================================================== Lyhyesti: "Wag the Dog" on kehno satiiri USA:n pressanvaaleista. Harvinaisen löysä tarina korkean luokan poliittisesta sumutuksesta, veltot näyttelijät ja epäkiinnostava ohjaus tekevät tästä filkasta surkean vitsin. Hoffman ja de Niro ylisuuren egon luonnerooleissa. Liikaa puhetta. ================================================== On vaikea kuvitella, että edes kulmikkaammilla näyttelijöillä tähditettynä "Wag the dog" (1997) olisi muuttunut tiivistunnelmaisemmaksi elokuvaksi. Alusta alkaen leffasta huokuu se, että tekijöiden ei ole tarvinut ponnistella katsojien puolesta, millaisissa tiloissa tapahtumat oikein ovat ja millä tavoilla henkilöitä pitäisi karakterisoida: se kaikki on jätetty näyttelijöiden puhetulvan varaan. Käsitellessään niin nykypäivää muistuttavaa USA:n ulko-ja sisäpolitiikkaa leffan tuottajat ovat ilmeisesti joutuneet etsimään kaikki keinot pehmentää satiiriaan. Tarvitaan isoja näyttelijätähtiä jotka hymyillevät isosti, tarvitaan juoni joka kiertää varsinaisia poliittisia työntekijöitä ja käsittelee lavasteissa mediavaltaa pyörittäviä henkilöitä ja tarvitaan poliittinen kamppailu, jossa käsitellään mahdollisimman vähän varsinaisia yhteiskunnallisia ongelmia. Tarvitaan pressanvaalit. Vaikka "Wag the dog" lähtee liikkeelle hyvin tutunkuuloisesta tilanteesta USA:n presidentin lähenneltyä partiolaistyttöä, se keskittyy vain niihin muutamaan mediatyöläiseen, jotka saavat tehtäväkseen mihin hintaan tahansa puhdistaa pressan maineen ennen vaalipäivää. Robert de Niro salaperäisenä presidentin jobbarina, Dustin Hoffman julkisuudenkipeänä elokuvatuottajana ja Anne Heche tiukan ammattilaisena sihteerikkönä ovat toisiinsa sidottuja ja toisilleen höpöttävissä rooleissa, eikä kukaan tunnu kuuntelevan toisiaan. Näytti tasan niin väkinäiseltä kuin ammattinäyttelijät hoitamassa tylsän duunin pois... "Wag the dog" heijastelee pelkkää julkisuuspelin pintaa. Siinä on tasan neljä juonenkäännettä, joista saadaan irti minimaalisen vähän uutta toimintaa ja vieläkin vähemmän sävyä henkilöiden persooniin. On tietysti hauska seurata, miten tarkkaan leffan käsikirjoittajat ovat nähneet julkisuuspelin kuvioihin, ja kyllähän siinä on oivallusta miten otsikkojen herättämiä mielikuvia voi tukea (esim. radioarkiston tallentamia kansanlauluja voi tehdä uusia aiheen mukaan) ja miten kaukaa mielikuvien materiaalia kannattaa hakea kansaa ruokkiakseen... Ennen kaikkea "Wag the dog" olisi kuitenkin kaivannut yhtä kestävää vastakkainasettelua ja paria syvenevää henkilöhahmoa, mutta poliittisesta varovaisuudesta ja tyylilajin pinnallisuudesta johtuen sellaisia ei ole yritettykään. Kuvituksen värisävynä on jonkinlainen "luotettava" siniruskea kuten monessa muussakin presidenttileffassa, jopa "Davessa", mutta muuta satiirinakaan uskottavaa tässä leffassa ei oikein olekaan. Woody Harrelsonilla on pieni hassu rooli, jossa hän ei saa tehdä yhtään mitään. Sen tuhlailevammin ei voi leffa resurssejaan käyttää... joten ehkäpä "Wag the dog" on oikeastikin poliittinen välikappale monimutkaisessa mielikuvien pelissä. Ehkä Kosovon kriisi yritetään jonain päivänä haudata tällaisten leffojen alle? Ehkä Barry Levinsonia ei olekaan olemassa, vaan hänen ohjaajanimeään saa käyttää kuka tahansa kameran taakse ehtivä näyttelijä? -- M.G. Soikkeli Helsingissä videolta katsottuna, 12.7.1999 Soikkelin elokuva-arkisto