Teoksessa Jan Blomstedt, Maarja Lõhmus ja Eero Tarasti (toim.), Ajan arvot & sankarit. Kullervo-Synteesi: Helsinki-Tartto 1995.

KANSALLINEN MYTOLOGIA VALLAN VÄLINEENÄ

Myytillä on nykyisessä kielenkäytössä kolme merkitystä, jotka ovat kaikki etääntyneet mystiseen tai mytologiseen viittaavasta alkuperästä. Ensimmäinen, yleinen käyttötarkoitus "myyttiselle" on sen nykyinen sanakirjamerkitys, "uskomuksellinen". Esimerkiksi Suomen talouselämä on kiinni siitä onko se uskottava; tässä mielessä sekin on myyttinen.

Tärkein myytin merkitys liittyy vallankäyttöön. Konsensus-valtiossa, kuten Suomi, ei aina olla selvillä mikä on poliittista vallankäyttöä. Vallan käyttö tapahtuu niin monimutkaisia reittejä, että vallan eksistenssiä on vaikeampi nähdä kuin vallan diskursseja. Toisinaan on helpompaa todeta "poliittisen" ilmiön sijaan, että kyseessä on "myyttinen".

Kulttuuri kehittää yksilöidensä kautta uusia myyttejä, jotta nämä kestäisivät ehdollisen vallankäytön näkymättömän paineen, kestäisivät sen miten he ovat ehdollistuneet valtaa edustaville merkeille. Pienin esimerkki ehdollisen vallan merkistä voisi olla liikennevalo.

Toisaalta ihminen pyrki kestämään historiallisten tapahtumien luomaa painetta siirtymällä myytilliseen aikaan ja uskomalla todeksi ja tapahtuvaksi vain sen millä on esikuva ja malli suuren alkuajan tapahtumissa. Vaikka me suomalaiset emme hakisikaan enää esikuvaa suuresta kalevalaisesta menneisyydestä, on myyttistä sankaruuden aikaa voitu hakea lähempääkin menneisyydestä. Meidän vuosisatamme innokas paluu myytteihin johtuu kaipuusta tiedolliseen viattomuuteen, tiedostamisen lapsuuteen. Herbert Marcuse nimittää tällaista historiallisiin kausiin regressoitumista sado-masokistiseksi nationalismiksi. Regression aiheuttajaksi hän tulkitsee turhautumisen vallan eksistenssin katoamisesta. Emme pysty kohdistamaan vihaamme näkyviin vallanpitäjiin, mutta valtio auttaa meitä suuntaamaan uhmamme myyttiseen voiman ja väkivallan kauteen; esimerkiksi talvisotaan.

Myyttien lisäksi myyttien tutkimus on noussut suureen suosioon länsimaissa. Filosofi Gianni Vattimo on nähnyt myyttitukimuksen vielä vaarallisempana kuin itse myytit. Se miten myyttinen ajattelu muuttuu analyyttiseksi tieteeksi liittyy kiinteästi käsitykseen historiasta. Koska kaikki metafyysiset käsitykset historian johdonmukaisesta kehityksestä on menetetty, on historianfilosofia menettänyt "horinsonttinsa" - kuten Vattimo sanoo. Niinpä myytteihin keskittyvää ajattelua voidaan hyödyntää tieteissä ilman, että määritellään myyttien suhdetta historiaan. Vattimo löytää tämän ristiriidan pohjalta tieteille yhteisiä sokeita pisteitä, myyttinäkemyksiä, joista hän käyttää nimityksiä arkaismi, kulttuurirelativismi ja kohtuullinen irrationalismi.

 

Myytti lukutavan tuotteena

Kolmas uudempi merkitys "myyttiselle" viittaa tiettyyn lukutapaan tulkita kulttuurin tuotetta. Tässä tapauksessa "myyttisen" suhteesta tulkintaan ei olla selvillä. "Myyttistä" käytetään arvottavana attribuuttina tai "myytti" toimii arvona. Tähän myyttiseen lukutapaan kannattaa syventyä pidempään.

Kulttuurin vastaanottajilla on kolme kolme erilaista lukutapaa: melodraamallinen, myyttinen ja realistinen. Myyttisessä tulkinnassa vastaanottaja hyväksyy yhtä aikaa kaksi vastakkaista tapaa lukea elokuvaa tai kirjallisuutta, melodraamallisen ja realistisen. Tällaisia "myyttisiä" teoksia ovat olleet esimerkiksi "Kalevala" ja Seitsemän veljestä. Viihteessä tällaisella mytologisella sisällöllä on selvästi näkyvä yhteys historiallisesti myyttiseen ja jopa arkkityyppiseen inhimilliseen perintöön. Esimerkiksi jotkut seikkailutarinat sijoitetaan realistiseen aikaan ja paikkaan, mutta tapahtumia voidaan seurata mielihyvällä vain jos samalla hyväksytään melodraamallisen näkökulman sankarille tuomat ylivoimaiset, myyttiset kyvyt.

Kirjallisuustieteen kannalta voisimme puhua eläytyvästä (empaattisesta) lukijasta ja etäännyttävästä (arvioivasta) lukijasta, joiden

välimuotona on lukija, joka pystyy lukemaan yhtä aikaa eläytyen ja etäännyttäen, lukea empaattisesti ja arvioiden. Jaottelu vastaa Roland Barthesin ajatuksia erilaisista myyttisen lukutavoista; kyynisestä, demystifioivasta ja dynaamisesta. Barthesilla myytti on jo jotain valmiiksi koodattua tekstissä. Reseptioon keskittyvän näkökulmasta myytti syntyy vasta dekoodauksessa; mitä tahansa voidaan aikakausien vaihduttua lukea myyttisenä. Myytin kyyninen lukija ei huomaa myyttikielen konnotaatioita. Demystifioiva, arvioiva lukija taas tarrautuu juuri niihin.

Kirjoilla, joista myyttejä "löydetään", on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Erityisesti kaunokirjallisuuden klassikot ovat sellaisia teoksia, joissa myyttinen lukutapa on toiminut tehokkaasti ja edelleen herättää dynaamista myyttien luentaa. Sellaiset teokset, jotka ovat nousseet klassikoiksi suomalaisessa kirjallisuudessa, kuten Seitsemän veljestä, Rautatie, Ryysyrannan Jooseppi tai Täällä Pohjantähden alla kertaavat samaa ongelmaa: primitiivisen ja modernin yhteentörmäystä. Realistisia tapahtumia voidaan lukea romanttisella mielihyvällä, koska teokset tarjoavat myyttisen ympäristön - kukin omalla tavallaan - realismin melodraamalliseksi tulkinnaksi. Tällaisissa kirjoissa meille suo mielihyvää uskottavasti esitetty sovitus kulttuurin ja luonnon ristiriidassa. Tällaisen taiteen kohdalla emme tarvitse psyykkistä energiaa selittääksemme luonnon ja kulttuurin ristiriidan itsellemme.

 

Mitä myyteistä tiedetään

Vertailemalla erilaisia myyttiä koskevia teorioita voimme löytää mikä myytissä on keskeistä. Taiteen- ja kulttuurintutkimuksen myyttejä koskevat teoriat ovat tiivistettävissä seuraavasti:

1. Myytit liittyvät vallankäyttöön.

2. Myytit yhdistävät sen mikä on tunnettua/tietoista/kulttuuria siihen mikä on tuntematonta/tiedostamatonta/luontoa. Myytit sovittavat yhteen vastakkaisia ominaisuuksia, joten myytit saattavat näyttää pelkiltä tyylikkäiltä paradokseilta.

3. Myytit muodostavat kulttuurisia säännönmukaisuuksia ja järjestelmiä, esimerkiksi taiteessa.

4. Myytit ilmaisevat ihmisyydestä jotain olennaisempaa kuin muu tieto ja siksi ne ovat vahvasti kommunikatiivisia.

Yleisessä kielenkäytössä myytti on sellainen käsite tai lausuma, josta ihmiset ovat tai teeskentelevät olevansa samaa mieltä, vaikka ko. asia ei ole tosi, vaan eufemismi valheelle. Myytti vetää puoleensa ja itselleen alisteiseksi muita merkityksiä, joilla se pyrkii paikkaamaan myytin perusluonteeseen kuuluvaa merkitysten hämäryyttä ja aukkoisuutta. Myyttien apuna ovat useimmiten epätäydelliset mielikuvat, joilla on yksinkertainen muoto: karikatyyrit, pastissit, symbolit.

 

Yhteisöt elävät myyteistä

Roland Barthes on tarkastellut myyttiä yhteiskunnallisen vallan välineenä. Barthesin mielestä myyteille on ominaista, että ne pyrkivät esittämään kulttuurin prosesseja luonnollisina, itsestäänselvyytenä. Myytit ovat siis aina konservatiivisen vallankäytön välineitä. On kuitenkin selvää, että yksikään ihmisryhmä ei tule toimeen ilman myyttejä. Kansakunta tarvitsee myyttejä hahmottaakseen oman paikkansa historiassa, muodostaakseen mielikuvan omasta alkuperästään. Samoin jokainen sosiaalinen ryhmä tarvitsee myyttejä alkuperästään ja suhteestaan muuhun maailmaan.

Me tarvitsemme rationaalista tietoa ja me tarvitsemme käsityksiä transsendentista, mutta lisäksi me tarvitsemme myyttejä, jotka operoivat rationaalisen ja irrationaalisen välillä. Samalla tavoin myytit toimivat eräänlaisena meditaationa nykyhetken ja menneisyyden välillä tai nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Lisäksi myytit toimivat välittäjinä kulttuurin ja luonnon välillä. Meillä on tiettyjä käsityksiä meistä itsestämme, kulttuurista, ja me voimme hyväksyä, että tuntemamme ulkopuolelle jää villiä luontoa, joka toimii omien lainalaisuuksiensa mukaisesti, mutta me tarvitsemme myyttejä selittämään niitä kosketuskohtia, joissa kulttuurin ja luonnon intressit ovat ristiriidassa.

Lisäksi olemme tietoisia sosiaalisesta eriarvoisuudesta valtion sisäpuolella, ja kuitenkin me tarvitsemme käsitteitä, joissa kansakunta ja kulttuuri näyttäytyvät yhtenäisinä. Joten tarvitsemme myyttejä selittämään niitä kosketuskohtia, joissa yhteiskuntaluokkien intressit voisivat olla ristiriidassa. Siihen kuinka tietyt myytit auttavat meitä rakentamaan yhtenäistä kulttuurista identiteettiä, liittyvät ne myytit, jotka auttavat meitä rakentamaan kansallista identiteettiä suhteessa muihin kansoihin. Käsitykset kulttuurisesta tausta ja kansallisesta alkuperästä liittyvät käsityksiin transsedentista: koko kansa ja luonto ovat integroituneet yhdeksi kokonaisuudeksi, jolla on johdonmukainen kohtalonsa historiassa, kokonaisuudeksi, joka saa erilaisia symboleita tunnusmerkeikseen. Kun nämä symbolit saavat historiallista jatkumoa ja alkavat elää kertomuksissa, löydämme kirjallisuustiedettä kiinnostavia myyttejä.

Kansallisella mytologialla on siis vallankäytössä kolme akselia: historiallinen integraatio, maantieteellinen integraatio ja sosiaalinen integraatio luokkien välillä. Tarkastelen näillä akseleilla "Kalevalaa", Suomi-neitoa ja talonpoikaa, jotka yhdessä muodostavat kansallisen mytologian pyhän perheen.

 

Kalevala

"Kalevalan" mytologia on auttanut meitä muodostamaan myyttisiä käsityksiä menneisyydestämme. "Kalevalan" myyteissä on kansallisen mytologian historiallinen ulottuvuus. Voimme hyväksyä "Kalevalan" tarinat pelkiksi saduiksi, mutta kuitenkin ne orientoivat suhtautumistamme historiaan; "Kalevalan" myyttiset esikuvat auttavat meitä muodostamaan kertomuksia historiastamme. Myyttisestä kaunokirjallisuudesta tulee yhteistä kansallista omaisuutta, johon suhtaudutaan - jos ei aivan totena niin ällistyttävän totisesti, historiaa koskevien totuuksien mallina. Mitä yksinkertaisempia mielikuvia "Kalevalan" kaltainen teos pitää yllä, sitä helpommin ne ovat hyödynnettävissä, vaikkei teosta olisi edes luettu.

Tarkasteltaessa "Kalevalaa" pelkkänä kaunokirjallisuutena sen mieshahmoja ja naishahmoja ajatellaan useimmiten vain suhteessa niihin "Kalevalan" tarinoihin, joiden päähenkilönä he ovat, eikä suhteessa toisiinsa, eikä varsinkaan perheenjäsenten symboleina. Kuitenkin Lönnrotin kokoamassa "Kalevalassa" selvästi korostuu, että kyse on miesten ja naisten suhteista, eikä niinkään pelkästä ihmisen elämää käsittelevästä maailmankertomuksesta. Lönnrotin eeppillistävä tulkinta on korostanut allegorista perhekeskeisyyttä, joka alkuperäisissä kansanrunoissa on germaanilainaa.

Juuri ihmissuhteiden myyttisinä malleina "Kalevala" voi toimia kansallisen integraation tukena. Esimerkiksi sana "ihminen" esiintyy "Kalevalassa" ainoastaan 20 kertaa, aina muulloin puhutaan miehestä ja naisesta. "Kalevala" antaa meille myyttisen kuvan perisuomalaisesta miehestä ja perisuomalaisesta naisesta.

Valikoidessaan "Kalevalaan" tiettyjä runosäkeitä ja asetellessaan niitä eeppiseen järjestykseen Elias Lönnrot uskoi oikaisevansa vanhaa puolipakanallista maailmankuvaa kristinuskon maailmankuvan mukaiseksi. Lopputulos on omituinen. "Kalevalan" henkilöt ovat potenssittomia isähahmoja ja infantiileja viettelijänuorukaisia, tai katkeria äitihahmoja ja palkinnoksi kelpaavia tyttäriä. Jos "Kalevalaa" haluaa nimittää perhe-eepokseksi, voi sen nähdä vain turhautuneen isän kertomuksena. Patricia Sawin, joka on tarkastellut "Kalevalaa" osana kansallisromanttista projektia, toteaa teoksen toteuttavan herderiläistä nationalismia. Vähemmistöksi katsottujen ryhmien, kuten naisten, näkökulmat on jouduttu uhraamaan yhtenäisen kulttuuri-ideniteetin luomiseksi.

 

Suomi-neito

Entä sitten Suomi-neito? Suomi-neidon hahmo on auttanut meitä muodostamaan mielikuvaa identiteetistämme suhteessa ulkomaihin, suhteessa muuhun maailmaan. Kansallisen identiteetin selittäminen on kansallista metafysiikkaa: missä on meidän alkuperämme, mikä on oikeaa suomalaisuutta? Nainen kansan symbolina kelpaa nuoren valtion symboliksi todella erinomaisesti, koska nainen on reproduktion, uudenluomisen ja uudistumisen symboli ja viittaa epäsuorasti siihen kuinka kansakunta voi itse synnyttää itsensä. Kansakunnan ei tarvitse kiinnittyä historiaan, vaan sen symboli viittaa suurpiirteisesti ikuiseen olemassaoloon.

Vaikka Suomi-neito on maalauksissa autonomisesti vapaa hahmo, hän ei ole sosiaalisesti vapaa nainen. Hän seisoo maalauksien maisemassa yksin, hän on olemassa vain omaa itseään varten ja epäilemättä sikiää synnittömästi. Lisäksi hänen ulkoinen seksuaalisuutensa on tukevasti piilotettu vanhalla raskaalla vaatetuksella.

Suomi-neidon naisellisuus on redusoitunut meille itsellemme pelkäksi äidiksi. Esimerkiksi Juha Siltala on puhunut siitä kuinka suomalaisuus nationalismina on ollut jatkettua äiti-symbioosia joukkoliikkeiden ja itseä suuremman valtion kanssa. Maantieteellisen integraation lisäksi Suomi-neito auttaa sosiaaliseen integraatioon. Vapaa nainen ja villi luonto ovat taiteessa tämän luokkarajat yhdistävän äiti-symbioosin vihollisia. Suomi on kohtumainen idylli, joka on alistettava miehiselle kontrollille. Ulkopoliittiseen käyttöön kansallinen äiti on supistettava suomi-neidoksi, jonka vartijoina voivat vaihtua maan isät.

Samoin kuin "Kalevalaa", on Suomi-neidon kansallista symboliikka hyödynnetty järjestelmällisesti. Suomi-neidon symboliikan vaiheita tutkinut Aimo Reitala on todennut, ettei kyseessä ole "vain tilapäinen runollinen vertaus eikä satunnaista havainnolistamistarvetta palveleva kuva-aihe, vaan [Suomi-neito on] tietoisesti synnytetty ja aatteellisten pyrkimysten myötä asteittan muotoutunut tunnushahmo,--.". Romantiikan Suomi-äiti muuttui Suomi-neidoksi 1880-luvulla, jolloin sitä tarvittiin symboliksi hyökkäävän kosijan (Venäjän) vastustamiselle. Juuri neitomaisuudessaan tämä kansallinen symboli poikkeaa muista valtion naissymboleista, vaikka tärkeä lähtökohta hahmolle onkin Ruotsin vastaava symboli, Äiti Svea.

Suomen sisäisessä mytologiassa antelias äiti on ollut allegorisesti edustavampi kuin itsenäinen neito. Naisen allegorinen hahmo on kansalliseen mieleen vetoavassa symboliikassa toistuvasti liitetty maisemaan, viitaten ruokkivaan maahan ja hellään luontoon, jotka kelpaavat miehisen järjestyksen ja miehisen raivaustyön kohteiksi.

 

Talonpoika ja pyhä perhe

Kertomuskirjallisuudessa naishahmo ei voisi päästä yhtä etualalle kuin kuvataiteessa tai kansallislaulun kuvastossa. Kansallistaiteilijan maalaama Suomi-neito ymmärretään sopimukselliseksi merkiksi, pelkäksi sovituksi symboliksi, joka ei viittaa siihen että suomalaisuus olisi jotenkin naisellista. Kirjallisuudessa suomalaisuutta markkinoivat Saarijärven Paavo tai seitsemän veljestä, jotka ikonin lailla edustavat miehistä suomalaisuutta. Talonpoika allegorisena symbolina Suomelle vakiintui kaunokirjallisuuteen 1900-luvulla vasta siinä vaiheessa, kun käsitys yhtenäisestä kansasta oli särkynyt. Talonpojan kohdalla tulemme kolmannelle tärkeälle kansallisen mytologian alueelle: miten myytit auttavat määrittelemään kulttuurin suhdetta luontoon. Sosiaaliset luokat integroituvat taistelussa luontoa vastaan. Mytologisessa kuvastossa koko kansa seisoo yhdessä hallaa ja korpea vastaan.

"Kalevalan" symbolit ovat levittäytyneet kaikille taiteen alueille, erityisesti viime vuosisadan lopun kansallisromantiikassa, ja Suomi-neito on saanut suurimman osan taiteellista vaatetustaan maalaustaiteesta, mutta talonpoikamyytin hedelmällisin maaperä on aina ollut maaseutua käsittelevä kaunokirjallisuus. Suuret maaseutukirjailijat - erityisesti J.L.Runeberg, F.E. Sillanpää, Väinö Linna ja Heikki Turunen - ovat luoneet "todellisuuskuvan" maakuntien talonpojista ja torppareista. Talonpoikaiskuvauksen realismi on eräänlaista myyttistä realismia, illuusiota kansallisesta maaseudusta.

"Kalevala", Suomi-neito ja talonpoika auttavat siis jäsentämään kansallistuntoamme kolmella akselilla: historiallisen integraation, maantieteellisen integraation ja sosiaalisen integraation. Lisäksi "Kalevalan" isähahmo, Suomi-neito ja talonpoika muodostavat eräänlaisen kansallisen perheen. "Kalevalassa" on kansallinen patriarkkamme, Väinämöinen. Suomi-neito on tarpeen tullen suomalaisessa luonnossa elävä äiti-hahmo. Talonpoika taas on näiden kahden hedelmällinen synteesi, historian ja maan lapsi. Nämä myyttiset hahmot eivät kuitenkaan muodosta mytologista olymposta kuin antiikkisten kulttuurien jumalaperheet. Lähitarkastelussa kansallinen mytologiamme näyttää peräti hullunkuriselta. Väinämöinen on isä, joka ei koskaan päässyt naimisiin. Suomi-neito vartioi neitseellisyyttään ja homogeenistä kulttuuria, vaikka yrittää epätoivoisesti flirttailla manner-Euroopan kanssa. Talonpoika taas ei ole koskaan tyytynyt poikuuteen, vaan pyrkinyt selkä hiessä isännäksi.

Ehkä ei siis ihme, että tänä päivänä nuorison suosimia suomalaisuuden myyttejä ovat julkisuuden kirkkaimmat hahmot. Uudelle sukupolvelle suomalaisuutta ei edustakaan enää Väinämöinen tai talonpoika, vaan Renny Harlin tai Toni Nieminen. Suomalaisuus ei olekaan enää jotain mikä on olemassa meitä itseämme varten, vaan suomalaisuus on maailmalla menestyvän metsäläisen identiteettiä, se mitä oletamme muiden meissä näkevän. Toisaalta kansallisen isän, äidin ja pojan hahmoja voisi yrittää luodata aikamme kotimaisesta populaarikulttuurista, poploresta, joka on meidän itsemme tekemää meitä itseämme varten, jolloin myyttitutkimus muuttuu folkloristiikan idolianalyysiksi.

 

Markku Soikkeli