Veturimiehet heiluttaa ===================== Kun tarina tehdään filkan muotoon sen pitää pystyä kertomaan ideastaan jotain sellaista mitä mikään muu muoto ei voisi. Tässä suhteessa "Veturimiehet" onnistui vain yhdessä kohdassa: Vähy kulkee väkijoukossa, runonpätkä tulee puhuttuna nopeasti ja aidosti, musiikki liikuttaa hitaasti vellovaa ihmisjoukkoa, kaikki ajelehtii kaikkea vasten, ja Vähyssä hehkuu se muiden ihailu, joka on enemmän hänen omasta halustaan lähtöisin kuin muista. Tällaisen hetken välittämiseen ei kelpaisi mikään muu väline kuin elokuva. Leffaa katsellessa tuli mieleen kuinka monta kertaa olen kohdannut saman Kaverusten kasvu lapsista miehiksi -aiheen aiemmin kirjoissa ja leffoissa ja kuinka siististi Paljakka kertasi samat kohdat aiheesta kuin muutkin. Koskettavaa olivat muutamat rekvisiitan palaset ja varsinkin se lämmin haalistunut väri niissä 70-luvun alun kuvissa (kuin albumista). Leffasta olisi saanut puolen tunnin mittaisena paljon tiiviimmän. Edelmannin rooli on leffan ihmisistä paras osuus nähtäväksi, mutta muuten koko lukion jälkeisen osuuden olisi voinut jättää pois. "Veturimiehiä" vertaa helposti Tapio Suomisen vanhaan "Täältä tullaan elämä". Jospa Tapio Suomisen leffan koskettavuus olikin aikoinaan siinä, että oli helpompi samaistua marginaalissa olemiseen kuin että kerrottaisiin "tavallisesta ihmisestä". Kuka haluaa olla tavallinen ihminen? Eihän sellaisella saa olla edes ongelmia. "Veturimiehissä" "kaverusten" tarina oli koko ajan irti kontekstista eli oman aikansa Suomesta ja ihmisistä ympärillä. Sellaiset pienet eleet joissa Vähy toi ilmi kuinka hänellä olisi paljon lisääkin sanottavaa kertoivat n kertaa enemmän kundien suhteesta kuin kokonaistarina, koska Paljakka ei ilmeisesti itsekään tiennyt mikä oli motiivi kertoa juuri näiden kahden kundin tarina. "Veturimiehet hemputtaa" olisi leffan nimeän ja aiheena tuonut mielenkiintoisen homoeroottisen jännitteen filkkaan, mutta eihän meillä Suomessa sellaista saa ideoida - ei ainakaan K14-filmiin. "Sadetanssissa" erotiikka meinasi paljon enemmän, koska Paljakan ei tarvinnut kertoa niin "tavallista" tarinaa. Jonkin Rosebudin keskeisyyden paljastamisen vasta filkan lopussa on temppu, joka vaatii edes jonkin motiivin tarinaan itseensä, eikä missään nimessä saa olla _pelkkä_ temppu: hei, ette muuten arvanneetkaan mitä nämä tikut tarkoittivat Hapan käsissä. Vaikka voihan olla että Paljakka pieni-on-suurta -ajattelussaan teki tikusta asiaa eli nykäkisi näin pieneen yksityiskohtaan ties minkä massiivisen homoeroottisen todistuksen (<< veturimiehet ne vaan hemputtaa... Pieni on kaunista kun se poimitaan esimerkiksi suuresta, näytetään yksittäisestä yleiseen viaton vapaa perspektiivi. Tässä leffassa ei sitä ollut. En ole koskaan jumaloinut ja julistanut ahistavien tarinoiden puolesta, vaan ihailen pieniä mukavia kertomuksia. Niinpä kehoitankin ehdottomasti pienten aiheiden ystäviä katsomaan (mahdollisesti uudelleen) "Luota minuun"-elokuvan, uuden pienen budjetin jenkkileffan joka pelaa _onnistuneesti_ pienillä idean ja kuvan tyylittelyillä; ja värien ja valojen montaasikäyttö on n kertaa sujuvampaa ja älykkäämpää kuin Paljakalla. Jotkut kehuvat Paljakan elokuvaa siitä, että se oli niin "aito". No, Lenita Airistokin on "aito". -- mg soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto