====================================================================== Lyhyesti: "Yö ei tunne armoa" on aivan erilaista Polanskia kuin odotettua, varman päälle toteutettu tiivis filmatisointi Ariel Dorfmanin poliittisesta menestysnäytelmästä. Näyttelijät ovat niin tuimasti rooleissa kuin mainstreamleffassa voi olla, mutta ei heistä chileläisiä radikaaleja saa hyvälläkään uskolla. Raaka aihe, niukasti väkivaltaa. ====================================================================== Jos edes Sigorney Weaverin rooli olisi vaivauduttu antamaan jollekin etnisemmälle näyttelijälle, niin tämä leffa olisi herättänyt hyvinkin autenttisia ja karmaisevia fiiliksiä lähihistoriasta: mitä tapahtui Etelä- Amerikassa pari vuosikymmentä sitten, on juuri tapahtunut myös Euroopassa. Inhimillisen tunnusmerkit tallaava fasistinen luonne selittää sujuvasti itselleen ja muille toimintansa viattomuuden, niin sujuvasti että ympärillä olevat ihmiset ja seuraavat sukupolvet mieluummin uskovat selitykset kuin sen miten julmasti ihminen voi kohdella omaa lajiaan. Kysymys siitä millainen ihminen voi pystyä toisen kiduttamiseen on tässä Dorfmanin näytelmässä käsitelty sellaisesta tilanteesta käsin, jossa katsoja ei voi olla varma kuka puhuu totta, kuka valhetta, ja millainen rooli tuomitsijana ja rankaisijana voidaan sallia kidutuksen uhrille. "Death and the Maiden" on kerrassaan täydellinen draama. Kukin henkilöistä muuttaa tarinan kuluessa kertaalleen suhtautumista muihin ja muutos perustellaan siitä käsin miten toinen tai toiset saavat uskomaan itseensä. Niinpä draama on yksi kihelmöivimpiä jännitystarinoita sillä tasolla millä perustein voit luottaa lähimpiin ihmisiisi: entä jos joku olisi lojaalisuudellaan pelastanut henkesi, mitä kaikkea olisit valmis uskomaan hänen sanomanaan ja mitä valmis tekemään hänen vuokseen? Mikään kestävä klassikko tämä leffaversio ei kumminkaan ole. Sen lisäksi, että suomennettu nimi on pyöräytetty kokoon jollain satunnaisgeneraattorilla, on kolmen hengen näyttelijäkaarti kokoiltu ties kenen mieltymyksiä noudattaen. Polanskin ohjaamaksi triioksi se on vähän omituisen helppo, näyttelijätyypeiltään jännitteetön yhdistelmä: Ben Kingsley, Weaver ja Stuart Wilson. Leffasta saakin vaikutelman, että alkuperäisen näytelmän poliittinen ja perhekriittinen jännite on pehmitetty ison yleisön pop corn -makua varten. Tietysti leffaan olisi voitu lisätä mitä kammottavimpia marttyyrikitschisiä takaumia kidutusjaksoihin ja tehdä 90-luvulle päivitetty holocaustistragedia, mutta Polanski ymmärtää intensiivisen sisäiskertomuksen arvon katsojan omalle mielikuvitukselle. Tämän syksyn R&A-festareilla nähdyistä leffoista juuri tämä jäi parhaiten elämään mieleen, koska se oli niin huoliteltu kaikessa. Ehkä myös siksi, että pitkästä aikaa se oli leffa jonka loppuratkaisusta on aivan mahdotonta arvata kuinka käy, ja valittu ratkaisu tuntuu ainoalta mielekkäältä vielä sittenkin, kun näkee kuinka helppo se on. Dekkareiden jännitysjuonet tuntuvat tällaisen leffan jälkeen pelkältä pitkitetyltä kiusalta. -- ################# ################### M.G. Soikkeli "You who speak with languages, Olen enemmän csmaso@uta.fi you are such liars" kuin määritelmäni ################# ################### Soikkelin elokuva-arkisto