Vicky Cristina Barcelona (2008) =============================== "Vicky Cristina Barcelona" on Woody Allenin heikoimpia ohjauksia ja elokuvana niin epätasainen teos, ettei sitä pitäisi katsoakaan kuin hymyilyttävinä viitteinä ohjaajan aiempaan tuotantoon. Allenilla tuntuu olevan myöhäistuotannossaan enää kolme ainesta, joita yhdistelemällä hän tekee käsikirjoituksen, muttei ilmeisesti jaksa pitää filmiprojektia muulla tavoin hanskassa: laitetaan hieman rankaisutta jääviä rikoksia (jos ei murhaa niin ainakin aviopetoksia), hieman esileikitöntä seksiä, ja hieman turistille tunnistettavia maisemia Euroopasta. Tuloksena on söötti turistiromanssi, jossa kaksi nuorta jenkkinaista oppii erotiikan ja taiteen perusteet Barcelonassa. Kolme on rakkauden minimi, opettaa filmi, muttei anna ajatusta siihen, miksi sen täytyy toteutua ateljeessa tai turistikohteessa. Ainahan Allen on rakastanut kaupunkiensa oloisia ihmisiä, tehnyt tyypittelyjä, jotka sopisivat parhaiten romanttiseen viihdelukemistoon. Eurooppalaiseen rahaan Allen on joutunut turvautumaan sen jälkeen, kun hän pelkisti hahmojensa itsetutkiskelun psykologiasta taidepausseihin. Terapiaistunnolle tunkevien taiteilijoiden sijaan hänen keskeiset henkilönsä ovatkin nyt taiteen harrastajia, nousukkaita, jotka löytävät kaltaisensa sielunveljen tai -sisaren. Ironisoitu ahdistus on vaihtunut leikkisäksi maniaksi ja kuolemanpelko vakiintumisen kauhuksi. Taiteestakin tässä elokuvassa paljon puhutaan, muttei yhtä ainoaa järkevää sanaa. Luovuus sinänsä on yhtä kuintaide, uskottelee Allen. Asenne olisi ihan sopiva elokuvaromanssiin, jolleivät tunnelman nostatukseksu esitetyt taideteokset (Cristinan valokuvat, espanjalaisten maalaukset, tietyt musiikkinumerot) olisi niin läpensä eriluontoisia. Miksi katsojat sitten jaksavat viehättyä elokuvasta kuten "Matchpoint" tai "Vicky Cristina Barcelona"? Koska niissä idealisoidaan kansallinen identiteetti, paljolti taitavien näyttelijöiden ansiosta. Niin myös Javier Bardem ja Penélope Cruz heittäytyvät tässä uusimmassa elokuvassa täysillä hupsuihin rooleihinsa, eikä isoille tähdille anneta kuitenkaan liikaa kuvatilaa, vaan kameratapa sijoittaa heidät aina osaksi tilannetta. Sääli vaan, että niiden kohtausten välillä ei synny mitään mielenkiintoista. Kertojaääni pohjustaa saapumisen Barcelonaan kuin ainakin turisteille tai muille lapsenuskoisille tarkoitetun opetusfilmin, dramatiikka sallii hyppäyksiä eroottisen pelin ja romanttisen leikin välillä, mutta mitään draamaa ei kuitenkaan kehitellä, vaan elokuvan loppua kohden koko stoori putsataan pois turistikohteen pinnalta kuin halpa diashow ainakin. Kiinnostavaa Allenissa on enää se, että joku angloamerikkalainen ohjaaja voi vielä saada näyttelijät eläytymään puhtaan romanssin ilmapiiriin, puhumaan liki uskottavasti mitä ontoimpia repliikkejä "tyhjästä seksistä" ja aviorakkauden hupenemisesta. Moinen eläytyminen edellyttänee sitä, että näyttelijä saa ikään kuin luvan unohtaa hahmonsa taustat ja keskittyä olemaan pelkkä... no, nainen tai taiteilija. Niinpä Scarlett Johansson on tässä filmissä vähemmän näyttelijä kuin objekti, ja Rebecca Hallin tehtäväksi jää hoitaa ristiriitaisen naishahmon tarina - mistä hän erinomaisesti selviääkin. Kaikki amerikkalaiset näyttelijät jäävät toisaalta vain rupattelevaksi pinnaksi verrattuna siihen, miten Bardem ja Crutz luovat ympäristöön ja tarinaan sopivan tunnelman. Jo pelkästään Bardemin ansiosta kannattaa tämä elokuva vilkaista videolta, ja miettiä millainen tämä filmi olisi ollut Almodovarin ohjaamana. -- M.G. Soikkeli Budapestissa 17.12.2008 Soikkelin elokuva-arkisto