"Pingviinien matka" (2005)
"Happy feet" (2006)
"Farce of the penguins" (2006)



Kukapa ei pitäisi pingviineistä. Hämmästyttävä huippu näiden 
otusten suosiossa nähtiin toissa vuonna, kun ranskalainen 
dokumenttifiktio "Pingviinien matka" (La marche de l'empereur) 
palkittiin Oscarilla.

Kyseessä on koko perheen äänillä dubattu dokumenttifilmi. Sen 
kuvamateriaali on kyllä komeaa katsottavaa, mutta myyttisenä 
kuvaelmana keisaripingviinien 'ikuisesta marssista' se on 
ideologisesti yhtä arveluttava kuin Riefenstahlin "Tahdon 
riemuvoitto" (1934). 

Elokuvan suomalainen maahantuoja olikin ilmeisesti tullut 
huomanneeksi jotain kiusallista näiden luontokappaleiden 
symboliarvossa. Alkuperäiseen ranskalaiseen nimeen . ja myös 
sen englantilaiseen versioon . sisältynyt "marssi" oli muutettu 
suomalaisella teatterikierroksella "matkaksi".

Pingviinibuumia voi ihmetellä katsomalla lävitse viime vuosien 
pingviinielokuvat: ensiksi "Pingviinien matka" ja lasten 
musiikkianimaatio "Happy feet", ja sitten kahden edellisen 
parodiaksi tarkoitettu "Farce of the penguins".  Tätä kokemusta 
en toki kellekään suosittele. Elokuvina mikään näistä kolmesta ei 
ole juuri mainitsemisen arvoinen edes omassa lajityypissään. 
Vain yhdessä ne muodostavat aikakaudelle oireellisen ilmiön. 

Pingviinibuumista kirjoittanut Marlene Zuk toteaa Nature-
lehdessä julkaistussa artikkelissaan (23.2.2006) jopa biologien 
syyllistyneen turhaan mystifiointiin kyseisen lajin kohdalla. 
Antarktisen äärimmäiset olosuhteet vain saavat 
yksinkertaisimmat asiat näyttämään ikiaikaiselta, 
luonnonlakejakin vahvemmalta periaatteelta. Ranskalaisten 
elokuvaa on voitu käyttää todisteena sekä ydinperheen että 
aviouskollisuuden "luonnollisuudesta", vaikka juuri 
keisaripingviineillä parinvaihto on erityisen suosittua 
lisääntymiskausien välissä.

Vuoden kierron sisällä nämä pingviinit ovat kuitenkin niin 
uskollisia partnerilleen, että niiden käytös uhmaa järkeä. Isät 
viettävät kahden kuukauden yksinhuoltajajakson syömättä 
mitään. Ne hautovat ja odottavat kalareissulle lähteneitä äitejä. Ja 
kun äidit palaavat, ne etsivät tuhansien ehdokkaiden joukosta 
oman puolisonsa ja poissaolon aikana kuoriutuneen poikasensa.

Koska Zuk on itsekin biologi, hän ei tule pohtineeksi, että 
vieläkin merkittävämpi vertauskuva voi piillä tuhatpäisessä 
pingviinijoukossa kuin ydinperheen myytissä. 

Tai sitten hän ei ole nähnyt harmittomaksi ekoanimaatioksi 
naamioitua "Happy feet" -elokuvaa, jossa esitetään utopia 
yhtenäisinä univormumassoina liikkuvasta pingviinien 
"kansasta".

Kuinka hyvin "Happy feet" -elokuvaan sopivatkaan ne 
hämmentyneen ihastuneet ilmaisut, joilla yleensä kuvaillaan 
"Tahdon riemuvoitto" -filmiä: luonnollisen ja lavastetun 
sekoittuminen, hypnoottiset rummunäänet, kiihkeä rituaali ja 
ihmisyyden meri, massaspektaakkelin geometria. Tätä esteettistä 
tauhkaa ei tarvitse nimetä fasistiseksi. Riittää jos siinä näkee 
jonkinlaista lajihysteriaa, 'spesisismiä'.

Niin, luonnollisen ja lavastetun ero on tosiaankin taas katoamassa 
horisontistamme. Sota luontoa vastaan on jo niin pitkällä, että 
ilmastonmuutoksen uhreista voidaan tehdä "yönäkyjen" 
maskottitavaraa.

--
M.G. Soikkeli
DVD:ltä 31.12.2007


(Tämä filmiessee perustuu Kulttuurivihkoihin 1/2008 tehtyyn kolumniin)

Soikkelin elokuva-arkisto