============================================================= Lyhyesti: "Väkivallan loppu" on tavoitteiltaan ihailtavaa kuvakerrontaa, mutta tarinat ja persoonat ovat jääneet kehittelemättä. Kuulu leffatuottaja katoaa, mutta onko rikos tarkkailu- vai tarinajärjestelmässä? Wendersin lievä kumarrus Hollywoodin taitureille, bonuksena Ry Cooder -taustat. ============================================================= "Väkivallan loppu" ("The End of Violence", 1997) on Wim Wendersin kompromissi amerikkalaisen genretuottamisen ja eurooppalaisen multimodaalisen ilmaisun välillä. Elokuvaa katselee aluksi isosti yllättyneenä mutta loppua kohden yhä enemmän pettyneenä. Wenders on koonnut filminsä aiheista ja ideoista eikä tarinoista, kuten monta kertaa ennenkin, mutta nyt ei aiheistakaan saada lausutuksi kuin pohjustukset. Enemmän on kysymyksiä ja vertauskuvia, osa hyvin toimivia, osa tyhjänpäiväisiä aforismeja siitä, miten ihminen pelkää vihollista koko ikänsä mutta muuttuukin itse vihollisekseen. Wenders käsittelee Hollywoodin ja valtiollisen valvonnan tekniikkaa rinnatuksin: elokuvan vahva väite rakentuu sille, että elokuvat viehättävät ihmisiä juuri siksi, että olemme itse yhä laajemman tarkkailun alaisia. Valtion tarkkailujärjestelmät ovat rakenteellista väkivaltaa, joka elokuvista purkautuu fyysisen väkivallan kuviksi: kukaan ei ole turvassa toisen kontrollilta. Ei siis ihme, että poliisi innostuu elokuvatuottajan katoamisesta. Keskeinen osa järjestelmää ei voi muuttua mysteeriksi. Mitä laajemmin tarkkailujärjestelmät koskettavat ihmisten elämää, sitä helpompi tarkkailulaitteisiin on liittää myös rankaisu. Tämä ajatus käsitellään elokuvassa niin perusteellisesti, että jo sen vuoksi "Väkivallan loppu" on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva katseen ammattilaisista. Valvonnan ja rankaisun lisäksi tarkkailujärjestelmien kiehtovuus perustuu tuntemattoman kartoittamiselle. Tätä elokuvassa edustaa entinen NASAn tutkija Ray, jonka valtio on palkannut muuttamaan taivaita tarkkailevat järjestelmät ihmisten tarkkailuksi. Muutos ei kuitenkaan ole niin vaivaton kuin laitteisiin yksioikoisesti viranomaiset uskovat. Kuten elokuvassa todetaan, on helppoa katsella Maasta taivasta, mutta likaista puuhaa seurata Maan tapahtumia ylhäältä käsin. Hollywood on puolestaan tähtimedian NASA, jonka suuret tuotannot unohtavat teorian, yksityiskohdat, ja ihmisluonteen. Leffassa on iso kaarti hyviä näyttelijöitä, mukaan lukien sellaisiakin kuin patiokalustoon kuuluva shampootähti Andie MacDowell ja mukavia horiseva isäpappa Samuel Fuller. Kääntymyksen kokevaa tuottajaa esittävä Bill Pullman on kohmeloisen etäinen, eloton näyttelijä, etenkin tähän elokuvaan vallan väärä valinta - jollei sitten Wendersin tapa kommentoida filmihistoriaa. Gabriel Byrne lempeänä NASA- teknikkona tai Fuller kirjahumanistina ovat selvempiä viitteitä. K-12 -elokuvaksi "Väkivallan loppu" harppoo eteenpäin vauhdilla, joka alkupuolella pelkästään riemastuttaa; lopussa taas jää ihmettelemään, miten paljon olennaista jäi tietämättä henkilöistä, jotta he olisivat alkaneet kiinnostaa oikeasti. Ja kun filmin opetus on, että parodia lopettaa väkivallan varmemmin kuin rakkaus tai tarkkailukamerat, niin minnekäs se unohtui muutaman romanttisen sivujuonteen kehittelyssä? Teatterikierroksella tämä leffa jäi näkemättä, koska arvelin sen olevan taas yksi Wendersin kokeilu yhdistää elokuvaa ja digimediaa. Väärä luulo. Enemmän tämä muistuttaa "Maailman ääriin" -filkkaa, etenkin svengaavalla ääniraidallaan, johon on haettu bonusta rapista ja runoudesta. Erityisen opettavaa katsottavaa tämä elokuva olisi "Valtion vihollisen" (1998) tapaisen surveillanssitrillerin jälkeen. -- M.G. Soikkeli Videolta 11.3.2001 Soikkelin elokuva-arkisto