Arvostelu on kirjoitettu Turun Sanomia varten joulukuussa 2005.
VAISU SATUFANTASIA MENESTYSANIMAATION
TAUSTALTA
Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
Suom. Ville Viitanen
WSOY 2005
Viime vuosien fantasiabuumi on jättänyt varjoonsa taidesatujen
pitkän perinteen. Edes H.C. Andersenin juhlavuosi ei nostanut
Suomessa esille sitä, kuinka tärkeitä sadut ovat kaikenikäiselle
lukijakunnalle. Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi J.R.R.
Tolkienille fantasia oli nimen omaan sadun kerronnan taidetta.
Fantasiabuumin keskeiset elokuvat, filmatisoinnit Tolkienista ja
Harry Potter -kirjoista, ovat pitäneet yllä niin fantasian kuin
sadunkin lumousta. Satufantasian suuntaan viettää vieläkin
enemmän aluillaan oleva Narnia-elokuvien kronikka.
Uutta ja omaperäistä satufantasiaa on saatu sen sijaan odotella.
Sen tarpeeseen on vastannut japanilainen animaatiotaide, anime.
Etenkin Hayao Miyazakin elokuvat Henkien kätkemä (2001) ja
Liikkuva linna (2004) edustavat visuaalisesti rikasta fantasiointia,
jossa elämän perustilanteet on pelkistetty saduksi.
Se, kuinka paljon satu edellyttää pelkistämistä verrattuna
fantasian kirjaviin maailmoihin, käy ilmi verratessa
elokuvaversiota alkuperäiseen romaaniin. Dianne Wynne Jonesin
Liikkuva linna on oikeastaan yhtä pintakorea fantasiassaan kuin
Harry Potter -kirjat. Jonesin 1986 ilmestyneestä teoksesta ei olisi
ikimaailmassa tehty suomennosta ilman Miyazakin elokuvien
saamaa menestystä.
Jonesilla satufantasian pohjana on nuoren ihmisen
kasvukertomus, mutta sen arkisimmat, suoriutumista testaavat
tilanteet on tehty koomisiksi liittämällä niihin teknologian sijaan
magiaa. Tällähän myös Potter-konsepti pelaa.
Liikkuvan linnan päähenkilö, hatuntekijä Sophie, muuttuu noidan
taikomana vanhaksi mummoksi ja päätyy huikentelevaisen
velhon taloudenhoitajaksi. Sophien suhde nuoreen mieheen on
voitu kuvata toisaalta äidilliseksi, toisaalta emansipatorisen
itsenäiseksi.
Potter-tuotteiden tavoin Jonesin romaani on siinä määrin
lajitietoinen, että se parodioi fantasian rekvisiittaa. Jonesin
taikaolennoista tärkein on Calcifer, tulidemoni, jonka Howl-
velho on huijannut palvelukseensa. Demoni on kuitenkin varsin
harmiton kotiapulainen, elementaarisen muodon saanut ihmisen
ominaisuus.
Jonesin tarinasta on otettu elokuvaan lähinnä sen päähenkilöt ja
osa sivuhahmoista. Jos nämä tuntuivat kiinnostavilta elokuvassa,
saattaa kirjakin antaa jotain ajateltavaa henkilöiden suhteista ja
taustoista.
Elokuvan voimakkaat tunnelmat, sodan läheisyys ja noidan
kesyyntyminen, puuttuvat kirjasta kuitenkin kokonaan. Edes
linnan ulkoisella olemuksella ei ole kirjassa erityistä merkitystä,
koska Jones ei ole omimmillaan kuvaajana.
Ihmissuhteisiin keskittyminen tekee romaanin tarinasta
tuttavallisemman, mutta siitä uupuvat sekä fantasialle tärkeä
matkanteko että sadulle olennaiset symbolien kerrokset. Sadun
ja fantasian ainekset palvelevat tässä kirjassa tarinaa, jossa on
hyvin vähän mitään omaperäistä.
Markku Soikkeli
Takaisin Soikkelin tekstien valikkoon
