistityn ja positiivisen kuvan kaapatun lentokoneen matkustajista, jotka pikaisesti myyttiseen arvoon kohotetulla lennolla ryhtyivät vastarintaan. Elokuvan realismi sallii heidän näyttäytyvän epäröivinä ja pelästyneinä, kaikkea muuta kuin yhteen toimivana ryhmänä, joka tilanteen eikä patriotismin pakottamana rohkenee hyökätä pommimiehenkin kimppuun. Yhtä paljon tilaa annetaan siviili- ja sotilaslennonjohdon kuvaamiselle: niiden virhetulkinnoista ja paniikista kasvaa tunne siitä, että maailmassa on jotain perinpohjaisesti kriisissä, jotain mistä 9/11-tapahtumat olivat vain vähäinen merkki ja oire. Itse elokuva on niin vaikuttava, että DVD:n dokumenttiraidan katsominen tuntuu sen jälkeen puistattavalta. Dokumenttiraidan perusteella lento 93:lla kuolleiden omaiset eivät ole mitään erityisen sympaattisia ihmisiä, vaan erityisen pösilöitä, keskimääräisen ja leimallisen epäkiinnostavia ihmisiä. Tapa jolla he suhtautuvat kuolleita kansansankareita esittäviin sukulaisiinsa ei ole ihan mieltä ylentävää, mutta johdattaa terveesti ajatukset siihen, millaiseen totuuden simulaatioon tällaisia dokumenttifiktioita tarvitaan. Tai stimulaatioon. Ohjaaja Greengrass saa kyllä itse kaikki sympatiapisteet, niin elokuvansa kuin sen kommenttiraidan perusteella. Hän osoittaa pyrkineensä vangitsemaan United93-lennon sisältä pienoiskuvan siitä, miten koko maailma joutuu äkisti reagoimaan ällistyttäviin, mahdottomalta tuntuviin tapahtumiin, pääsemättä niitä minnekään pakoon. Totta kyllä, eurooppalaiselle on varattu pelkurin paikka tässä allegorisessa aluksessa, mutta ei Greengrass aseidenkaan puolesta intoile. Jenkkien vastahyökkäys ahtaassa lentokoneessa muistuttaa enemmän hammastahnatuubin puristamista kuin jotain "let's roll" -siviiliballadia. "United 93" ei siis ole kysymysmerkki eikä hätähuutomerkki, kuten ajankohtaisilta dokumenteilta kai on totuttu odottamaan. Se muistuttaa tavoitteiltaan Gus van Santin vastaavin tavoittein tehtyä "Elephant"-filmiä, vaikka rakentaakin realismin vaikutelmaa täysin eri tavoin: hitauden ja näkökulmien runsauden sijaan Greengrass käyttää ahdasta kuvavirtaa ja paisuttelevaa musiikkia. Silti molemmissa elokuvissa vaikuttavaa on tunne tapahtumien väistämättömyydestä, kohtalosta jota on mahdotonta paeta. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 20.1.2007 Soikkelin elokuva-arkisto