"Pingviinien matka" (2005) "Happy feet" (2006) "Farce of the penguins" (2006) Kukapa ei pitäisi pingviineistä. Hämmästyttävä huippu näiden otusten suosiossa nähtiin toissa vuonna, kun ranskalainen dokumenttifiktio "Pingviinien matka" (La marche de l'empereur) palkittiin Oscarilla. Kyseessä on koko perheen äänillä dubattu dokumenttifilmi. Sen kuvamateriaali on kyllä komeaa katsottavaa, mutta myyttisenä kuvaelmana keisaripingviinien 'ikuisesta marssista' se on ideologisesti yhtä arveluttava kuin Riefenstahlin "Tahdon riemuvoitto" (1934). Elokuvan suomalainen maahantuoja olikin ilmeisesti tullut huomanneeksi jotain kiusallista näiden luontokappaleiden symboliarvossa. Alkuperäiseen ranskalaiseen nimeen . ja myös sen englantilaiseen versioon . sisältynyt "marssi" oli muutettu suomalaisella teatterikierroksella "matkaksi". Pingviinibuumia voi ihmetellä katsomalla lävitse viime vuosien pingviinielokuvat: ensiksi "Pingviinien matka" ja lasten musiikkianimaatio "Happy feet", ja sitten kahden edellisen parodiaksi tarkoitettu "Farce of the penguins". Tätä kokemusta en toki kellekään suosittele. Elokuvina mikään näistä kolmesta ei ole juuri mainitsemisen arvoinen edes omassa lajityypissään. Vain yhdessä ne muodostavat aikakaudelle oireellisen ilmiön. Pingviinibuumista kirjoittanut Marlene Zuk toteaa Nature- lehdessä julkaistussa artikkelissaan (23.2.2006) jopa biologien syyllistyneen turhaan mystifiointiin kyseisen lajin kohdalla. Antarktisen äärimmäiset olosuhteet vain saavat yksinkertaisimmat asiat näyttämään ikiaikaiselta, luonnonlakejakin vahvemmalta periaatteelta. Ranskalaisten elokuvaa on voitu käyttää todisteena sekä ydinperheen että aviouskollisuuden "luonnollisuudesta", vaikka juuri keisaripingviineillä parinvaihto on erityisen suosittua lisääntymiskausien välissä. Vuoden kierron sisällä nämä pingviinit ovat kuitenkin niin uskollisia partnerilleen, että niiden käytös uhmaa järkeä. Isät viettävät kahden kuukauden yksinhuoltajajakson syömättä mitään. Ne hautovat ja odottavat kalareissulle lähteneitä äitejä. Ja kun äidit palaavat, ne etsivät tuhansien ehdokkaiden joukosta oman puolisonsa ja poissaolon aikana kuoriutuneen poikasensa. Koska Zuk on itsekin biologi, hän ei tule pohtineeksi, että vieläkin merkittävämpi vertauskuva voi piillä tuhatpäisessä pingviinijoukossa kuin ydinperheen myytissä. Tai sitten hän ei ole nähnyt harmittomaksi ekoanimaatioksi naamioitua "Happy feet" -elokuvaa, jossa esitetään utopia yhtenäisinä univormumassoina liikkuvasta pingviinien "kansasta". Kuinka hyvin "Happy feet" -elokuvaan sopivatkaan ne hämmentyneen ihastuneet ilmaisut, joilla yleensä kuvaillaan "Tahdon riemuvoitto" -filmiä: luonnollisen ja lavastetun sekoittuminen, hypnoottiset rummunäänet, kiihkeä rituaali ja ihmisyyden meri, massaspektaakkelin geometria. Tätä esteettistä tauhkaa ei tarvitse nimetä fasistiseksi. Riittää jos siinä näkee jonkinlaista lajihysteriaa, 'spesisismiä'. Niin, luonnollisen ja lavastetun ero on tosiaankin taas katoamassa horisontistamme. Sota luontoa vastaan on jo niin pitkällä, että ilmastonmuutoksen uhreista voidaan tehdä "yönäkyjen" maskottitavaraa. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 31.12.2007 (Tämä filmiessee perustuu Kulttuurivihkoihin 1/2008 tehtyyn kolumniin) Soikkelin elokuva-arkisto