<\
p>
<\
p>
KIRJALLISUUDEN HUUMORISTA
Ihmisjoukon kokoontuessa se alkaa luontevasti etsiä yhteistä tunnelmaa yhdistävällä naurulla. Porukasta löytyy aina joku vitsinkertoja. Joihinkin tapahtumiin kokoonnutaan pelkästään yhteisen naurun kokemiseksi. Kuitenkin osaamme nauraa myös yksinäisyydessä, sylissämme kirja, joka on herättänyt meissä humoristisen mielihyvän.
Yleensä humoristisen kertomuksen tuoma mielihyvä on "helpon" kertomuksen iloa: juoni on selkeä, henkilöhahmot karikatyyrejä ja helposti ymmärrettäviä, kielikuvat luettavissa kirjaimellisesti. Kirjojen koomisuutta pohtiessa kannattaakin kiinnittää huomio juonen valitsemiin oikoteihin. Juoni voi rinnastaa ristiriitaisia mielikuvia ja ristiriidat aktivoida lukijan koomisen tajua.
Mielikuvien paradoksaalisuus voi sisältää myös hitaasti kutkuttavaa huumoria, joka kokemuksena on lähellä runouden herättämää hämmennystä. Paras huumori onkin suurta runoutta, ja helppoihin paradokseihin turvautuva runous pelkästään koomista.
Pitkä humoristinen kertomus ohjailee lukemista pitääkseen yllä koomisen tajun viritystä. Viittaukset muuhun kirjallisuuteen ja ajankohtaisiin tapahtumiin ovat niissä yleensä helposti tunnistettavissa. Komiikka eli se esitystekniikka jolle huumori sisältöinä perustuu, vetoaa tuttuihin lukemistapoihin vakuuttaakseen, että juuri tätä kertomusta on helppo ymmärtää, kunhan tuntee tiettyjen lajityyppien kliseet.
Humoristinen kirjallisuus on edustanut nopeakäyttöistä viihdekirjallisuutta, mutta myös klassikon särpimeksi on tarvittu koomista tyylittelyä, "Seitsemän veljeksen" riehakkuutta tai "Tuntemattoman sotilaan" murrevoittoista jermuilua. Tällaiset klassikot saavat kuitenkin arvonsa vasta jälkikäteen, koska huumori on edustanut kansanomaista makua. Vahvana poikkeuksena voi pitää Jari Tervoa, jolla komiikan matalaotsaisuus peittyy taitavan kielenkäytön alle.
Kertomuksella voittaa kuoleman
Jos ihmisellä on perustarve nauraa maailmalle, miksi hän vaivautuu etsimään huumoria kirjoista - miksei hän pysty nauramaan suoraan maailmalle? Ilmeisesti vain kertomuksissa elämä saa niin yksinkertaistetun muodon, että se antaa mielihyvää naurettavuuteen asti.
Koominen kertomus on selkeimmillään sanataiteen pornoa; puhutaan groteskista tyylistä. Kertomuksen kohdetta vähätellään naurettavuuteen asti, vaikka surkeimmassakin hahmossa täytyy olla myös jotain myötäelettävää. Mm. Antti Tuuri on toiminut hyvän vitsinkertojan tapaan esittämällä tilannekomiikan haudanvakavaan tyyliin. Tuurin romaaneja, esimerkiksi "Pohjanmaa"-sarjaa lukiessaan näkee elämän eeppisen kokonaisuuden ja sen päivittäisten pyrintöjen naurettavuuden.
Toisaalta Tuurilta löytyy myös salavihkaista huumoria, jota nokkela kirjoittaja osaa kohdistaa kirjallisuuteen ylipäänsä ja erityisesti itseensä. Kun novellikokoelman nimi on "Suomi elää metsistään", täytyy lukijan olla tarkkana, mihin ironia tulee kohdistumaan. Ironiaa voikin pitää sekä komiikan että kirjallisen maun korkeimpana merkkinä. Ironia edellyttää sitä, että lukija huomaa paitsi tyylin vivahteet myös ne kulttuuriset taustat, joita tekstissä on asetettu poikkeavaan yhteyteen.
Koominen rikkoo konventioita
Kun kertomus on "vietellyt" lukijan, lukija on juonen armoilla - mikäli ei hylkää koko kirjaa. Humoristinen kirja pitkittää jännitystä episodeittain. Se siirtää koomisen kärjen paljastamista, mielihyvän laukaisemista samalla tavoin kuin taitava vitsinkertoja. Humoristinen kertomus laukaisee sitä suurempaa mielihyvää mitä kauemmin se voi mielekkäästi pitkittää kertomuksen kestoa. Toisaalta kärjistäminen voi mennä liiallisuuksiin viedessään koomisen ristiriidan tolkuttomiin variaatioihin, kuten Arto Paasilinnan viime vuosien tuotannossa.
Koomisessa, helpossa kertomuksessa kyse on pitkitetystä "likaisesta vitsistä". Komiikka voi rikkoa kertomisen konventioita osoittaakseen, että se ei noudata odotettua muotoa sen paremmin kuin sisältöäkään. Parhaiten odotusten rikkominen toimii lyhyessä ja intensiivisessä kertomuksessa, pakinassa tai esimerkiksi Rosa Liksomin anarkistisissa novelleissa.
Koominen kertomus lupaa nopeaa selitystä avaamilleen teemoille ja sisäiskertomuksille. Jos kertomusta hallitsee tietty kielikuva sitä sovelletaan toistuvasti. Esimerkiksi Arto Paasilinnan "Jäniksen vuodessa" päähenkilö ryhtyy kohtaamansa eläimen rooliin ottaessaan tosissaan itseensä sopivan kielikuvan, "jänismäisyyden". Kertomuksen keskeinen kielikuva edustaa päähenkilön mahdollisuuksia voittoon ja tappioon. Humoristisessa kertomuksessa kielikuvaan katoaminen, esimerkiksi "jänismäisyyteen", mahdollistaa ambivalentin tulkinnan ylhäiseen ja alhaiseen, voittoon ja tappioon. Ambivalentti tulkinta puolestaan mahdollistaa lukijan ambivalentin samaistumisen päähenkilöön: "olen voittaja ja häviäjä".
Sama asetelma on Veronica Pimenoffin viimesyksyisessä romaanissa "Maa ilman vettä". Kirjassaan Pimenoff parodisoi tieteellistä tutkimusta nykypäivän kolonialismina. Päähenkilö yrittää salakuljettaa kemisteille tärkeitä sammakoita Portugalin kautta, mutta joutuu vedetyksi mukaan poliittiseen terrorismiin. Sammakoista on tullut tutkijalle niin olennainen tapa ajatella maailmaa, että hänen rakastajansakin näyttävät vahvasäärisiltä sammakoilta. Eläinkeskeisessä kielikuvassa tiivistyy jälleen ylevä ja halveksittu: tieteellinen maailma vastaan rikollinen ja seksuaalinen, kielletty "alamaailma".
On helpompaa nimetä kotimaisen huumorin keskeisiä kirjoittajia kuin klassikkoteoksia. Kirjallisuustiede on pohtinut huumoria käsiteltäessä yksittäisten teosten tai kirjailijoiden ominaisluonnetta. Kokonaiskuvaa suomalaisen kirjallisuuden huumorista ei ole saatu aikaiseksi. Aihealue on niin laaja ja kansalliselta luonteeltaan epämääräinen, että edes tuoreessa kirjallisuushistoriassa ei esitellä huumoria omana lajinaan. Alueen kulmakivi on vieläkin Unto Kupiaisen "Huumori suomalaisessa kirjallisuudessa", jonka osat ovat ilmestyneet 1939 ja 1954. Uudemmista tutkimuksista kannattaa huomata lähinnä Kirsti Mannisen väitöskirja Ollista Bisquitiin, jossa tarkastellaan tyylintutkimuksen keinoin pakinan visaisuutta.
Etenkin kirjallisen modernismin kohdalla komiikan käyttö kaipaisi laajempaa selvitystä. Voidaan ajatella, että huumorin avulla kotimaiseen kirjallisuuteen on tuotu sellaisiakin aiheita, joita realismin keinoin ei olisi voitu käsitellä: sota-aikana kotirintaman tunnelmia, sodan jälkeen poliittista epävarmuutta, ja nykypäivänä esimerkiksi järkyttävän nopeaa kaupungistumista. Jopa muuten väheksytystä tieteiskirjallisuudesta on nähty yllättäviä ulkomaisten aiheiden lokalisointeja, kuten Marjaana Aumaston teos "Rikas, laiha ja kaunis" (1996), joka on matriarkaatiksi muutettu parodia Margaret Atwoodin dystopiateoksesta "Orjattaresi" (1985).
Yksittäinen teos voivat olla tutkimukselle arvokas myös siinä mielessä, että sen parodia tiivistää lajityypin keskeiset piirteet paremmin kuin tutkimus osaisi niitä kuvailla. Viime vuosilta kiinnostavin tapaus on Monica Fagerholmin romaani Diiva (1998). Teos asettuu kontrastiin suomenruotsalaisten aikalaiskuvausten kanssa parodisoimalla roimasti intellektuellien kasvukertomuksia. Koulunkäynti, seksuaalisuus ja harrastukset ovat elämänalueita, joita minäkertoja alentuu käsittelemään vain siinä määrin kuin ne sopivat juuri hänen tapaansa kuvata 1970-80 -lukujen Suomea.
Kenties suomalaisen huumorin historiaa on mahdotonta kirjoittaa tällaisena aikakautena, jona tv-viihde on malli sille, mitä pidetään nauramisen arvoisena. Ainoa kokoava tutkimus on professori Aarne Kinnusen teos "Huumorin ja koomisen keskeneräinen kysymys". Teoksen nimi kuvaa hyvin tilannetta, jossa keskeiset naurattajamme, kuten Veikko Huovinen, Sisko Istanmäki tai Jouko Turkka, ovat vieläkin vailla historiallista paikkaansa.
