============================================================== Lyhyesti: "Valtion vihollinen" kuuluu samaan sarjaan kuin "Rock" tai "Con Air" eli tehokkaasti tuotettuihin machoileviin megatrillereihin. Juoni on puolestaan "Net'in" tai "Takaa- ajetun" materiaalia: kunnon kansalainen pakenee valvonta- viranomaisia. Hyvä tahti, hyvät tähdet, ei aihetta tarinaan. ============================================================== Jos toimintaleffojen historiikki joskus kirjoitetaan, määritellään sen lajityypilliset piirteet ennemmin tuottajien kuin ohjaajien perusteella. Jerry Bruckheimerin tuottamat "Rock", "Con Air", "Armageddon" ja "Valtion vihollinen" ovat koko lailla erilaisiin ympäristöihin ja jopa lajikonventioihin nojaavia elokuvia, joissa kuitenkin on paljon yhteistä: nopea kerronta sekä tarinan että kuvauksen tasolla, massiiviset tapahtumaympäristöt, sekä asevoimien hyödyttömyys taitavan kemistin, poraajan tai tietoliikennevelhon rinnalla. Yhteistä on sekin, että Bruckheimer-elokuvissa ei ole juuri minkäänlaista sijaa naisrooleille... "Valtion vihollinen" ("Enemy of the State", 1998) on mielestäni paras näistä mainituista Bruckheimer- filmeistä. Se ei kylläkään ole trillerinä lähelläkään sellaista näkemystä yhteiskunnan läpäisevästä epävarmuudesta kuin kipeimmissä amerikkalaisissa paranoiakuvauksissa FBI:n tai CIA:n vainoamista ihmisistä, mutta sen digitaalisessa dystopiassa on jotain viehkon nörttimäistä: "me luultiin että tää on vaan harjoitus..." Just joo. Leffan tarina perustuu kahdelle juonelle: yhtäällä asianajaja (Will Smith) yrittää venkoilla mafian kanssa ammattiliiton asialla, toisaalla hän sotkeutuu poliitikkojen veriseen vehkeilyyn ja joutuu NSA-viraston jahtaamaksi. Käytännössä suurin osa elokuvaa on yhtä pitkää takaa- ajoa, jossa on hitaampia ja nopeampia jaksoja. Moista menoa ei jaksaisi seurata, ellei joutuisi arvuuttelemaan sellaisten tunnettujen näyttelijöiden merkitystä, jotka putkahtavat tarinaan vasta puolivälissä: millainen voi Gabriel Byrnen tai Gene Hackmanin esittämä hahmo olla moraaliltaan, ja miten elokuvan kaksi juonta vielä risteävät? "Valtion vihollisen" loppukäänne, se kuinka päähenkilö voittaa mahtavat vastustajansa ja saa takaisin identiteettinsä, on aiempaan kehittelyyn nähden hätäinen U-käännös; ei mikään yllätys jenkkitrilleriltä. No, Tony Scott taltioi tapahtumia kuin agenttien kolmiottelusta: juoksu autojen välissä, kiipeily katoilla, kotikulmilla hiiviskely; mitään bondmaisia gigolotemppuja Bruckheimer-filkassa ei näy, koska elokuva pitää maistua myös 10-vuotiaille raskaan jännityksen ystäville. Pakojuoksua kommentoidaan kuivankylmällä huumorilla ja videopelin selkonäyttöä muistuttavilla valvontalaitteilla -- M.G. Soikkeli Videolta 10.09.2000 Soikkelin elokuva-arkisto