============================================================== Lyhyesti: "Vuosisadan rakkaustarina" on pateettisen romanttinen pukudraama kirjailijoiden Sand & Musset myrskyisästä suhteesta. Ranskalaista laatutyötä teknisesti, mukaan lukien näytteleminen, mutta tunteet vellovat raskaasti ja kuivan kirjallisesti; tyylikkäitä salonkeja, vähän ulkokuvia Pariisista ja Venetsiasta. ============================================================== Nainen: "Olin kymmenen vuotta paronitar." Mies: "Sankarinne on aivan kuin minä." Jos kestää kirjankuivakkaat repliikit ja yksiulotteisen, laskelmoidun dekadenttiuden tässä 1800-luvun pukudraamassa, voi elokuvaa katsoa hempeänä tulkintana aikakaudesta joka itse uneksi itsensä. Tai synkisteli itsensä, huomauttaahan tarinan kohtalokas nainen, George Sand -nimellä (oik. Aurone Dupin, 1804-76) kirjallisuushistoriaan säilynyt esifeministi, miehelle ironisen pisteliäästi: pitäisikö päästä taas ulkoiluttamaan synkkyyttä? Tarinan mies on puolestaan Alfred de Musset (1810-57), jonka avainteoksesta "Vuosisadan lapsen tunnustus" lienee lainattu sekä elokuvan alkuperäinen nimi "Les Enfants de Siecle" (1999) että idioottimainen suomennos "Vuosisadan rakkaustarinaksi". Kas kun ei "Syysprinssi Venetsiassa"? Elokuva keskittyy tiiviisti henkilöihinsä, muttei kuitenkaan saa näistä aikaiseksi kummoista draamaa. Välillä ollaan epätoivoisia Pariisissa ja petollisia Venetsiassa ja taas kaivataan tuskaisasti, mutta draamallisen tiivistämisen sijaan filmi tuhlailee henkilöidensä elämistä materiaalia miten sattuu. Lemmenpalossaan pariskunta on ihan uskottava tähän tyylilajiin, toisaalta voi aina ihmetellä, miksi juuri erotiikka kuvitellaan samanlaiseksi läpi vuosikymmenten? Eikö erotiikassa muka ole muuta aikaansa sidottua kuin vaatteiden rajapinta ja koketeria? Suurin materiaalihukka on Juliette Binochessa, jota ei mitenkään voi katsella muuna kuin juliettebinochena, vaikka laitettaisiin hänet huikaisevan punaiseen leninkiin ja savuke sormien väliin. Keikistelyn ja surun läpi hymyilyn sijaan Binoche käyttää maneereistaan naurua, muuten tempautuu mukaan tapahtumiin ja täyttää toki roolinsa niin hyvin kuin kuvitella saattaa; historialliseen elokuvaan kuitenkin vaarallisen söpöstelty näyttelijävalinta. Benoit Magimel viinaan ja villeihin naisiin taipuvaisena Musset'na on hassunkurinen ja kulmikkaampi kuin Sand-hahmo. Magimel on tuttu niinkin erilaisesta elokuvasta kuin huumeenkäryinen teinifilkka "Deja Mort" (19998), mutta näkyy esiintyneen maineikkaasti myös tuoreessa "Pianonopettajassa" (2001). Ohjaaja Diane Kurysin romanttista kädenjälkeä voi puolestaan etsiä Suomessa käsiinsä videolta, "Rakkauden jälkeen" (1991) ja "Kuusi päivää, kuusi yötä" (1994). Sentimentaalisen yltäkylläinen "Vuosisadan rakkaustarina" pakahtuisi omaan makeuteensa, jollei sen illusorisuus tulisi avoimesti esille kirjallisissa repliikeissä: "Minun on elettävä huonosti voidakseni kirjoittaa hyvin." Ulkokultaisen ja sievistelevän ajankuvan kestää tasan sen vuoksi, että taustalle on kuviteltu kahden kirjailijan kamppailu paremmuudesta ja elämän soveltamisesta osaksi kirjallisuutta; kamppailusta tulee osa henkilöidensä intohimoa. Huomattavasti kiinnostavammankin tästä kirjallisesta kisasta olisi saanut, jos olisi rohjettu kuvata enemmän taiteellista seurapiiriä Sandin ja Musset'in ympärillä, siis nimenomaan taiteen tekijöinä. Nyt Sandin helmoissa asuskeleva boheemien seurapiiri vilahtaa muutaman minuutin lavasteena (ja mihinkäs ne Sandin lapset unohdettiin?). "Vuosisadan rakkaustarinan" eleganssi kestää yhden katsomisen ja ennen kaikkea se innostaa lukemaan Sandin ja Musset'n teoksia: mitä kaikkea nämä siirsivät elämästään kirjoihin ja miten hyvin kirjojen romanttinen paatos vastaa niistä elokuvassa esitettyä luonnehdintaa. Ennemmin minä tällaista patsaanpalvontaa katson kuin Jari Halosen amatöörimäisesti ohjaamaa aleksiskivi-hömppää. Filkan kotisivu löytyy http://www.lesenfantsdusiecle.com/ -- M.G. Soikkeli Videolta 28.1.2002 Soikkelin elokuva-arkisto