Venetsian kauppias (2004) ======================== Lyhyesti: "Venetsian kauppias" on elokuvana mielikuvitukseton ja tekstiuskollinen, joskin myös kuvankaunis tulkinta Shakespearen vähemmän tunnetusta näytelmästä. Tulkinnan kepeydestä huolimatta tai juuri siksi pidin tästä elokuvasta yhtä paljon kuin parhaiksi rankatuista uudemmista Shakespeare-filmatisoinneista. "Venetsian kauppias" on tutun romanttinen, jos kohta paljon hajanaisempi lemmendraamana kuin Shakespearen "suuriksi" nostetut näytelmät. Aivan uusia puolia Shakespearen muihin teksteihin tämä näytelmä voisi avata käsitellessään lemmentouhotusta talouden ja velankannon yhteydessä, mutta sellaiseen suuntaan tai ylipäänsä minkäänlaiseen kiinnostavaan sovitukseen ei tämän filmatisoinnin (2004) ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Radford ole ryhtynyt. Kun herran uralta löytyy niinkin erilaisia ohjauksia kuin "1984" ja "Il postino", synkän ja herttaisen sävyissä riittää valinnanvaraa ilman varmaotteista näkemystä, millaista tulkintaa ollaan tekemässä. Uudempien S-filmatisointien oppineisuus, historialla leikittely, on kaukana tästä totisesta ja vähän latistetusta filmatisoinnista, mutta monet osatekijät ovat niinkin onnistuneita, että elokuva kannattaa ehdottomasti katsoa niin pukudraamasta pitävien kuin silosäkeen ystävienkin. "Venetsian kauppias" ei ole tyylilajiltaan yhtä ehjä kuin "Paljon melua tyhjästä" tai yhtä ajatuksella tulkittu kuin "Romeo + Julian" tai "Titus Andronicuksen" modernisoinnit, mutta antaa tilaa näyttelijöille, jotka hallitsevat silosäkeen rytmin, intohimon ja huumorin, viipyilemättä kuitenkaan sananlaskumaisissa viisauksissa niin kuin vanhan polven klassikkotulkit. "Venetsian kauppiaan" tarinan ikiaikaisesta sopivuudesta voidaan kyllä sanoa poikkipuolinenkin sana. Vailla asianmukaista, kehystävää tulkintaa juuri tämä näytelmä on hieman vaarallista päästää maailmalle sellaisenaan. Näytelmän arkkipahis on irvikuva juutalaisesta ja juutalaisuudesta, eikä filmisovitus juurikaan pehmennä tätä rasistista paatosta, oikeastaan päinvastoin: arkkipahista esittävä Al Pacino tekee yhtä perinpohjaisen vaikuttavan roolin kuin "Looking for Richard" - filmin näyttämöosuuksissa. Elokuvan alkuun on ympätty selitys ajankohdan juutalaisvihasta, mutta elokuvaa kokonaisuutena voi, valitettavasti, katsoa selityksenä prologiteksteissä kuvatulle vihamielisyydelle: jos Pacinon esittämä Shylock on tyypillinen juutalainen koronkiskuri, ei mikään ihme että venetsialaiset vihasivat heitä. Tämän ajatuksen yläpuolelle elokuva ei rakenna kriittisempää ja laajempaa näkökulmaa aiheesta tai ajankohdasta. Myöskään filmin loppuun lisätty kuvapari isästä ja tyttärestä ei riitä siirtämään kostoteemaa rotuasetelmasta yksityiselle tasolle, kuten tavoitteena lienee ollut. Kontrastina vihan ja koston teemalle on sitten mitä viehättävin kosiojuoni, jossa naisetkin saavat tilaa toimia, ja kun hyvät sydämet lopulta palkitaan tunnustetaan niin ikään arvo ystävyyden, leikki tärkeilyllä sukupuolten, naamioin.. Huolella toteutettuun ajankuvaan antavat sadunhohdetta, juuri tähän tarinaan sopivaa koreutta näyttelijävalinnat. Itseään Shakespearea esittänyt Joseph Fiennes (Rakastunut Shakespeare -filmissä) on nyt Bassanio, ja malttaa olla juoksentelematta ja vähän rauhoitella repliikkejäänkin. Lemmenparin toinen osapuoli on tuntemattomampi näyttelijä Lynn Collins, joka tekee kyllä harvinaisen kypsän suorituksen ollakseen taustaltaan kaksikymppinen texasilainen blondi. Ja ne kasvot... Taustatrivian mukaan rooliin piti alun perin kiinnittää Cate Blanchett, mutta parempi ehdottomasti että näin päin. Lemmendraaman osapuolilla ovat kasvot kauniita kuin korkeat peilit, ja yhteen näytteleminen on milloin rohkean hengästyneinä, milloin arkailevina, kuulostelevina... Ja: milloin mitenkin. Kohtauksia myös kompuroidaan, unohdetaan ohjata tilaan sopivaa liikettä, hypätään tapahtumapaikasta toiseen välittämättä elokuvan tai draaman vaatimista siirtymistä tai sivuhahmojen irrallisuudesta. Etenkin Jessica ja Lorenzo seisoskelevat lavasteissa kuin palkkapussin paksuudesta typertyneet statistit. Paljon enemmänkin olisi siis näillä resursseilla voitu tehdä, näinkin hurmaavilla näyttelijöillä ja katsojien kiinnostuksella historialliseen Venetsiaan. Jeremy Ironsin tai Joseph Fiennesin ystäville tämä elokuva antaa takuuvarmaa katsottavaa, eikä sellainenkaan viihde ole pelkästään pahasta. Venetsian tai draaman lumousta odottava voi vähän pettyä, mutta sadun ja fantasian tunnelmat sekä yksittäisten kuvien hämmästyttävä kauneus täyttävät sitä aukkoa; "Thy paleness moves me more than eloquence.." Rasistisen teeman johdosta ikäraja voisi olla vähän korkeampikin kuin K-7. Jännitystä piisaa elokuvan loppuun ihan ilman väkivaltaakin, siitä pisteitä, mutta ihan täydestä en ottaisi tekijöiden selityksiä pornobonukselle: "The bare-breasted prostitutes were not put in the film to make it more risqué, but rather to add a note of historical authenticity. Venetian law at the time required all prostitutes to bare their breasts because the Christian authorities were concerned about rampant homosexuality in their city." (IMDB) -- M.G. Soikkeli Turussa 9.9.2005 Soikkelin elokuva-arkisto