Markku SoikkeliSoikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo
KANSAT HERÄÄVÄT KAHDESTI
Tero Koistinen, Piret Kruuspere, Erkki Sevänen, Risto Turunen (toim.), Kaksi tietä nykyisyyteen. Tutkimuksia kirjallisuuden, kansallisuuden ja kansallisten liikkeiden suhteista Suomessa ja Virossa. SKS 2000.
'Olipa kerran kansa, joka heräsi, ymmärsi itsensä ja alkoi toimiskella luonnolleen ominaisesti. Kohtalo kun oli tarkoittanut kansan asumaan tietyssä maassa ja toteuttamaan muista kansoista erottavaa kansanluonnetta.'
Suurin piirtein tällainen on kansan syntyä koskeva myytti, jolle historian kertomuksellisuus perustuu. Pienenkin kansan syntyvaiheissa voidaan nähdä samaa väistämättömyyttä kuin suurten demokratioiden alkuvaiheissa.
Kulttuurin kansalliset erityispiirteet ovat itsetietoisuutta kansan väistämättömästä kohtalosta. Vaikka historia tunnettaisiin hyvinkin tarkasti, se ei suinkaan vähennä kohtalon tunnetta. Suomalaisten lähin vertailukohta sille, miten pieni valtio väistämättä löytää ominaislaatunsa, on Virossa.
Kaksi tietä nykyisyyteen -kirjassa kansojen heräämiskertomukset on asetettu rinnakkain. Heräämiskertomuksia analysoivat kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijat: millaiset "kansallisen" ja "kansankuvan" käsitteet ovat milloinkin kelvanneet sivistyneistölle.
Kuvitellut historiat
Kaksi tietä nykyisyyteen koostuu paristakymmenestä artikkelista, joissa kartoitetaan kansanliikkeiden vaiheita ja retoriikkaa Kokoelmana teos on pikemminkin 'kaksi kirjaa yhden hinnalla' kuin kulttuurien vertailusta syntyvä kokonaiskuva siitä, miten itsenäistyminen on edennyt Suomenlahden rannoilla.
Virolaisten tutkijoiden mukaan kansallisten kertomusten suurin ero on siinä, että Viro on joutunut erottautumaan useammasta kulttuuripiiristä kuin Suomi. Toomas Pienten valtioiden kulttuurinationalismi on tyypillisesti pohjautunut "epäaggressiiviselle" kielellisen yhteisön määrittelylle, muistuttaa Tomas Karjahärm.
Sekä Suomessa että Virossa 1800-luvun nationalistinen innostus pystyi ylittämään luokkarajat. Ilkka Liikanen osoittaa artikkelissaan, että Suomessa innostus sai kuitenkin taakseen laajemmat ihmisryhmät kuin Virossa. Vaikka kansallinen järjestyminen oli keskusjohtoista, 1870-1880 -lukujen kansanliikkeet levittivät "kansan tahdon" kokemusta. Esimerkiksi raittius- tai nuorisoliikkeeseen osallistumalla voitiin kokea, että säätyrajat eivät olleet niin ehdottomia kuin vielä vuosisadan alulla.
Kansan idealisointi onnistui helpommin kaunokirjallisuudessa kuin kohottavaksi tarkoitetuissa lehtikirjoituksissa. Suomalaisten klassikkojen joukossa Kalevalalla (1835, 1849) oli erityinen asema, koska siihen voitiin vedota "aitona" kansan äänenä.
Pertti Karkaman mukaan useimmat fennomaaniset aatteet pohjustettiin nimenomaan 1840-luvulla. Ongelma oli se, kuinka kuvata kansallista omaleimaisuutta yhteiskunnassa, jota sivistyneistö pyrki samaan aikaan samaistamaan muuhun Länsi-Eurooppaan ja sen talousjärjestelmään.
Koska historiankirjoitus ei vielä 1840-luvulla ollut kehittynyt tieteelliseksi instituutioksi, voitiin kansalle kuvitella historia, jota täydennettiin kaunokirjallisuudella. Tällaisen historian ja kaunokirjallisuuden yhteispelin Karkama näkee Suomelle myöhemminkin ominaisena.
Historioidut kuvitelmat
Kirjallisuushistoria on tavallaan viimeistellyt yhteispelin tuottaman menestystarinan. Käsitys vuosisadan vaihteeseen huipentuvasta suomalaisen kirjallisuuden "kulta-ajasta" on elänyt vahvasti Eino Leinosta nykypäivään.
Keskustelu kansallisesta laadusta on tapahtunut hyvinkin arkisten teemojen kautta. Esimerkiksi Päivi Lappalainen osoittaa artikkelissaan "Äiti-ilon himo", kuinka realistinen kansankuva liitettiin naiseen yksilönä, siinä missä miehet edustivat ryhmänä ihanteellista kansaa. Myös naisen seksuaalisuus oli teema, jolla voitiin haastaa kysymykset perheinstituutiosta ja sen realistisesta kuvasta.
Viime syksynä valmistunut kirjallisuushistoria ei ole ehtinyt mukaan itsekritiikin kohteeksi. Kaksi tietä nykyisyyteen on antoisinta luettavaa juuri historiankirjoituksen rinnalla, toisaalta erityisimmät ja kiinnostavimmat näkökulmat tulevat esille niissä kirjoituksissa, joissa ei puida tiettyä periodia tai liikettä.
Yksittäisistä kirjailijoista mukana ovat tutut miespuoliset kansankuvaajat. Jouni Mielonen käsittelee varhaisimpien kansakuvaajien vastaanottoa ja Juhani Koivisto vertailee Pentti Haanpään ja Artturi Leinosen teosten saamaa kritiikkiä.
Päivi Molarius muistuttaa omassa osuudessaan miten tarkkaan kansanrunot siivottiin rahvaanomaiseksi katsotuista aineksista. Vasta aivan viime vuosikymmeninä on nostettu arvoonsa myös aiemmin sensuroitua kansanrunoutta.
Myöskään "tavalliseksi kansaksi" katsottu maarahvas ei ollut niin yhdenmukainen ryhmä kuin millaisena se on haluttu nähdä esimerkiksi kansanrunouden tulkinnoissa. Molarius toteaa, että talollisten ja maattoman proletaarin välinen juopa näkyi kirjallisuudessa ja elokuvissa aina 1950-luvulle saakka.
Risto Turusen tehtäväksi on jäänyt osoittaa yhtenäisiä linjoja sotien jälkeisestä modernismikeskustelusta. Turusen artikkeli samoin kuin Pertti Alasuutarin analyysi taidepolitiikan suhteesta kansankuvaan ovat kokoelman oppikirjamaisinta luettavaa.
Muutenkin kokoelma on niin tuhti tietojätti, että useimmille lukijoille se tulee lähdeteokseksi, jonka rinnalla on pakko lukea teemalähtöisempiä historiikkeja.
Erottautuminen naapureista
Nationalismi ei ole ainoastaan 1800-luvun kansanliikkeisiin pohjautuva käsite. Itä-Euroopan maille, mukaan lukien Virolle, 1990-luku on merkinnyt kansallisen laadun uudelleenmäärittelyä . Sekä Suomen että Viron historiaa kartoitetaan kokoelmassa kahdeksan kirjoittajan voimin. Suomen osuus tosin on puolta pidempi, vaikka kirjoittajia on saman verran. Tämä on tietenkin suosiollinen valinta suomalaisen lukijan kannalta.
Virolaisten osuuden lukeminen nimittäin edellyttää melko hyviä pohjatietoja Viron historiasta tai ainakin erityistä kiinnostusta siihen, miten 1800-luvun tapahtumat edeltävät 1990-luvun kansallista nousua.
Virossa kansallisuusliikkeen johtajana toimi maaseudun sivistyneistö, koska se oli kielitaustaltaan virolaisempi kuin pikkuporvaristo ja sivistyneistö. Virolaiselle nationalismille ominaista on tietysti sekin, että erottautuminen vieraista ja valoittajana toimineista kulttuuripiireistä jouduttiin tekemään kerta toisensa jälkeen. Kansallisuusliike on ollut perinteisesti vapautus- ja protestiliike.
Yksittäisistä ilmiöistä huomiota saavat laululiikkeen merkitys virolaisuudelle, sekä etenkin teatterin osuus modernin taiteen tutuksi tekemisessä. Hyvä vertailukohta Suomen ja Viron välillä olisi löytynyt esimerkiksi suhtautumisessa modernismiin. Sirje Oleskin artikkelista käy ilmi, miten hankala käsite "modernismi" oli Neuvosto-aikana, jolloin sillä tarkoitettiin taiteen kriisi-ilmiöitä.
Historian itsekritiikki
Aina 1940-luvulle asti virolainen nationalismi oli moniarvoisempaa kuin suomalainen kansallisuusliike. Siinä missä Suomi oli pitkään heimoaatteen yhdistämä ihanne virolaisille, on Suomella nyt opittavaa Viron menneisyydestä ja tiiviistä kontaktista Manner-Eurooppaan.
Viron historian uudelleenkirjoitus on osaltaan herättänyt suomalaisten humanistien itsekritiikin. Nationalismista kiinnostuneiden lukijoiden kannattaakin keskittyä Erkki Seväsen ja Ilkka Liikasen johdantoartikkeleihin.
Varsinainen nationalismien vertailu tapahtuu loppuyhteenvedoissa. Erkki Sevänen kiteyttää ne suurimmat poliittiset eroavuudet, jotka ovat vaikuttaneet myös kansallisen kertomuksen pateettisuuteen tai laulettavuuteen. Sevänen toteaa, että humanistiset tieteet ovat tähän saakka kärsineet kansallisen perustan määrittelystä ja vasta viime vuosina alkaneet tarkastella omaa historiaansa osana kansallista projektia.
Kansat heräävät siis kahdesti: ensin kirjoittamaan historiansa ja sitten arvioimaan kirjoitustaan. Ehkä hienoinen näköharha syntyy siitä, että jälkimmäistäkin arviointia tekisi vain sivistyneistö.
Artikkelit etsivät kansan peilikuvaa sekä kirjallisuuden klassikoista että aatteellisista kirjoituksista. Mikä kansan kertomuksessa on elävää tänä päivänä, siihen asti pitkittäisleikkaukset eivät yllä.
Jotain oireellista on siinä, ettei Päivi Rantasen suhteellisen tuore väitöskirja (1997) suomalaisuuden esitystavoista, ole lähteenä yhdessäkään artikkelissa. Suomen kansallisesta kertomuksesta etsitään ennemmin murroskohtia, jottei syylistyttäisi vanhan kertomuksen korvaamiseen uudella. Kuitenkin esimerkiksi Viron kansallisten tekstien vertaaminen suomalaisiin olisi ollut mielekästä vaikkapa niiden esitystapojen osalta, missä talonpoikaistoa on verrattu luonnonilmiöihin.
Joka tapauksessa Kaksi tietä nykyisyyteen edustaa tärkeää itsekritiikkiä. Sen pohjalta tullaan esittämään varmasti lisää analyysejä esimerkiksi taiteiden merkityksestä Suomen ja Viron nationalismeille.
Markku Soikkeli
Arvostelu ilmestyy Karjalaisessa kesäkuussa (2000).
--