========================================================== Lyhyesti: "Veteen piirretty viiva" on nimeään myöten vesitetty filosofinen sotaspektaakkeli. Intensiivisesti ja kirkkaasti kuvatut taistelukohtaukset ovat tunnetäyteisiä, jopa raivoisan surumielisiä, mutta kokonaisuutena elokuva on vieläkin epätasaisempi kuin Coppolan "Ilmestyskirja. Nyt." Panoraama pakkotilanteesta. ========================================================== Ei tarvita juuri muuta kuin tietoisuus oman käsityönsä arvosta, niin ohjaaja voi saada käsittämättömän kulttimaineen elokuva-alalla; etenkin kun työympäristö on liukuhihnaviihteellä elävä Hollywood. Terrence Malickin kaksi edellistä elokuvaa ovat toki olleet itsellenikin niitä harvoja leffoja, joita olen jaksanut katsoa useamman kerran, etenkin kun telkka on esittänyt "Bad lands" -filkkaa (1973) ties kuinka monena uusintana. "Malickin toinen leffa Onnellisten aika" ("Days of Heaven", 1978) oli tarinaltaan, osin kerronnaltaankin (tytön kertojaääni) kertausta "Bad lands" -elokuvasta. Rakastuin kuitenkin sen viljavissa maisemisissa hymyileviin ihmisiin, joten odotukset Malickin kolmannen elokuvan suhteen olivat hyvinkin korkealla: nyt viimeinkin saisin nähdä Malickin maalauksellista elokuvaa valkokankaalta. Itse asiassa "Veteen piirretty viiva" ("Thin red line", 1998) piti nähdä niin isolta kankaalta, että tein boikottiin poikkeuksen ja menin katsomaan sitä Finnkinon pääkallopaikkaan, Tennispalatsiin. No, elävänä panoraamana elokuva oli miltei yhtä vaikuttava kokemus kuin 3D-vaikutelmaa tukevassa "tiedeteatterissa". Ja kun "Veteen piirretty viiva" vielä alkaa antropologisella johdatuksella Pasificin paratiisisaarelle, tuntee katsoja toden totta leijailevansa keskelle "toista maailmaa", jollaisena se jää myös elokuvan päähenkilön, puntikseltaan eturintamaan joutuvan sotamies Wittin mieleen. Aiemmin pikkurooleja täytellyt Jim Caviezel sotamies Wittinä eläytyy muutamalla ilmeellä, mutta kuinka onnellisia ovatkaan hänen hymynsä, kuinka vakavia hänen huolensa kavereistaan. Häneen on helpompi uskoa kuin Malickin aiempien leffojen miesstaroihin, Martin Sheeniin ("Bad lands") tai Richard Gereen ("Onnellisten aika). Caviezelin hahmoon on nyt yhdistetty naisen tunnusteleva kertojaääni ja uroiden äänetön itsevarmuus. Vastakohtien rakentelu, paratiisiajatukset keskellä maanpäällistä helvettiä, on parhainta Malickia. "Bad lands" -filkassa hän näytti miten keskellä toivotonta pakomatkaa oman aikansa bonnie&clyde, nuoret apinalliset, löytävät yksinkertaisen elämän onnen. "Onnellisten ajassa" hän osoitti, että satunnaisten,, tragediaan väistämättä johtavien ihmissuhteiden ansiosta jotkut saavat sentään hetken elää unelmaansa, riippumattomana kovan arjen ja sosiaalisen taustansa rajoituksista. "Veteen piirretyssä viivassa" Malick siirtyy omassa tutkimuksessaan askeleen eteenpäin. Sen päähenkilölle "onnellisten aika" on jo takana, elettyä elämää, mutta koettu antaa rohkeutta kestää siellä, missä yksilön elämä on muutoin menettänyt merkityksensä: armottomalla sotatantereella, järjettömässä hyökkäyksessä vasten japanilaisten asemia. "Me olemme kaikki multaa", hokevat kranaattikauhun shokeeraamat jenkkisotilaat. Eiks' ne pärjääkään japseille? voisi ihmetellä streittiä sotajymistelyä odotellut teinikatsoja. Jos elokuva olisi keskittynyt pelkästään tähän toiseen osaan, pitkään ja tarkasti tunnelmansa säilyttävään tapahtumajaksoon, olisi tuloksena ollut parasta sotaelokuvaa mitä on nähty sitten Kurosawan mestariteosten. Mutta Malick ei ole malttanut pysähtyä tähän, kuten eivät myöskään hänen elokuvansa ylemmät upseerit malta jäädä asemiinsa. Jännitys on heidän lihassaan ja ohjaajan mielessä se on niin kauan kuin yksikin aihe onneen on jäljellä, yksikin mahdollisuus käyttää saatua materiaalia. Malick siis jatkaa ajatustaan: entäpä jos jokin "onnen ajassa" osoittautuisi valheelliseksi? Mitä henkilö on sen jälkeen valmis tekemään? Elokuvan kolmannessa osassa on toki hurjat hetkensä, mutta ongelma on siinä, että Malick alkaa rakentelemaan henkilöiden välistä draamaa nyt kollektiivin sisäisistä suhteista, miesten välisestä toveruudesta - kun aiempi osa elokuvaa, samoin kuin hänen aiemmat leffansa, ovat olleet vaikuttavia juuri siinä, miten muutama ihminen esitetään erillään yhteisöstään, häikäilemättömän yksityisen onnen etsijöinä. "Veteen piirretty viiva" muuttuu kolmannessa osassa jotenkin amerikkalaisemmaksi elokuvaksi, sankaruuden ja toveruuden teemat korostuvat alkuosaa enemmän; se muistuttaa edeltäviä sotaelokuvia, mutta kadottaa viidakkosaaren tunnelman, samoin kuin ideansa siitä, ketkä henkilöt tässä elokuvassa ovat tärkeitä ja millä tavoin heidän tarinansa tulee esiin kertojaääninä. Malick on nimittäin pyrkinyt syventämään perinteistä sotaelokuvaa muuttamalla sotilaisen sisäiset monologit voice-over -kertojaääniksi. Vaikutelma keskellä silvottua sotatannerta on paikoin hyytävä ("Kuvitteletko kärsimyksesi olleen vähäisempi, koska rakastit hyvyyttä?"), mutta monissa kohdin myös latistava. Malickin sotilaat paljastuvat monologeissaan niin pelkistetysti ihmisiksi, että he joutuvat vihollista ja velijään katsellessaan kysymään "perimmäisiä kysymyksiä": mitä on ihminen? onko hän pohjimmiltaan hyvä, ja mistä tulee tämä pahuus jokaiseen ihmiseen? miten ihmisen julmuus eroaa luonnon julmuudesta? Tuloksena on liikaa kasvotonta puhetta, liikaa ajatuksia nieltäväksi yhdessä elokuvassa - kun samat asiat, kaikessa persoonakohtaisessa ristiriitaisuudessaan, saisi esille niin paljon paremmin dialogilla ja toiminnalla. Mutta kun Malickin elokuvat ovat kaikkea muuta paitsi draamoja. Hänellä on ollut käytettävissään ykkösliigan näyttelijöitä, ja sellaiset luontevan oudot otukset kuten Koteas, Cusack, Savage, Harrelson tai Ben Chaplin ovat tässä leffassa parhaimmillaan, vaikkei heitä kypärän varjosta tunnistaisikaan. Toisaalta mukana on myös aivan älyttömiä vitsejä, kuten Travolta ja Clooney pienissä koomisissa kliseerooleissa, tai Sean Penn käytännöllisen reiluna kersanttina. Komppaniaksi yhdisteltynä tämä porukka toimii paremmin aseissa kuin keskinäisissä suhteissa. En ole lukenut James Jonesin romaania, johon leffa perustuu, mutta mielessä se nosti yhtäläisyyksiä toiseen sotateokseen, Norman Mailerin kirjaan "Alastomat ja kuolleet". "Veteen piirretyn viivan" vähemmäksi kunniaksi onkin sanottava, että se on kiusallisen kirjallinen elokuva: liikaa sanoja, liian pitkälle venytetty kokeilu siitä millainen päähenkilön sielunelämä oikein onkaan, liian moneen hahmoon ulottuva tutkielma, josta puuttuu kollektiiviromaanin/elokuvan terävyys nostaa esiin ihmis_yhteisön_ sisäistä puhetta. En osaa suositella tätä elokuvaa niille, jotka ovat pitäneet Malickin edellisistä elokuvista, mutta sotaleffana "Veteen piirretty viiva" pystyy lähes toteuttamaan lajityypin "humanistisia" tavoitteita: osoittamaan sodan umpikujana, jossa enemmän unohdamme kuin opimme historiasta. IMDb:n tietää kertoa, että "Thin red line" on filmattu aiemminkin, http://uk.imdb.com/Title?Thin+Red+Line,+The+(1964) ja että Malickilla olisi seuraavaksi työn alla "The Moviegoer"-niminen filkka, http://uk.imdb.com/Title?Moviegoer,+The+(2000) jonka pääsosissa heiluisivat Tim Robbins ja Julia Roberts. Uh. Ei kuulosta enää samalta Malickilta kuin road movie -klassikolla uransa aloittanut heppu. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 22.3.1999 Soikkelin elokuva-arkisto