Markku SoikkeliSoikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo
LUKUHALUISEN SUOMALAISEN KEHITYS
Suomen kirjallisuushistoria I-III. Päätoim. Yrjö Varpio. Toim. 1. osa Yrjö Varpio ja Liisi Huhtala, 2. osa Lea Rojola, 3. osa Pertti Lassila. SKS 1999
Useiden tekijäkeskeisten kirjallisuushistorioiden jälkeen on suomalainen sanataide ikuistettu aiheittain eteneväksi trilogiaksi. Kallis ja komea-asuinen sarja kelpaa lähdeteokseksi miltei mihin tahansa kotimaista kirjallisuutta koskevaan kysymykseen, paitsi kirjailijoiden elämästä se on määrätietoisen vaitelias. Professoreilla ja kirvesmiehillä ei ole eroa tämän historiikin sisällä.
Miten historiasta sitten voi puhua, jos ihmiset ovat sivuroolissa? Miten Sillanpään tuotannosta voidaan unohtaa joitakin klassikoita ja nostaa niiden edelle vaikkapa Martti Merenmaan romaani?
Syy ja tavoite on ollut tyypillisen kirjallisuuden löytämisessä. Merenmaan Varjojen paraati (1931) heijastelee paremmin 30-luvun keskustelua tietyn teeman osalta kuin Sillanpään romaanit.
Kiinnostavinta uudessa kirjasarjassa onkin se, millaisia aiemmin ohitettuja teemoja painotetaan. Esimerkiksi Merenmaan kirja osuu - Elsa Soinin ja Riku Sarkolan teosten keralla - yllättävän laajaan seksuaalisuutta koskeneeseen keskusteluun 30-luvun vaihteessa. Näiden teosten ja aiheen esittelyn jälkeen Sillanpään Ihmiset suviyössä (1934) näyttääkin yhteiskunnalliselta kannanotolta.
Uusi kirjallisuushistoria sekä täsmentää että täydentää edellisiä historiikkeja. Koska trilogiassa on mukana yli seitsemänkymmentä kirjoittajaa, se on tarkkaan editoitu yhtä neutraaleiksi äänenpainoiksi. Vain kuvitus ja aikakautta elävöittävät marginaalitekstit voivat saada lukijan innostumaankin: mitähän seuraavaksi.
Kuka on modernein?
Historiakirjan painopistettä arvioidessa hyväksi lähtökohdaksi käy se, mihin aikakauteen osuu teoksen keskikohta. Koska jokaisessa historiikkissa on ainakin epäsuorasti kehitysjuoni, voi keskikohdasta päätellä, millaisen juonen se huipentaa.
Uuden kirjallisuushistorian keskikohta sijoittuu 1910-luvulle. Takana on vuosituhat historiaa, mutta kuitenkin vain muutama vuosisata kirjoitettua kirjallisuutta, ja vain muutama vuosikymmen suomenkielisiä klassikkoja.
1910-luku huipentaa modernisaation, "nykyaikaistumisen" juonen, mutta on kyseenalaista, huipentuuko vuosisadan alulla kirjallinen vai yhteiskunnallinen modernismi. Vielä 1910-luvun jälkeen kirjallisuushistoria tarjoaa erilaisia tulkintoja "modernille", joten lukija joutuu jokaisen aiheen kohdalla erikseen pohtimaan, mikä täällä on nykyaikaistumisen mitta.
Varsinkaan kirjallisuudentutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, mitä modernisaatio oikeastaan on. Historiikissa käsite esiintyy monessa merkityksessä erottaen tietyn kirjan, kirjailijan tai lajityypin muista kaltaisistaan. Kun jopa vaikeasti määriteltävä "kirjallinen elämä" muuttuu moderniksi, ei ole enää selvää, syntyikö taide modernia ihmistä varten vaiko toisinpäin.
Edes korkeakirjallinen status ei riitä takeeksi modernistisuudesta. Kristina Malmio esimerkiksi muistuttaa 1920-luvun viihdekirjoista, jotka suhtautuivat viihteellisyyteensä ironisesti. 1920-luvun ajanvietekirjallisuus oli koulutettujen kaupunkilaisten omima laji, jonka kautta naureskeltiin maalaisille ja palvelusväelle.
Lyhyesti sanottuna modernisaation ongelma liittyy siihen, miten historiikeissa rajataan kirjallisia kausia ja niiden murrosvaiheita. Kirjallisuushistorian päätoimittaja Yrjö Varpio onkin korostanut, että kirjallisuus ainoastaan vastaa uusien elämäntapojen herättämiin kysymyksiin.
Historiikkia on kuitenkin ehditty luonnehtia jopa "vasemmistolaiseksi", koska se liittää sanataiteen vaiheet niin tiiviisti yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Toisesta näkökulmasta meillä on nyt historiikki, josta entistä selvemmin voi nähdä miten kirjallisuus kulkee yhteiskunnallisten jaksojen rinnalla, milloin se ennustaa vähemmistön ja milloin kaiuttaa poliittisen enemmistön mielipiteitä.
Kirjallisuuden alku
Mitä varhaisempaa historiaa käsitellään, sitä tunnetumpaan materiaaliin artikkelit perustuvat. Yliopistoissa tästä historiikista tulee väistämättä pakollinen tenttiteos, mutta "maallikolle" esimerkiksi tuttujen romantikkojen läpikäyminen on kuivaa puuhaa.
Tällaisissa osuuksia juonen keskeyttäviä laatikkoartikkeleita olisi voinut käyttää rohkeasti poikkitaiteellisiin leikkauksiin aikakaudesta. Sen sijaan laatikot on varattu tyypilliselle ilmiölle, kirjoittajalle tai teokselle. Toisinaan laatikkojuttu muistuttaa liiaksi leipätekstiä, koska kirjan taitto ei ole yhtä hierarkisoiva kuin mitä sisällysluettelo lupaa.
Päinvastoin kuin monet edeltäjänsä uusi historiikki ei aloita kansanrunoudesta, vaan hyppää suoraan keskiajan kirjallisuuteen. Tällä rajauksella painotetaan kirjallisuuden osuutta instituutioissa, ensin kirkollisessa ja sitten kansallisessa. Tämän historiikki esittää reippaammin kuin sanataiteen kansallista merkitystä painottaneet opukset: "Kaunokirjallisuus nykymerkityksessä oli vähäinen joskin oireellinen ilmiö aina 1700-luvun viime vuosikymmenille."
Maallikolle maistuva määritelmä suomalaisesta kirjallisuudesta löytyy Ilkka Mäkisen artikkelista, jossa käsitellään lukuhalun syntymistä. Voisi hyvin pelkistää, että meidän tuntemamme kirjahyllykirjallisuus syntyi jotakuinkin 1780-luvulla. Tässä vaiheessa edes joillakin yhteiskunnassa oli tarvetta ja varallisuutta sekä mahdollisuus hankkia kirja kaupan hyllyltä.
Ruotsi-Suomen aateliset seurasivat lukemismuodissa tiiviisti muuta Eurooppaa. Kaupan hyllystä löytyi niukasti suomalaista, saati suomenkielistä kirjallisuutta. Vasta aivan 1800-luvun lopulla tapahtui niin ratkaiseva yhteiskunnallinen ja tekninen murros, että kirjoja oli saatavilla iästä, säädystä ja sukupuolesta riippumatta.
Ilkka Mäkisen kuvaus lukuharrastuksen kasvamisesta rahvaan puolelle tekee kirjan historiasta eläväistä, mutta jää kuitenkin irralleen muista 1800-luvun kuvauksista. Tällaisissa kohdissa olisi lukijalle hyödyksi tietää, miten tuoreeseen tutkimukseen jotkut osat kirjasta perustuvat, esimerkiksi Mäkisen artikkeli.
Tutkimuksen hitaus
Historiikin kohderyhmäksi on suunniteltu "sivistynyt maallikko", käytännössä lukiotasoinen kirjallisuudenystävä. Tällaista lukijaa silmällä pitäen kirjasta on karsittu lähes kaikki hankala termistö.
Huvittavaa kyllä, akateemisia termejä on kuitenkin tarvittu pyrittäessä esittämään modernisaation juoni historian taustalla. Etenkin otsikoissa termit kummittelevat lukijaa karkottavissa yhteyksissä, kun niillä pyritään tukemaan mielikuvaa radikaalin uudesta näkökulmasta.
Vanhimman kirjallisuuden kohdalla modernisaation mittaaminen on vaikeinta. Esimerkiksi 1700-luvun suomenkielisten runokokeilujen otsikkona on "Intertekstuaalinen kenttä", joka ei kerro yhtään mitään aiheesta ja liioittelee kotimaisten runoniekkojen kaikkiruokaisuutta.
Samanlainen ongelma on määriteltäessä esimerkiksi pietistisen kirjallisuuden merkitystä yksilöllisyyden ja sitä kautta modernin ihmisen kehittymiselle. Lähdettyään liikkelle eurooppalaista kirjallisuutta kommentoineen teorian pohjalta artikkelin kirjoittaja lopuksi toteaakin, että suomalaiset pietistitekstit eivät ole yhtä vaikuttavia kuin esikuvansa.
Historiikissa näyttäisi olevan kolme aluetta, joilla kirjallisuudentutkimuksen tuoreet suuntaukset vielä etsivät uuden tiedon suhdetta entiseen. Näihin kuuluu edellä esille tullut lukemishistorian tutkimus, mutta myös taloushistoriallinen näkökulma ja feministinen tutkimus.
Taloushistorallinen tarkastelu on pitkälti kirjojen kustantamisen historiaa, mutta valaisee tätä kautta niin viihdekirjallisuuden asemaa kuin tiettyjen lajityyppien suosiota. Esimerkiksi Sakari Topeliuksen viehtymys satuihin ei johtunut hellämielisyydestä, vaan siitä että hän huomasi lastenkirjallisuuden myyvän tuplasti enemmän kuin aikuisten tarinat.
Feministinen tutkimus on puolestaan nostanut esiin joukon anonyymeinä esiintyneitä tai muutoin historian hylkimiä naiskirjoittajia, joilla kuitenkin omana aikanaan on ollut laaja lukijakunta. Se, missä vaiheessa juuri naiset uudistavat kirjallista kenttää ja mitkä teokset ovat vaikuttaneet myöhempään naiskirjallisuuteen, käy nyt ensimmäistä kertaa isoa vuoropuhelua miesvoittoisen historian kanssa.
Tutkimuksen tuoreus näkyy taas aukkoina. Kun historiikissa esitellään naiset ensimmäisiksi suomalaisiksi romaanikirjailijoiksi, ei vieläkään voida osoittaa, millaisia ulkomaisia esikuvia he seurasivat ja mihin lukijat heidän teoksensa suhteuttivat. Perustutkimus tältä alueelta on edelleen käynnissä.
Vuosisadan vaihde
Historiikin toinen osa alkaa 1800-luvun realismista jonka yhteydessä tarkastellaan suomenruotsalaisen ja työläiskirjallisuuden nousua, samoin kuin kirjallisia ryhmittymiä. Laatikkoartikkeleissa erityishuomion saavat Teuvo Pakkalan Pieni elämäntarina (1902), L. Onervan Mirdja (1908), Elmer Diktoniuksen Janne Kubik (1932) sekä Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926).
Vuosisadan vaihteen kulttuurissa liikkuvat aatteet ongelmallistivat yksilön merkityksen. Itseään pohdiskeleva persoona on suosituin hahmotelma "modernista" ihmisestä, mutta hahmo ei ole pelkästään traaginen, kuten vielä edellisen vuosisadan realismissa.
Yksilöä instituutioita vastaan puolustaneina kirjailijoina esitellään Arvid Järnefelt, Ilmari Kouta, sekä näkyvimmin nietzscheläistä yksilöuskoa edustanut Eino Leino. Vaikka miehet olivat aikakauden näkyvimpiä kapinallisia, oli vuosisadan vaihteen naiskirjallisuus jo tehnyt naispuolisesta yksilöstä yhtä problemaattisen ja kiinnostavan hahmon kuin itseyttään puntaroivasta miehestä.
Lea Rojola toteaa, että naishahmojen yleistyminen saattoi johtua yksityisen elämänpiirin politisoitumisesta. Toisaalta naiset alkoivat ylipäänsä näkyä enemmän julkisuudessa, mistä osansa kritiikkiä saivat suuret naiskirjailijat kuten Maila Talvio.
Oma aihepiirinsä on dekadenssikirjallisuus, jossa yksityiselämään ja intimiteettiin suhtauduttiin vapautuneemmin, sekä psykologisoiva kirjallisuus, jossa pohdittiin perimän ja kasvutaustan vaikutusta persoonaan.
Tämä "sisäisen ihmisen valloitus" on siis historiikin toisessa osassa modernisaation mittari. Sisäisyyden kuvailu tuo kirjaan hieman vaikeampaa käsitteistöä, myös termimöhkäleitä kuten "patriarkaalinen logosentrismi", mutta muuten tämä osa trilogiaa on historiasta kiinnostuneelle antoisinta luettavaa. Sääli vaan, että sarja on pakko ostaa yhtenäisenä pakettina.
Nykykirjallisuus
Historiikin kolmannessa osassa modernisaation mittareina ovat sodasta toipuminen ja urbanisoituminen. Kolmannen osan toimittaja Pertti Lassila tiivistää suomalaisen itseymmärryksen kamppailuksi ensin luontoa vastaan, sitten itsenäisyyden puolesta.
Sodan jälkeen kirjalliset ryhmät lähtevät toteuttamaan omia näkemyksiään: akateemiset konservatiivit, kulttuuriliberaalit, sekä nuori kriitikkopolvi. Ryhmien kamppailu pulpahtelee näkyviin joka toisessa artikkelissa, mutta välillä hypätään historiassa taaksepäin lastenkirjallisuuden, maaseutukuvausten tai käännöskirjallisuuden esittelyihin.
Koko trilogian populaaristi kiinnostavin osuus on Juhani Niemen artikkeli "Kirjallisuus ja sukupolvikapina". Siinä Niemi kuvaa tiukasti tiivistäen 60-luvun esteettistä vallankumousta, puhekielen ja itseään tarkkailevan kirjoittajan esiinmarssia. Niemeä täydentää hyvin Liisa Enwaldin artikkeli 1970-1990 -lukujen vahvasta naiskirjallisuudesta.
Kirjallisen modernisaation viimeinen vaihe alkaakin lopulta instituutioiden ulkopuolelta. Poliittisen aikakauden kirjallisuutena historiikissa esitellään raportteja ja tunnustuksia, tosin joidenkin keskeisten kirjailijoiden (Matti Rossi, Jörn Donner, Paavo Haavikko, Väinö Kirstinä) tuotannosta esille pilkahtaa vain alkupää.
Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä enemmän historiikin on kommentoitava kirjallisuuden laitostumista. Kirjailijoiden ja kirjojen elämään vaikuttavat yhä enemmän apurahoista päättävät lautakunnat, kirjoittajakoulutus, seminaarit, kirjastokorvaukset, ja pahimpana kaikesta kolmisenkymmentä kirjallisuuspalkintoa.
Kirjailijatyö on muuttunut virkamiesmäiseksi, mutta kukaan historioitsijoista ei osaa sanoa, miten tämä näkyy teosten sisällöissä. Ehkä elämäkertojen nousua voisi pitää vastareaktiona ammattikirjallisuuden jäykistymiselle. 1960- ja 70-luvuilla elämänvaiheen kuvauksia laativat etupäässä miehet, kun 1980- ja 90-luvuilla enemmistönä ovat olleet naiset.
Näin pitkälle historiikki ei etene. 1990-lukua edustaa Veijo Hietalan varsin ylimalkainen artikkeli sähköisen median tuomasta haasteesta. Viimeiseen laatikkoartikkeliin on valittu Jyrki Kiiskisen "Kaamos" (1997), joka "myöhäismodernilla" ironiallaan murtaa nykyaikaistumisen pitkän kaaren.
Hakuteoksena kolmas osa palvelee parhaiten: suuret lajialueet, mukaanlukien draama ja lastenkirjallisuus, ovat näyttävästi esillä. Erityisen kiitoksen ansaitsee saamelaiskirjallisuuden taltiointi sekä viihdekirjallisuuden käsitteleminen ilman arvovärityksiä.
Sen sijaan sellaiset lajit kuin dekkari, romanssi, scifi ja fantasia, elämäkerta, esseistiikka ja novellitaide, eivät saa erillistä esittelyä. Joidenkin lajien puuttuminen johtunee siitä, että niiden sisäiseen kehitykseen ei ole aiemminkaan kiinnitetty yhtä suurta huomiota kuin vaikkapa romaanimuodon vaiheisiin.
Markku Soikkeli
Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa 2. tammikuuta, 2000.
--