STIGMATASTA (keskusteluryhmään kirj. kommentit) On ihan sama katsooko "Stigmatan" kaltaista leffaa kauhufilkkana vai shampoomainoksena, melkoista cityvoodoon kiiltokuvaa sen jälkimmäinen osa (n. 2/3 leffasta) on. Alku oli, kuten sanottua, erittäin lupaava, mutta heti kun pappi ja tyttö saatiin samaan huoneeseen, ei jäljellä ollut kuin edeltävien (kirjaim.) kohtausten kertausta. Olisi kyllä kiinnostava tietää millaisena eksistentiaalisena rypistyksenä "Manaaja"-lainat on joku nähnyt ja pitänyt uskonsa, että tämä elokuva _ei_ ole kauhuleffan B-tasoinen rutiinipätkä. Vai niistä lopputeksteistäkö se "enemmän kuin kauhupätkä" -käsitys tulee? Aina löytyy puberteettisia kuluttajia, jotka _toivoisivat_ että kriitikoilla olisi tällainen asenne juuri osakulttuuriksi miellettyihin tuotteisiin, olivat ne sitten elokuvia, kirjoja tai tietokonepelejä. Tosiasiassa useimmat leffakriitikot (tai kritiikin kriitikot tai leffakolumnistit, jollaiseksi ehkä itseni ennemmin laskisin) ovat erittäin kiinnostuneita siitä, mihin tuoreimpia kuvallisen kertomisen keinoja käytetään ja miten; vai kuinka muuten selittäisi esim. "Juokse Lolan" suosiota? Minun mielestäni "Stigmata" ei ole _enempää_ kuin pelkkä tyhjänpäiväinen kauhuleffa; se ei kykene "nousemaan" kauhugenren yläpuolelle, niin tyhjänpäiväisiä ovat sen teesit katolisesta kirkosta ja niin tavanomaista sen kuvasto. Erään suomalaisen kriitikon tiedetään sanoneen, että jos todella haluaa saada selville, millainen ihminen on luonteeltaan, tulee se juottaa känniin tai viedä katsomaan "Querelle"-elokuvaa. No, nyt tiedän uuden testin: jos haluan todella tietää, miten lattea joku ihminen on, lähetän sen katsomaan "Stigmatan". Ihmettelen myös millaisten roolitöiden perusteella P. Arquette voidaan jo laskea "kovan tason" näyttelijäksi? Vai onko "Stigmatassa" kiinnostavaa juuri se, että päähenkilö on niinkin ohut hahmo??? Toki on elokuvia, joissa ohut henkilöhahmo jää miellyttävällä tavalla käsittämättömäksi, ja on peräti olennaista elokuvan tavalle kertoa (olipa sitten tarinaa tai ei), että hahmoon ei saa sympatisoivaa otetta, mutta juuri hänen outoutensa tekee hänestä empaattisen, myötäkoettavan siinä että hän on kuin osa elokuvan omaa kudosta. Tällaisten elokuvien tykkääminen saattaa olla kiinni hyvinkin pienistä näyttelijätyön tai hahmon ominaisuuksien kolahtamisesta. Mitä enemmän Hollywood valitsee tarinoita yli-ikäisten ja ylityöllistettyjen "tähtinäyttelijöiden" perusteella, sitä kiinnostavampia ovat noiden elokuvien sivuhenkilöt, joissa näyttelijä voivat tehdä muutakin kuin esittää itseään. Toisaalta ohuen hahmon kiehtovuus on nimenomaan hahmon ambivalenttiutta: herääviä kysymyksiä siitä, mikä on tämän hahmon osuus tarinassa, mihin hän tarinaa vie, koska hän on ikään kuin elimellisempi osa kerrontaa. Esimerkiksi "Seitsemän"-elokuvassa Kevin Spaceyn esittämä John Doe on leffan ensi kertaa nähdessä hyytävä, mutta jahka Spaceya on nähnyt monessa muussa elokuvassa, alkavat tutut eleet ja ilmeet erottua. Se ei olekaan enää tietty 7-hahmo vaan Spacey-hahmo. _Sivu_hahmon syventäminen sopivalla näyttelijällä on niin ikään mielenkiintoista, esimerkiksi "High fidelity" -leffan avustava parivaljakko levykaupassa. Mutta en vieläkään ymmärrä, miten päähenkilön pinnallisuus olisi mielenkiintoista, jos häntä esittää P. Arquetten kaltainen näyttelijä? Jos vertaa "Stigmatan" kampaajaa vaikkapa Arquetten tekemään misukkaan "True romance" -elokuvassa, niin tottahan näyttelijän karismaattisuus ja rämäkkyys voivat tehdä "pinnallisestakin" hahmosta ikimuistoisen, mutta ei siinä mitään uutta ja syvällistä synny. Nope. Minä väitänkin, että se _jää_ genren sisäpuolelle; ei kykene kertomaan niin yleispätevää ja kiinnostavaa tarinaa niin kiinnostavalla tavalla, että siinä alkaisi nähdä muuta kuin epäonnisen kauhufilkan. Minulle vaan "Stigmata" on sen laatuinen elokuva, että siitä pitäminen on minulle yhtä käsittämätöntä ja jotenkin ulkoelokuvallista (en lausunut ääneen syytöstä DVD-buumia kohtaan jonka alkuviehätys saa shampoomainoksenkin näyttämään vuosisadan spektaakkelilta...) kuin että pitäisi golf-elokuvista aurinkoisten ulkokuvien vuoksi. Kai minun pitäisi laittaa viesteihini disclaimer, että tämän kirjoittaja pitää Mikko Alatalon Siirtomaasuomi-trilogiasta ja Kaija Koon iskelmistä, niin ei ainakaan voisi kuulostaa siltä, että omat tykkäämiset olisivat jotenkin fiksuja erottautumisia muiden mausta... Soikkelin elokuva-arkisto