======================================================== Lyhyesti: "Yhdeksän kuukautta" on mauton ja melskaava uudelleenlämmitys ranskalaisesta komediasta "Neuf Mois": naisella tikittää biologia ja miehellä kännykkä. Kopio ei innosta näkemään edes originaalia, niin surkea se on sekä komiikaltaan että sydämellisiksi tarkoitetuilta perhepuheiltaan. Pääosassa hermoilee Hugh "200 $" Grant. ======================================================== Jos jokaisesta leffasta pitää sanoa edes _jotain_ hyvää, niin tässä on hieno kolmimetrinen rukoilijasirkka, joka on syömäisillään Hugh Grantin. Se on 2 sekunnin kohtaus ja se lämmitti mieltäni vielä siinä vaiheessa, kun jätin leffan kesken siinä tunnin kohdalla. En siis voi varmuudella sanoa _millainen_ megahulppea kohellus- huipennus tähän leffaan on varattu ja montako autoa, rakennusta ja stunttia on pitänyt särkeä sen tekemiseksi. Ohjaaja on Chris Columbus, joka toivoo pääsevänsä taivaaseen sellaisilla hirren alituksilla kuin "Yksin kotona" ja "Mrs. Doubtfire". "Meidän asuntomme ei ole vielä valmis vauvalle." "Yhdeksän kuukautta" kertoo yläluokan jupeista, hönkien heidän persooniinsa lämpöä ja oppivaa ymmärrystä: kyllä isi tajuaa poikansa rakastettavuuden katsellessaan tämän ultraääniskannattua penistä VHS:ltä. Roskaa! Koko stoori on sellaista sydämetöntä, kylmää roskaa, jollaisen kohdalla ainoastaan dollarit pitävät tekijöiden selkäruodon pystyssä. Mukaan mahdutetaan pehmopornoa ja pehmoleluväkivaltaa (sic), jotta koko perheellä olisi katsottavaa tämän mauttomuuden äärellä, on kuuluisia näyttelijöitä ja on näyttäviä kamera-ajoja ja on taitopuhdasta stunttitaidetta. Pressiläpyskässä ohjaaja Columbus herkistelee, miten perhe on aina hänen elokuviensa keskipisteessä. Se on leluperhe, se. Se on kuva perheestä, jossa elämä on leikkiä, urheilua ja wasp-yhteensopivuutta jollain mystisellä kaikki valkoihoiset yhdistävällä johdatuksella: me vaan sovitaan niin hyvin yhteen kun me käydään MacDisneylandiassa. Se on perhepotretti, jolla ei ole minkäänlaista kontaktia yhteiskuntarakenteeseen ja jossa epäonni, yksinäisyys ja sairaus ovat kiehtovia ja pelkästään kannustavasti opettavaisia tapauksia. Se on Ankkalinnaa, eikä elämäntyötä. No, se on arkifantasiaa ja arkifantasialla on paikkansa elämässä? Mutta kun tällaisen roskan tekijät valehtelevat lämpimikseen ne tavoitteet joita heillä leffoilleen on, eivätkä käytä tosissaan hyväkseen fantasiallisia ulottuvuuksia. Fantasianakin tällaiset "Yksin kotona" tai "Yhdeksän kuukautta" ovat pelkkää muotoa ilman mitään henkeä, pelkkää tapahtumaa ilman dramatisoituvia hahmoja: huonoja fantasioita. Ainoa hyöty tällaisista leffoista on, että jos niistä tykkäävät voitaisiin rekisteröidä, niin se olisi riittävä indeksi steriloida ne tolloimmat kansalaiset, jotka katselee sittemmin jälkikasvuaan vyö kädessä ja ihmettelee miksi se ei ole yhtä suloinen tai nokkela kuin elokuvien ihmelapset. Oma lukunsa Turhien ja Tyhjänpäiväisten Töiden ikieepoksessa on Hugh Grant. Hän vääntelee naamaansa jouduttuaan eka kertaa eläessä amerikkalaiseen leffaan, puhuu lujaa ja joutuu useimmiten tilannekomiikan uhriksi: katsokaa, miten hassulta tuo britti näyttää kun esine kämähtää sen otsaan! Kun ohjaaja Columbus väittää päähenkilön olevan "kind of British Woody Allen", on yse jo isomman luokan huijauksesta, miljoonien dollarien tuotteen väärennetystä tuoteselosteesta. Robin Williams on "ihan hauska" venäläisen synnytyslääkärin roolissa ja Jeff Goldblum olemukseltaan jopa vaikuttava surullisen taiteilijasankarin roolissa; naispääosan Julianne Moore peräti sympaattinen yksin- huoltajaehdokas. Mutta tarinan puitteet ovat ontot, lavasteen paksuiset, kuten epäilemättä Columbuksen aiemmissakin filmeissä. Ei löydy Amerikan olemus tämän unen kartalta, ei. -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto