======================================================= Lyhyesti: "Wonderland" on todentuntuinen kuvaus Lontoon naispuolisista yksineläjistä, kolmesta sisaresta kuka minkäkin miehen reputtaneena. Hyperrealistinen kuvaus ja sinfoninen (Nyman) taustamusiikki tekevät vähintään mielenkiintoisen yhdistelmän. Ei tarinoiden ystäville. ======================================================= "Sydän etsii. Sydän löytää." Kyseessä ei videokannen viettelyksistä huolimatta ole metropolin ihmeitä todistava romanssi, vaan filmin nimi "Wonderland" (1999) on yhtä lailla ironinen kuin lupaava: kyllä, ihmeitä tapahtuu suurkaupungissa kaiken aikaa, niistä suurin osa vaan ei ole miellyttäviä eikä edes silmiinpistävän kauniita. Kolme sisarta etsii onneaan kotikulmillaan Lontoossa, ajanjakso on kolme päivää ja yksi aamu. Yhdellä on kehno aviomies, toisella surkea ex-mies, kolmas kärsii tuhoontuomituista treffeistä. Jossain on maailmalta sulkeutuneena sisarparven veli, tuorein todiste vanhemmiltaan hajonneesta perheestä. Onko tämä tarina käänteisversio Tsehovin vai Allenin kolmen systerin sadusta, onko nykypäivän Lontoo se moskova tai new york jota porvarisnaiset eivät koskaan löydä, se kaikki jää arvoitukseksi, sillä Michael Winterbottomin ohjaus hylkii perinteistä draamaa ja dramatiikkaa. Kameratapa on lähempänä tanskalaisten lanseeraamaa dogma-tyyliä, mihin huikean vastakohdan luo Michael Nymanin tykyttävä sinfoniamuzak. 'Sympaattinen laatuelokuva' pitää "Wonderlandin" kohdalla paikkansa, vaikkei se tyypillisinkään aikuisdraamankaan kuluttaja olisi varma, mikä tässä laadun takaa. Jo muutaman kinematograafisesti vangitsevan kuvan ja Nymanin musiikin ansiosta tämä elokuva on leffaharrastajalle mukavaa nähtävää, ja muutaman hymyn ja hymähdyksen tämä irrottaa huumorissaankin, sekin kovin samalla tavoin understatement tilannekomiikasta kuin von Trierin elokuvissa. Suurin osa näyttelijäkaartista on tuoreita kasvoja suomalaiselle katsojalle ja ne tv-sarjoista tutut pärstät, etenkin John Simm, sekoittuvat ihan sujuvasti porukkaan. Tiskirättirealismin pakolliselta kuviolta tuntuu kyllä se, että yksi tositv-synnytys tuo mukamas painoarvoa elokuvalle. No ehkä Cannesin yleisölle... Totta kai katsoja vertaa ohjaaja Winterbottomin Lontoota siihen kuvaan, jonka hän antoi toisesta suurkaupungista "Tervetuloa Sarajevoon" -filmissä. Kaupungin kolhous ja pimeys muuttuu ihmisten taustalla hämmästyttävän kauniiksi; eritoten elokuvahistoriaa ovat ne muutamat sekunnit joissa yöbussit rullaavat sateisilla kaduilla. Muun leffan voi ylikelata ne nähdäkseen. Perna etsii. Perna löytää. Vaikka tässä Lontoon ihmemaassa etsitäänkin yksityistä rakkautta ja henkilökohtaista pysyvyyttä, niin mairittelevimman kuvan se antaa ihmisryhmien, parien ja perheiden ilosta. Yksinään yrittävät ihmiset, etenkin miehet, ovat tässä ihmemaassa tuhoon tuomittuja. Karu kannanotto. -- M.G. Soikkeli Videolta 5.6.2001 Soikkelin elokuva-arkisto