KAUHUMUODIN HISTORIA PAINOTTAA MUSIIKKIA

Gavin Baddeley: Goth Chic
Suom Ike Vil.
Alkuteos Goth Chic. A Connoisseur's Guide to Dark Culture.
Like 2006, 2.painos [kovakantinen painos 2005].

Goottikulttuuri on laajempi kulttuurin osa-alue kuin pelkästään kirjojen ja elokuvien kauhutarinoita. Osakulttuurina siitä olisi helpompi puhua "goottisensibiliteettinä", kuten esimerkiksi Matti Savolainen on sitä määritellyt. "Goottinen" viittaisi silloin kaikenlaiseen kulttuuriseen toimintaan, jossa käsitellään paitsi pelon ja kauhun myös häpeän ja syyllisyyden tuntemuksia.

Gavin Baddeleyn Goth Chic (alup. 2002) on innoittuneesti laadittu katsaus siihen, miksi ja miten goottikulttuuri on ollut kestävä muoti-ilmiö jo parisataa vuotta. Mukana ovat kaikki kulttuurin alueet, kirjallisuus, elokuva, musiikki, sekä ennen kaikkea nuorison muoti-ilmiöt.

Baddeley määrittelee teoksensa alkajaisiksi, että "goottilaisuus" on filosofinen maailmankatsomus. Moista määritelmää hän ei kuitenkaan tarvitse myöhemmin teoksessaan, vaan käyttää ennemmin termiä "gootti" puhuessaan tietystä vastakulttuurista. Kytkentä "goottilaiseen" on kuitenkin säilynyt "goottiskenen" nuorisomuodissa modernin elämäntavan halveksuntana. Goottien suosimat tarinat, vaatteet ja musiikki osoittavat kieltäytymistä modernin aikakauden käytännöllisistä ja keskiluokkaisista makutottumuksista.

Sen sijaan Baddeley ei pohdi sitä, miksi ylipäänsä nuorisoryhmät, ja jotkut vähän vanhemmatkin harrastajaryhmät, ylipäänsä suosivat synkeänmustaa pukeutumista ja tekevät sen camp-hengessä tietämättä mitään goottikulttuurista. Ehkä gootti-imagoon kuuluvat hartaat yksityiskohdat, kuten pääkallon muotoinen korvakoru tai marginaalimusiikin asiantuntemus, ovatkin keino erottautua ylipäänsä synkistelevistä teinimuodeista eikä modernista elämäntavasta.

Sujuvasti kirjoitetut kuvaukset kauhukirjallisuuden ja -elokuvan vaiheista antavat tälle kirjalle kuitenkin uskottavuutta. Baddeley vaikuttaa itse lukeneen ne klassikkoteokset joita hän esittelee, mikä ei ole ihan tavanomaista suurelle yleisölle suunnatuissa käsikirjoissa.

Jos Goth Chic -kirjaa vertaa kotimaisin voimin tehtyyn kauhun käsikirjaan Verikekkerit (1992), on jälkimmäinen selvästi parempi elokuvakauhun esittelijänä ja yksittäisten aiheiden historiikkina. Mutta kauhumuodin ja kauhun popularisoinnin kannalta Baddeley on laaja-alaisempi, joskaan ei välttämättä yhtään luotettavampi teosten ja artistien arvioijana. Baddeley keskittyy niihin teoksiin ja artisteihin, joilla on tunnustettu asema vastakulttuurin edustajina. Lisäksi Goth Chic tarjoaa enemmän kytkentöjä medioiden välillä. Etenkin musiikilla on huomattava osuus nykypäivän goottikulttuurille. Tuskin missään muussa mediassa lainatavara sekoittuu niin nopeasti uusiksi tyylilajeiksi, joiden goottipitoisuudesta harrastajat tappelevat välittämättä siitä, mikä on niiden yhteys muuhun spekulatiiviseen fiktioon. Goottisupertähdeksi kutsuttu Marilyn Manson ei välttämättä liity enää mitenkään goottilaiseen estetiikkaan.

Jos fantasia ja scifi ovat perinteisesti tarkoittaneet tiettyä kirjallista makua, niin kauhuharrastus on ollut kokonaisvaltaisempi tyylivalinta. Goottikulttuuri on merkinnyt omaan aikakauteen liittyvien inhorealististen aiheiden romantisoimista ja toisaalta niiden liittämistä kauhu- ja kummitustarinoiden perinteiseen kuvastoon. Siksi Baddeleyn kirjassa annetaan enemmän tilaa 1900-luvun kuuluisimmille sarjamurhaajille kuin ekspressionistisen elokuvan klassikoille tai 1700-luvun ensimmäisille kauhuromaaneille. Takakannen mukaisesti goottilainen estetiikka on Baddeleylle "ympärivuotista halloweenia", mikä tiivistää näkökulman amerikkalaisuuden ja kauhukulttuurin myyvyyden shokkiefekteinä.

Goottilaisen estetiikan eroa kauhuviihteestä on nyt yhtä vaikea määritellä kuin erotiikan paremmuutta pornoon nähden. Baddeley ei kirjassaan sitä edes yritä. Hänelle goottilainen estetiikka on aina yhtä merkityksellistä, onpa kyseessä varhaisen vampyyrisarjakuvan (1845-47) koristeellisuus tai Charles Dickensin viktoriaaninen romantiikka. Kun näkökulmana on muoti, ei estetiikalla ole merkitystä muutoin kuin kuluttajien makusuosiona.

Populaarikulttuurin levittämissä kauhutarinoissa ulkopuolelta uhkaava yliluonnollinen kauhu on muuttunut sisältä päin horjuttavaksi psykologiseksi kauhuksi. Kauhukulttuurin kasvot ovat vaihtuneet vampyyrista sarjamurhaajaksi, tosin goottilaisesta estetiikasta ei näissä "stalk and slash" -tarinoissa ole jäljellä kuin yksittäisiä ideoita. Baddeley toteaakin, että elokuvat kuten Halloween tai Teksasin moottorisahamurhaaja ovat pikemminkin slapstick-komedioiden jatketta: kommellukset ovat vain vaihtuneet raakuuksiksi.

Tällaisten kauhutarinoiden suosio perustuu sille, mitä normaaliuden ja pikkuporvarillisuuden mittapuita vastaan ne on kirjoitettu. Kauhun historiaa voisi kuvailla vastareaktioksi pikkuporvarillisen nousukaskulttuurin optimismille. 1900-luvun lopulla kauhukulttuuri on ollut leimallisesti synkeintä citykulttuuria. Baddeley toteaa, että 90-luvulla ominaista oli industrial-vaikutteinen goottirock, jossa cityelämän raskaimmat äänet ja ääri-ilmiöt tulivat musiikkiin, sanoituksiin ja lavaesiintymiseen.

Sitä Baddeley ei vaivaudu pohtimaan, miksi ja miten gootti-imago tarttuu juuri tiettyihin nuorisoryhmiin, ei myöskään käsittelemiensä ilmiöiden länsimaisuutta, eikä sitä miten goottikulttuuri on ollut aivan erityisen naisvihamielistä, jos kohta ylläpitänyt myös herkän dekadenttia mieskuvaa.

Nuoren lukijakunnan kannalta ehkä ainoa merkittävä puute kirjassa ovat goottikuvaston saamat sovellukset länsimaiden ulkopuolella sekä niiden kierrätys takaisin Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Veikkaisin, että ns. goottilolilat, synkeän pornahtavasti ja nukkemaisesti pukeutuvat japanilaistytöt edustavat parhaiten 2000-luvun goottiskeneä. Japanilaisen gotiikan "pirteästä" kuvastosta Baddeley ehtii kyllä mainita teknologian ja mytologian kytkeytymisen toisiinsa. Toisaalta aasialainen animaatiogotiikka tuntuu olevan sisällöiltään myös kaikkein ahdistavinta, mikä voi kertoa yhtä paljon sikäläisen yhteiskunnan patriarkaalisuudesta kuin teknologiapitoisuudesta.

--