Riikka Ala-Harja: Maata meren alla
Greg Bear: Darwinin radio
J.M. Coetzee: Nuoruus
Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
Antti Karumo: Haaveena unelma
Jyrki Kiiskinen: Jos minulla ei olisi rakkautta
Väinö Kirstinä: Puutarhassa
Jarkko Laine: Toinen mustakantinen vihko
Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi
Eppu Nuotio: Peiton paikka
Marcel Proust: Pakenija
Pirkko Saisio: Punainen erokirja * FINLANDIA-VOITTAJA *
Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät
Johanna Sinisalo: Sankarit
Anja Snellman: Lyhytsiipiset
Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär
Juhani Syrjä: Juhani 2002
Eeva Tikka: Odotus ja ilo
Heikki Turunen: Orpopojan valssi
Antti Tuuri: Muukalaiset
Jyrki Vainonen: Mykkä jumala
Carl-Johan Vallgren: Tarina merkillisestä rakkaudesta
--
AMOR AKATEEMISEEN TAPAAN
Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
Otava 2003
Tämän kevään tv-uusinnoissa on nähty "Sydänten akatemia" -
viihdesarja. Sairaalaromanssi on siinä sijoitettu yliopiston
ympäristöön, kirjallisuuden laitokselle. Lääkärien sijalla ovat
opettajat ja potilaiden sijalla opiskelijat, mutta rakkaus roiskuu
tutusti yli pulpettien ja sukupolvien.
Kirjallisuuden laitokselle sijoittuu myös Virpi Hämeen-Anttilan
esikoisromaani Suden vuosi. Henkilöt ovat realistisempia, mutta
kerronnan asenne sama: ihmisten kohtaloita yliopistossa
pyörittävät henkilökohtaiset suhteet, ei byrokratia ja
tiedepolitiikka. Sairaalalla ja sairauksilla on niilläkin keskeinen
osuus romaanin tapahtumille.
Tv-sarjan käsikirjoittajien tavoin Hämeen-Anttila tuntee
kuvailemansa maailman suorastaan kiusallisen tarkasti, mutta
valitsee sieltä vain näkökulmaansa sopivat ainekset. Eroottisten
valtapelien sijaan Hämeen-Anttila kuitenkin keskittyy pieniin
todenoloisiin liikahduksiin ihmisten välisissä suhteissa.
Suden vuosi -romaani kertoo ranskalaiseen kirjallisuuteen
erikoistuneesta tutkijamiehestä, joka siirtyy kuin viestikapula
vanhemmalta nuoremmalle naiselle. Näkökulma on
tasapuolisesti neljässä ihmisessä: hajamielisessä tutkijassa ja
tämän petollisessa aviovaimossa, fiksussa opiskelijatytössä ja
tähän ihastuneessa nuorukaisessa.
Nelisataasivuinen romaani on pitkitetty näkökulmaa
vaihtelemalla. Kirjan ensimmäinen puolisko käsittelee Mikon
sosiaalista romahdusta ja ihmeen kaltaista pelastumista nuoren
naisen hoiviin. Toisen puoliskon jännitys rakennetaan
puolestaan Mikon uusioperheen muotoutumisella.
Idealisoitu pariskunta, nelikymppinen tutkija Mikko ja
viisitoista vuotta nuorempi opiskelija Sari, on kyllä kuvattu
harvinaisen sympaattisesti. Sarin ja Mikon romanssi on kaikkea
muuta kuin perinteinen pygmaliontarina, jossa vanhempi mies
kasvattaa nuoresta naisesta veroisensa.
Sarin elämää varjostaa epilepsia. Ennen onnellista loppua
Mikon on osoitettava käytännöllisyytensä, Sarin osoitettava
sairaudesta riippumaton optimisminsa.
Fiksut löytävät toisensa
Suden vuosi luo kuvitelman oppineisuuden elinkehästä ja
vaaliheimolaisuudesta. Se on yhtä kaukana yliopiston arjesta ja
tutkimustyön luomasta solidaarisuudesta kuin sairaalaromanssit
potilaiden todellisuudesta.
Koska nykypäivän yliopisto on yhtä kuivakas paikka kuin mikä
tahansa virasto, Hämeen-Anttila on sijoittanut romanttiset
koristeet päähenkilöiden repliikkeihin. Sydämen sivistys on
näissä erinomaisissa ihmisissä myös kirjallista sivistystä, he
pudottelevat klassisen kirjallisuuden sitaatteja yhtä
huolettomasti kuin sairaalaromanssissa puhutaan
lääkärijargonia.
Vaikutelma on epätodellinen ja tahattoman koominen. "Etkö
kertoisi siitä dialogisuudesta mihin viittasit hienossa Mallarmé-
analyysissäsi"? tiedustelee dosentti. Sinunkaupat tehdään
hieman ennen sänkyyn menemistä.
Tutkijadosentti Mikon ressukkamaisuus esitetään ajautumisena
rakkaudettomaan avioliittoon. Mikon elämäntarina on itsessään
kiinnostavampi kuin se miten häntä kuvataan. Kertojan yritys
eläytyä Mikon teoriapitoiseen luonteeseen tuottaa kömpelöitä
lauseita: "Hänen naistietoisuutensa käytäntö on ollut jäissä
viisitoista vuotta".
Aivan kuin toisesta romaanista, ruotsinkielistä yläluokkaa
parodisoivasta sukutarinasta ovat kuvaukset Mikon vaimon
elämästä. Ehkä Hämeen-Anttila haluaa korostaa 1900-luvun
aikana kasvanutta välimatkaa kahden etuoikeutetun
ihmisryhmän välillä. Ruotsinsuomalaiset voivat edelleen
edustaa sosiaalista pääomaa ja lukeneistoa, mutta akateeminen
valkokaulusväki on jo tyystin menettänyt sosiaalisen
arvoasemansa.
"Nuorempi yliopistoväki on köyhällistöä", toteaa kertoja.
Nelikymppisen ranskan dosentin kohtalo ei sitä aivan todista,
mutta akateemisen maailman ristiriita suhteessa
ruotsinsuomalaisiin päiväperhosiin on asetelmana huvittava.
Suden vuosi -romaanin voisikin luokitella harrastajaromaaniksi.
Ei suinkaan tutkijana ja kääntäjänä ansioituneen kirjailijan
vuoksi, vaan potentiaalisen lukijakuntansa takia.
Kun harrastajalehtiä ovat ne julkaisut, joita luetaan halusta
päästä samaan joukkoon kuin harrastuksen esittämä taidokas
sisäpiiri, samoin harrastajakirjallisuutta ovat ne teokset, joita
luetaan unelmana tietämykselle perustuvasta sisäpiiristä.
Epilepsia suden hetkenä
Höpsöydestään huolimatta Hämeen-Anttilan romaanilla on
erityiset ansionsa. Epilepsiaa hän käsittelee pelottavan
uskottavasti. Hämeen-Anttila muistuttaa, että vain kolmasosa
aikuisista epileptikoista elää parisuhteessa ja lapsiakin on vain
neljänneksellä.
Romanssin kannalta kyse on siis enemmästä kuin 2000-luvun
vastineesta taiteellisen kohtalokkaalle keuhkotaudille.
Kirjan nimi on kaksimerkityksinen: toisaalta "suden hetki"
merkitsee Sarille epilepsiakohtausta, toisaalta jokainen mies on
hänelle susi, pelottava mahdollisuus laajentaa elämää sairauden
rakentaman muurin ulkopuolelle.
Sairaus elämää hallitsevana vertauskuvana ja akateemisen
romanssin epäajanmukaisuus tuovat kirjaan ainutlaatuista
kiinnostavuutta.
Kodissaan pariskunta toimii käytännöllisesti työ- ja
asuinkumppaneina. Hauras intimiteetti koetaan kirjastoissa ja
luokkahuoneissa.
Todentuntua romanssiin tuodaan silläkin, että pariskunta asettuu
toistensa elämään vähitellen. Asiaankuuluvasti Suden vuosi saa
huipentumansa ensin sairasvuoteella ja sitten aviopedissä.
Näkökulman kepeyteen kuulunee, että kertomuksen sivuhahmot
pyyhitään pois joukkokuvasta naurettavina.
Hyvät sydämet palkitaan lopulta maallisella menestyksellä.
Esikoisromaanin huipentuminen siihen, että väärinymmärretty
päähenkilö saa julkaistua kirjansa, ei taida olla ihan harvinaista.
Markku Soikkeli
--
PUUTARHA ON SUHTEELLISUUDENTAJUN LINNAKE
Väinö Kirstinä: Puutarhassa
Tammi 2003
Oppia ikä kaikki. Nuorena ihminen on kiinnostunut
psykologiasta, vanhetessa alkavat kiinnostaa sosiologia ja
historia. Kaiken oppineena hän lopulta hyväksyy, että olennaista
on vain se, mikä selittää lähellä olevaa: biologia ja geologia,
paikallishistoria ja tähtitiede.
Viisauden lajeista vanhin ja arvostetuin, niin idässä kuin lännessä, on
puutarhanhoito. Tietämys luonnosta, maaperästä,
paikallishistoriasta ja vuodenkierrosta yhdistyvät puutarhurissa.
Suomessa puutarhurin viisaus on jäänyt agronomien arvovallan
varjoon. Väinö Kirstinän tuore Puutarhassa-teos on kuitenkin
saanut ansaittua huomiota. Kevääseen sen julkaisu ehdottomasti
kuuluukin.
Puutarhassa on kokoelma pieniä esseemäisiä jutelmia, joissa
näkyy eläkeläisen kiireettömyys ja keskittymiskyky. Teosta voi
suositella sekä niksipirkkatyyppisen puutarhatietämyksen
kokoelmana että kevyenä johdatuksena luonnonläheiseen
mökkielämään.
Yksinkertaisen ihme
1960-luvulla Väinö Kirstinä edusti runouden myhäilevää
kauhukakaraa. Kirstinä toi dadaismin suomenkieliseen
kirjallisuuteen. Leikki runon muodoilla ei ollut Kirstinälle
mikään itsetarkoitus, surrealistinen ilmaisutapa vain vastasi
aikakauden hulluutta.
Kirjassaan Talo maalla (1969) Kirstinä kritisoi maaseudun
näkökulmasta kaupunkilaista elämäntapaa. Samoihin
ajatuksiin ja tapahtumapaikkoihin Kirstinä palaa Puutarhassa-
kirjassa.
Taatamaisella nuotilla Kirstinä kertoilee kesämökkinsä
puutarhan hoitamisesta ja vuodenkierrosta. Hehtaarin mittaiselle
läntille mahtuu melkoinen kerrostuma historiaa ja ekologiaa.
Molempiin Kirstinä on syventynyt kaupunkilaisen tulokkaan
hartaudella.
Yksinkertaisten asioiden ihmetteleminen näyttää puutarhan
arkisen pyhänä, ihmisen mittaisena paikkana luonnossa. Vielä
Tampereen leveysasteella puutarha voikin kelvata
pienoiskuvaksi ihmisen ja luonnon kohtaamisesta.
Jokainen mökin ja puutarhan osista vaatii erityyppistä hoitoa.
Kirstinä selittää perinpohjaisesti, millaiset työkalut sopivat
mihinkin työhön ja miten työkaluja tulee hoitaa. Kritiikkiä saa
harrastuksen lyhytnäköinen hyödyntäminen, kauppiaat, jotka
välittävät jättiukonputken kaltaisia, Suomen luontoon
sopimattomia lajeja.
Kuvailun demokratia ja kädestä pitäen selittäminen on kirjassa
väliin uuvuttavaa. Toisaalta kirjassa on osuuksia, joissa maan
hiljaiset, etenkin korvasieni ja lipstikka, nostetaan arvoonsa.
Puutarha on suhteellisuudentajun viimeinen linnake. Kirstinä
viittaa kollegansa Lassi Nummen ajatukseen rationaalisesta ja
animistisesta minästä. Puutarhassa nämä tajunnantilat
yhdistyvät, herää "tiedollinen ihmetys, halu ymmärtää".
Mies vaalii tarhansa merkkejä
Käytännöllisellä luonnonihailulla on pitkä ja kukoistava
historia. Romantiikan aikana vakiintui ihanne taloa lähellä
olevasta tarhasta, jossa kukoistavat rinnakkain hoidettu
muotopuutarha ja villinä rehottava pöheikkö. Samoin
luontokirjallisuudessa elävät rinnatuksin oppinut analyysi ja
kaunokirjallinen ilmaisu. Kuvauksen kohteeksi valitaan se mikä
on tarkoituksenmukaisen kaunista.
Luonnonmukainen elämäntapa ei puutarhurin näkökulmasta
vaadi kompromisseja teknologian kanssa. Luonto ja kulttuuri
käyvät pihapiirissä leppoisaa kamppailua, eikä suinkaan
toistensa kanssa vaan tarhurin huomiosta. Tarhuri voi ihailla
sekä perinteistä viikatetta että sähköistä leikkuria,
villiä rikkaruohoa ja vartioitua salaattia.
Luontokirjallisuus on tarkastellut ihmisen ja luonnon suhdetta
pragmaattisen estetiikan ja ihmisen mielihyvän kannalta
välttäen ekologisia selityksiä. Oma historiallinen jatkumonsa
näkyy siinäkin, että lajin harjoittajat ovat miespuolisia ja -
keskisiä. Kirstinänkin kuvauksessa vaimo ja tytär ovat pelkkiä
puutarhan hengettäriä.
Puutarhassa kasvien ja eläinten merkitys mitataan järkevänä
kykynä selviytyä. Ei ole sattumaa, että Kirstinä rakentaa
maksaruohosta ja vuorenkilvestä vertauskuvan. Ne ovat
avainlajeja puutarhan tulkinnalle.
Paikoin tarha käy pienoiskuvaksi koko Suomesta: "Hoito, jota
vuorenkilvelle suon, on samanlaista kuin
valtiovarainministerimme huolenpito kirjastojen tarpeista.
Mutta yleisömme on sitkeää kuin vähään tyytyvä vuorenkilpi."
Kirstinän teoksen perustalta voisi herätellä yleisempääkin
keskustelua. Puutarhat ovat yhtä olennainen osa suomalaista
lähiluontoa kuin kansallispuistot.
Markku Soikkeli
--
KARTANON KAUNOTAR JA PETO PYÖRÄTUOLISSA
Jyrki Kiiskinen: Jos minulla ei olisi rakkautta
Tammi 2003
Vanha kartano maaseudulla, ullakkohuoneeseen suljettu hirviö,
rikkaan suvun rappioperilliset, nokkela lakitieteen opiskelija -
tyylilajin voinee arvata, mutta arvaus menee pieleen.
Jyrki Kiiskisen uusin romani käyttää psykologisen ja
kauhuromaanin perinnettä kirjan juonessa, tyylilaji on kuitenkin
vallan toista.
Anopin ja miniän ikiaikainen kamppailu on Kiiskisellä muuttunut
modernisoiduksi psykodraamaksi. Rikkaan suvun valtiatar ja nuori
lakiopiskelija ovat kartanon kamalia naisia ja miehet tahdottomia
elämäntaiteilijoita heidän psykologisessa valtapelissään.
Kiiskinen käyttää kauhujutun elementtejä kertoakseen
monisävyisen tarinan kommunikaatiosta ja luottamuksesta. Jos
ihmisellä ei ole pyyteetöntä rakkautta, hänen yrityksensä puhua
ovat yhtä turhia kuin raamatullisessa vertauksessa helisevästä
vaskesta ja kilisevästä kulkusesta. Tästä kirjan nimi.
Rakkaus on improvisaatiota
Jos minulla ei olisi rakkautta kertoo naisen näkökulmasta kovan
elämäkerran, rikkonaisen lapsuuden, koulukodin vuodet,
armottoman päättäväisyyden nousta ympäristönsä yläpuolelle.
Lähi(ö)kuva Helsingistä ei juurikaan poikkea Anja Snellmanin tai Kjell
Westön 90-luvun romaaneista.
Nimetön minäkertoja istuu vankimielisairaalassa ja sanelee
tarinaansa siinä järjestyksessä kuin on tarpeellista voittaa hänen
kuulijansa luottamus. Ensin hänen täytyy perustella oma
historiansa, miten ja miksi hän kykeni empatiaan sellaisen ihmisen
kanssa, jonka kaikki muut olivat jo hylänneet.
Kertoja ei vetoa viattomuutensa vaan ehdottomuuteensa. Hän on
etsinyt ihmistä, joka olisi samalla tavoin "haavoitettu" ja olisi
ehdoton rakkauden tarpeessa. Suhde rikkaan suvun
hulttioperilliseen on muuttanut kertojan elämän. Hän pystyy
tarkastelemaan miehen heikkouksia kuin omiaan, kunnes löytää
tämän kehitysvammaisen veljen.
Romaanin minäkertoja pyrkii voittamaan lukijan luottamuksen
todistaakseen muistelmiensa todenpitävyyden. Hänen tarinansa
uskomaton kohta on se, että hän väittää kommunikoineensa
lähestulkoon vihanneksena kohdellun nuorukaisen kanssa.
Sätkynuken lailla elänyt päähenkilö ja ruumiinsa pakkoliikkeisiin
kahlittu nuorukainen noudattavat elämäntarinaa, jonka
kaavamaisuuden minäkertoja yrittää torjua. Miten rakastava
kommunikaatio lopulta tapahtuu, siinä on juonen ja tematiikan
ydin.
Nainen on oppinut laskelmoimaan, kätkemään todelliset
tarkoituksensa. Ainoastaan musiikin kautta hän tuntee
ilmaisevansa improvisoiden, ymmärtävänsä maailmaa toisen
ihmisen rinnalla.
Musiikki, samoin kuin rakastelu parhaimmillaan, on 'helisevän
vasken' käyttämistä yhdessä. Rakkaus ei siis olekaan tunne vaan
kommunikaation tapa, jonka on edettävä improvisoiden
välttyäkseen vallankäytöltä.
Hellämielinen rappiotarina
Kuten kirjassa alusta alkaen vihjaillaan, päähenkilö on tehnyt
hyvin tarkoituksin raskaan rikoksen. Perheen kätkemä
kehitysvammainen poika on miljoonaperijä, jota päähenkilö
ryhtyy pelastamaan ympäristöltään. Kartanon käytävillä näytellään
perisynnin ja petoksen tarinoita, lopullinen totuus jää lukijan
arvailtavaksi.
Kaunotar ja peto -romanssi liitettynä kehitysvammaisuuteen ei
voisi ehkä toimiakaan tarinana muutoin kuin epäluotettavan
kertojan kautta.
Synkkään kartanomiljööseen heitetty opiskelijatyttö on
lähtökohtana samanlainen kuin Päivi Alasalmen Vainola-
romaanissa (1996). Kiiskinen käyttää parodiaa varovaisemmin -
rappiosuku on makkarakeisarin perillisiä - mutta hymyilevän
pettäjän ja seksuaalisen manipuloijan kokovartalokuva ei toimi
täysin yhteen elämänfilosofian kanssa.
Kammo ja kummastus, joilla minäkertoja pelaa, kompuroivat
välillä teinipornoon, välillä dekadentteihin vertauksiin: "Hän
halusi vetää minut mukaan vihertävään uneensa ja tarjota
vermuttia, niin kuin hukkuva vetää pinnan alle pelastajaansa."
Minäkertojan ääntä Kiiskinen käyttää instrumentin tavoin
paljastaakseen rivien välistä nykyihmisen luonnon. Tyylilajien ja
tunnelmien yhdistelyssä kirja on erittäin mielenkiintoinen, mutta
selvästi myös yliladattu. Joku voinee pitää sitäkin kiehtovana.
Sopuisasti sanottuna romaani on huomattavasti lähestyttävämpi
kuin Kiiskisen kaksi aiempaa proosateosta. Hellämielisen
rappiotarinan ystävä löytää kirjasta omansa, vaikkei sitä dekkarina
voikaan ahmaista.
Markku Soikkeli
--
KIEKKOTÄHDEN KARVAS KOTIINPALUU
Antti Karumo: Haaveena unelma
WSOY 2003
Antti Karumon Haaveena unelma saattaa olla karvasta luettavaa
nuorelle lätkäfanille, mutta muuten romaani on harvinaisen
hallittu ja ajankohtainen kuvaus jääkiekosta ilmiönä. Kyseessä
ei ole urheiluromaani perinteisessä mielessä, vaan
perinpohjainen ja ironiassaan kyltymätön kuvaus siitä, millaisia
unelmia huippu-urheilijan menestykselle rakennetaan.
Urheiluromaaneja teos muistuttaa enää siinä, että mukana on
useita päähenkilöitä. He toimivat periaatteessa joukkuepelin
säännöillä, mutta käytännössä pelaavat kukin omaan pussiinsa.
Karumo vaihtelee tiuhaan näkökulmaa osoittaakseen
henkilöiden erilaiset ja erilliset pyrkimykset.
Romaanin keskushenkilö, fiktiivinen NHL-pelaaja Juha
Stenroos, on tarinan ainoa ihminen, joka pyrkii alasajamaan
unelmansa. Hän on jo toteuttanut kaiken mitä on elämässä
haaveillut.
Mitä konkreettisempaa unelmaa Stenroos on tavoitellut, sitä
abstraktimmaksi unelma on muuttunut. Miljoonien dollareiden
palkkioista huolimatta hän on urheiluteollisuudelle vain yksi
runkopelaaja muiden joukossa.
Nolojen tilanteiden miehet
Antti Karumo saattaa yhteen toisiaan ymmärtämättömiä
mieshahmoja. Noloissa tilanteissa hallitsee fanijulkisuuden
tuottama näkymätön hierarkia, kenellä on millainen pääsy
urheilutähden tulevaisuuteen.
Vaimo, veli ja vanhemmat elävät tähden siivellä osaamatta
puhua toisilleen muusta kuin menestyksestä. Veli pumppaa
lihaksia steroideilla, äiti laihduttaa näyttävämmäksi.
Tyytyväisyys olisi elämän korkein onni ja muiden unelmia on
vaarallista toteuttaa näiden puolesta. Suomeen palaava
huippupelaaja on kuitenkin sidottu niin moneen julkiseen ja
taloudelliseen intressiin, että hänen on helpompi toteuttaa
muiden kuin omia toiveitaan.
Karumon tulkinta unelmissaan eksyneistä ihmisistä on koko
lailla perinteinen, vaikka ilmaisutapa onkin korviasärkevän
töksähtelevä.
Romaanin jännitystä luodaan kaukalon ulkopuolella,
pelaajatähteen kohdistuneiden toiveiden perusteettomuudessa.
Juha Stenroos on jo 32-vuotias eli NHL-tason jääkiekkoilijana
miltei raakki. Stenroosin arvo on mitattavissa sen mukaan,
paljonko hänen amerikkalainen seuransa voi luottaa hänen
ranteensa ja maineensa kestävyyteen tulevana kautena.
Urheilufanien näkökulmasta Stenroosin karisma on heidän
omaisuuttaan. Kirjan vaivihkainen jännitysjuoni on kuin parodia
elokuvatrilleristä: kiekkotähden lapsuudenkodin museoinut
mies vaatii osaansa tähden menestyksestä.
Suuri ironia syntyy siitä, että tähti muiden keskipisteessä on
yhtä epävarma tulevaisuudestaan kuin kaikki muutkin. Ainoa
mihin hänen mielikuvituksensa osaa tarttua, on nuoren pojan
tekemä, "haaveena unelma" -niminen piirustus kodista.
Tästä tulee kirjan banaalinmakuinen nimi. Kun kaikki tavoitteet
on annettu ulkoa päin, aikuinen mies tunnistaa kaipuunsa
yksinkertaisuuden lapsen kielessä: "haaveena unelma".
Uusi sävy mieskuvaan
Komean esikoisen perusteella Antti Karumo on osuva löytö
WSOY:n miehiseen proosaketjuun Seppälä-Tervo-Hotakainen-
Raittila. Hänen esikoistaan voi suositella niillekin, joita
Seppälän kyynisyys, Tervon ylinäppärä ilmaisu tai Hotakaisen
naivismi ärsyttävät.
Karumon tyylillinen repertuaari ei ole yhtä laaja kuin
mainittujen herrojen, mutta hänellä näyttäisi olevan enemmän
myötätuntoa ihmisten välisille suhteille ja sen vähäeleiselle
ilmaisulle.
Karumo pelkistää suomalaisen elämäntavan finanssipeliksi
samoin kuin Hotakainen viimesyksyisessä
kiinteistöromaanissaan, mutta keski-ikäisen patetian korvaa
surumielinen lähiöromantiikka. Vaikka tarina huipentuu
katastrofiin, se päättyy sovitusjuhlaan kuin mikä tahansa koko
perheen tv-sarja.
Markku Soikkeli
--
TOSIA TAPAHTUMIA KEKSITYSSÄ ELÄMÄSSÄ
Pirkko Saisio: Punainen erokirja
WSOY 2003
"Totuus, illuusio totuudesta, on minun ja lukijan välinen
salaliitto", selittää Pirkko Saisio teoksessa Miten kirjani ovat
syntyneet (2000). Kotimaisen kirjallisuuden kentälle Saisio on
tuonut valpasta epävarmuutta ja tulkinnanvapautta salanimillä
julkaisemillaan romaaneilla.
Saision pitkä ura teatterin piirissä on helppo tapa selittää
hänen roolinvaihtojaan. Perustellumman ja psykologisemman
selityksen hän on antanut elämäkertaromaaneillaan.
Pienin yhteinen jaettava (1998) kuvasi lapsuutta, Vastavalo
(2000) teinivuosia, ja uusin Punainen erokirja käsittelee
aikuisvuosia, politiikan ja sukupuolen suurimpia yhteisiä
tekijöitä.
Nopeista roolinvaihdoista huolimatta, tai kenties juuri siksi,
Saisio on kaivannut Helsingin tutuille kotiseuduille. Hänen
elämäkertatrilogiansa on paikallishistoriaa, jossa kadut ja talot
toimivat lavastuksen tavoin temaattisena tukena muistille.
Helsinki kokonaisuutena on yhtä epämääräinen tausta kuin
1970-1990-lukujen Suomi.
Punainen erokirja on edellisiä teoksia vapautuneempi. Sen
näkökulma loikkii kolmen vuosikymmenen välillä osoittaen
ihmis- ja poliittisten suhteiden kytkentöjä.
Kirjan nimi viittaa vuosikymmeniä jatkuneeseen erontekoon
politiikasta ja rakastetuista naisista, äidistä, esikuvallisesta
tädistä ja parisuhteista, ehkä myös omista naisenrooleista.
Poliittinen sukupuoli
Fiktion ja elämän sekoittajana Saisio on ollut viime aikojen
merkittävin kirjallinen edelläkulkija. Sepitteen perusvapautta
hän soveltaa haastavasti uusimmassakin kirjassa. Onko se
elämäkerta vai elämäkertaromaani, se jää lukijan harkittavaksi.
Kaikkeen Saision kertomaan ei kannata luottaa, vapauden
illuusion hän säilyttää edelleen. Kerronta rakentuu katkelmista
ja kommenteista, hän/minä -kerronnan vuorottelusta. Kuvatut
tapahtumat ovat epäilemättä tosia, silloinkin kun Saisio kertoo
itsemurhayrityksestään, mutta henkilöt ovat aina hieman
keksittyjä.
Esimerkiksi komean lausahduksen SETA:n alkutaipaleelta
kirjailija sijoittaa dramaattisesti sopivaan tilanteeseen. Sen
jälkeen Saisio - tai kirjan kertoja - toteaa suluissa, että itse
asiassa lauseen esitti aivan toinen henkilö toisessa tilanteessa.
Lukijalle merkitsevää on tilanteen ja lauseen
yhteenosuttaminen: "Entä jos on niin, että me ollaan
rakentamassa taloa, mihin me ei itse mahduta ku päätä
lyhyempänä".
1970-luvun taistolaista kulttuuripolitiikkaa Saisio kuvaa synkän
ironisesti. Ironia on kohdistettu lähinnä kertojaan itseensä - ja
siihen on varaa, koska poliittisella aikakaudella hän joutui
elämään kolminkertaisen roolin varassa.
Yksi rooli oli varattu kotiväelle, toinen poliittiselle kaaderille,
kolmas ja yksityisin lesboyhteisölle. Näitä rooleja, identiteetille
annettuja leimoja Saisio kirjallaan kyseenalaistaa.
Esimerkiksi homoseksuaalisuuden kriminalisaatio antoi
Saisiolle jotain mitä vastaan asettua - enemmän kuin
vasemmistolainen radikalismi, sillä politiikassa vastarintakin
riippui joukkokurista.
Saision kirjan taustalla näkyy poliittisten muistelmien lisäksi
homo- ja lesboliikkeiden alkuvaiheita kartoittava
paikallishistoria. Tampereella aiheesta on valmistunut
väitöskirja ja Helsingissä sellainen on tekeillä; aihe on ollut
esillä myös tv-dokumenteissa.
Roolit edellyttävät lähtemisiä
Viime kädessä kirja on tietysti henkilökuva monilahjakkaasta
taiteilijasta, joka on halukas noudattamaan muiden määritelmiä
elämästään, lähtemään mukaan projekteihin ja politiikkaan
sellaisena kuin hänet nähdään. Vasta esikoisromaani antaa
mahdollisuuden vähätellä muiden määritelmiä.
Merkitsevää Saision roolipelissä on se, millaisia kätkönimiä hän
läheisistään käyttää. Rakkaimmat ihmiset saavat kirjassa vain
lempinimen: tytär on "Sunnuntailapsi" ja nuoruudesta
aikuisuuteen johdattava rakastettu "Havva".
Taiteilijan jatkuva roolinvaihto merkitsee jatkuvaa lähtemistä.
Karvainta kokemuksissa on sellaisten ihmisten rakastaminen,
jotka haluavat saman oikeuden lähtemiseen.
Lähtemisen ja muutoksen vapautta Saisio on analysoinut myös
Kainin tytär -romaanissa (1984). Sen keskushenkilö, levoton
rakastettu, muistuttaa monessa Havvaa.
"Ja minä olen jäävä kantamaan Havvaa kuin haavaa, joka ei
umpeudu vaan märkii, vuodesta toiseen, kunnes painan Havvan
kansien väliin, muutan lihan takaisin sanaksi."
Ehkä omaelämäkerran tarkoitus onkin sulkea oman sijaan
muiden ihmisten elämät kertomuksiksi:
Markku Soikkeli
** Edellisen elämäkerran arvostelu:
Vastavalo
--
RUNOJEN PUOLIVALMISTEITA
Jarkko Laine: Toinen mustakantinen vihko
Enostone 2003
Jostain syystä äänekkäimmät vasta-ajattelijat ovat olleet
miespuolisia, näitä Jouko Turkan kaltaisia parhaan keski-
ikänsä ylittäneitä kulttuurisodan veteraaneja, jotka julistavat,
että on vapauttavaa saada osakseen ärtymystä tai suoranaista
inhoa.
Samanlainen uhoava asenne on nähtävissä Jarkko Laineen
mietelmäkokoelmissa, "mustakantisiksi vihkoiksi" nimetyissä
kirjasissa. Ensimmäisen vihkonsa Laine julkaisi 1999
omakustanteena vaalirahoitusta varten, toinen on tullut
turkulaiselta Enostone-kustantamolta.
Toinen mustakantinen vihko sisältää kaikkea mahdollista mitä
ihmiset muistikirjoihinsa raapustavat: sitaatteja, kuultuja
tokaisuja, ajankohtaisia muistiinpanoja, aforismeja elämän
mielipuolisuudesta, baariseuraan sopivia pornovitsejä.
Uskonnon lisäksi isoja, helposti sivallettavia aiheita ovat taide,
politiikka, ihmiset kansansa tai ikäryhmänsä edustajina.
Laineen mietelmissä on harvoin aforismiksi kelpaavaa
kestävyyttä. Enimmäkseen tarjolla on kielellisiä vitsejä tyyliin
"Kristus kuivui kuin turska. Kapakristus."
Laine esittelee maailman esteettisten mieltymystensä ja
tragikoomisen parinvalinnan sirkuksensa eikä itseironialle ole
jaottelussa sijaa. Kivaa ovat hyvät ruoat, Pariisi ja alastomat
naiset; naurettavia ovat taiteilijat ja ihmisten alisuoritteet
yleisesti, hallinnolliset ja sukupuoliset erityisesti.
Parhaimmillaan kokoelmassa on osumia, jotka osoittavat, ettei
Laine ole täysin siirtynyt tunnustuskirjallisuuden
puolelle: "Usein Siljon runot luetaan niin kuin hän olisi
kirjoittanut ne kaikki oman kuolemansa jälkeen." Totta niin.
Jos kokoelmassa on keskimäärin yksi hyvä osuma per sivu,
niin edes 90-sivuisessa kirjassa se ei taida riittää sitovaksi
ydinaineeksi henkilökohtaisemmalle, sävyltään
kyyniselle huumorille.
Kirjansa saatesanoissa Laine kuvailee muistiinpanoja runojen
puolivalmisteiksi. Ketä sitten puolivalmisteet kiinnostavat, jos
voi ennemmin lukea runoilijan kypsän kauden töitä?
Markku Soikkeli
--
RUNOJA SADUN LÄPI NÄHDYSTÄ VANHUUDESTA
Eeva Tikka: Odotus ja ilo
Gummerus 2003
Muistot ovat osa todellisuutta, etenkin maisemassa, joka elää
vahvasti vuodenaikojen mukana ja jossa jokainen vuodenaika
nostaa esiin uuden kerroksen muistoja.
Muistamista luovana toimintana käsittelee Eeva Tikka uudessa
runokokoelmassaan Odotus ja ilo. Näkökulma on
vanhenemisestaan huvittuneen luonnontarkkailijan.
Ensin pohditaan äidin ja lapsen suhdetta, sen jälkeen mennään
lähemmäksi ikääntymisen havaintoja, kunnes näkökulma
laajenee yleisempiin ajatuksiin ihmisen kyvystä kestää aika ja
muutokset.
Tällaisissa tuttavallisissa runoissa voi olla ratkaisevaa se,
viehätytäänkö niistä eräänlaisina aikuisten satuina. Kirjallisesti
raskaat ilmaisut kuten "unihevonen" tai "tammikuun ankara
grafiikka" voivat rikkoa henkilökohtaisen sadunkerronnan
tunnelman.
Vanhetessa, taaksepäin katsellessa on toisaalta valinnanvaraa
kenen äänellä koettelee puhua. Eeva Tikka voi kirjoittaa
yllättäen jaguaarin suomalaiseen satumetsään tai miten "minä
kasvoin vaiteliaaksi mieheksi/ äitini hellyydessä".
Kun nuorempana arki on suojellut ihmistä muutosten
pelottavuudelta, vanha ihminen tuntee olevansa paremmassa
turvassa kaiken arkisen tuolla puolen. Luonnonmystiikka
näissä runoissa koostuu pelkistetyistä, vaihtelevista
havainnoista; "Hän poimi lapsenhiukseni/ hämähäkin
verkosta".
Kirjan nimestä voi päätellä myös ne uskonnolliset teemat, joita
kaipuu- ja hyvästelyrunoissa pohdiskellaan. Tikka ei
kuitenkaan käy odotuksen ja unohduksen vuoropuhelua
uskonnon termein, vaan konkreettisilla, luontoon liitetyillä
esimerkeillä: "Yhä enemmän alan nähdä kasvoistani/ kun
kaipaus kuluttaa lunta/ ja esiin tulee epäröivä maa."
Näissä ihmisen ja luonnon rinnastuksissa ei koetella
symboliikan variaatioita, vaan luotetaan siihen, että lukija
tunnistaa säkeistä jotain omakseen. Tällainen
yöpöytäkirjallisuus ei ole välttämättä kovin jännittävää
lyriikkana, vaikka antaa laajan kaikupohjan lukijan
tuntemuksille.
Markku Soikkeli
--
POHJANMAAN VENEPAKOLAISET PALAAVAT
Antti Tuurin Äitini suku -sarja saa välipäätöksen
Antti Tuuri: Muukalaiset
Otava 2003
Kun Antti Tuurin Eerikinpojat-romaani ilmestyi 2001, kuvittelin
lukevani pelkkää matkakertomuksen pohjustusta. Mutta jo vuosi
myöhemmin julkaistiin jatko-osa, Ullan kirja, ja tänä syksynä
Muukalaiset. Tekeillä on paljon enemmän kuin matkakertomus.
Ulla Kirjamaan tosipohjainen elämäkerta on erikoinen sekä
tyyliltään että aiheiltaan. Uskontonsa tähden vainottujen
pakolaisten pitkä vaellus 1700-luvun kuohuvassa Euroopassa
kerrotaan kronikkamaisen toteavasti. Jopa kotiinpaluu
israeliittimaiselta vaellukselta kuvataan dramatiikkaa vähätellen.
Tuuri käyttää päähenkilönsä ääntä niin hiljaisin sävyin, että
matkan myyttiset mittasuhteet eivät ylitä historiallista totuutta.
Vertaus journalistiseen tai dokumentaariseen kirjallisuuteen ei
tekisi oikeutta sille huolellisuudelle, jolla Tuuri antaa
materiaalinsa puhua puolestaan; itse asiassa samalla tavoin kuin
Talvisota-romaanin (1984) passiivisen oloisessa kertojaäänessä.
Eurooppaa juuri ennen valistusta
Muukalaiset on Ulla Kirjamaan elämäkerran kolmas osa, mutta
vieläkään ei ole kokonaisuus sulkeutumassa. Lehdistötiedote
lupaa Äitini suku -sarjan jatkuvan nykypäivään saakka.
Sarjan edellisessä kirjassa ruotsalais-suomalainen yhteisö oli
asettunut väliaikaisesti aloilleen Hollantiin. Muukalaiset-
romaanissa yhteisö jatkaa "taivastiellä", vaikka olot Euroopassa
muuttuvat aina vain vaikeammiksi. Suomikaan ei kajastele
turvapaikkana: eletään 1740-luvun vainovuosien ja
venäläismiehityksen aikaa.
Ulkoisiin paineisiin yhteisö reagoi sisäisellä hysterialla ja aivan
konkreettisella noitavainolla. Juurikaan rationaalisemmin eivät
toimi ne kaupungit ja laivakapteenit, jotka yrittävät torjua
lahkolaiset keskuudestaan. Tien varrelta tämä herrnhutilainen
seurakunta löytää sentään uskonveljiä, houkutellaanpa heitä
Amerikkaankin lupauksella vapaammista oloista.
Seurakunnan johtaja Erik Eerikinpoika kieltää unelmoinnin
Amerikasta ja vaatii yhteisöltä ideologista
kurinalaisuutta. Lapsia on piiskattava ankarasti, jotta nämä eivät
joutuisi demonien valtaan, vääräuskoisilta luterilaisilta ei saa
huolia apua eikä työpaikkaa.
Vaikka eletään kansallisvaltioita edeltävää aikakautta,
muukalaiset pakotetaan kodittomuuteen, josta ei ole muuta tietä
kuin paluu synnyinseudulle. Kiinnostavaa Tuurin
kollektiivikuvassa on se, miten karismaattisuuteen ja tasa-arvoon
uskovan yhteisön sisällä kertautuu se sosiaalinen hierarkia, jota
on paettu.
Mukana on upseereita, aatelisia ja kotinsa hylänneitä
porvarisperheitä. Kaikkia yhdistää hätä sotien ja aatteellisten
murrosten repimästä maailmasta, johon valistusaatteen
rationalismi on juuri tuomassa uudenlaista tasapainoa.
Pohjanmaa ja Saksan tie
Muukalaiset-romaanissa Ullan oma osuus tulee päätökseensä ja
sikäli käsillä on tiivis trilogia. Voidaan myös osoittaa jo
yhtäläisyyksiä Tuurin Äitini suku -sarjan ja Pohjanmaa-sarjan
välillä.
Vuosina 1982-1997 ilmestynyt Pohjanmaa-sarja kuvasi isältä
pojalle jatkuvaa sukuperintöä ja fokusoitui Pohjanmaahan
silloinkin, kun tapahtumapaikkana oli Kanada tai USA. Äitini
suku -sarja on puolestaan tiiviimpi ajallisesti, mutta sen
tapahtumapaikka on pitkä ja vivahteikas kuin päähenkilöitä
kuljettavat tiet ja virrat.
Vaikka Tuurin sukukronikoiden tyyli, etenkin huumori, ja
todennäköinen lukijakunta ovat erilaiset, temaattisia
yhtäläisyyksiä pohjalaisten ja herrnhutilaisten kuvauksessa on runsaasti.
Pohjanmaa-sarjassa elämöivät juurettomat, statuksestaan
epävarmat pohjalaisurokset. Äitini suku -sarjassa miesten
epätoivo ja tavoitehakuisuus purkautuu uskonnolliseksi
kiihkoksi. Saksan rannikolla päähenkilön aviomies muuttuu
mykäksi unissakulkijaksi, koska ei pysty ratkaisemaan ristiriitaa,
onko tärkeämpää perheen vai seurakunnan tulevaisuus.
Yhteiskunnan sisällä muodostuva, taloudellisten tarpeiden ja
henkisten pyrintöjen välissä tiivistyvä yhteisö tuntuu olevan se
kollektiivikuva, joka Tuuria kiinnostaa niin nykypäivän kuin
1700-luvun ihmisissä. Saksalainen kulttuuripiiri näkyy taustalla
yhtä pelkistettynä ja koettavana kuin Pohjanmaa-sarjassa
nykypäivän Suomi.
Myytit elävät yksilöissä
Pohjanmaa-sarjan tutkijat Juhani Sipilä ja Markku Kulmala ovat
todenneet, että käsitellessään Hakalan suvun vaiheita läpi 1900-
luvun Tuuri on soveltanut pohjalaisuuteen liittyviä myyttejä ja
rakentanut niistä sukukohtaisen mytologian.
Sukutarinan kautta Tuuri pystyi osoittamaan sen, miten ihmiset
toisaalta jäävät kotiseutuaan koskevien kuvitelmien vangiksi,
toisaalta rakentavat niistä itselleen sopivan tulkinnan.
Äiti suku -sarjassa tarinan kehykset ovat huomattavasti
laajemmat, mutta yhtä modernit, yksilökeskeiset
ongelmat ovat käsiteltävänä. Venepakolaisina Suomesta lähtenyt
seurakunta soveltaa raamatullisia myyttejä, yrittää rakentaa niistä
jotain omaansa, kotipaikasta ja suvusta riippumatta.
Kertojan eli Ullan näkökulmasta mitkään taivastien lupaukset
eivät pidä yhteisöä niin hyvin kasassa kuin kirjat. Mystikko
Jakob Böhmen oppikirja, josta Ulla kirjoittaa ja sitoo matkan
aikana kopioita, on yhteisön henkinen keskipiste.
Yhteisö ei kuitenkaan pysyisi kasassa pelkästään kirjojen ja
karismaattisten johtajien ansiosta, osoittaa Tuuri.
Yhtä tärkeää kuin sitoutuminen yhteisön tavoitteisiin on kyky
ratkaista ongelmia yksilöllisesti. Kotiseudusta ja suvusta
irrotetuille ihmisille ei riitä uskonnollinen ideologia, jollei heillä
ole myös yksilökohtaista tulkinnanvapautta.
Markku Soikkeli
--
AIKUISET LEIKKIVÄT KOTIA JA LAPSET TEHDASTA
Eppu Nuotio: Peiton paikka
Otava 2003
Eppu Nuotion Peiton paikka on nimeään myöten suomalainen
mukaelma Peyton Placen aikakaudesta. Aikakausi osuu
vuosille 1962-1970, samoin kirjan tyylilaji.
60-luvun kierrätys Nuotion romaanissa ei perustu pelkästään
tuttujen ilmiöiden muistelulle. Pikemminkin Nuotio elvyttää
60-lukulaista proosaa, jossa maaseudun jähmettynyt yhteisö
kohtaa kaupunkilaisen liikkuvuuden ja urbaanin edistysuskon.
Miljöönä on eteläsavolainen pikkukaupunki, Varkaus, eivätkä
henkilöhahmot ole sentään yhtä äärimmäisiä kuin aikakautta
personoivassa tv-sarjassa. Mutta perheiden kulissi ja todellisuus
on Nuotiollakin kuin Peyton Placen sielunmaisemaa.
Varkaus tapahtumapaikkana on hyvin valittu, pyöriihän sekä
kaupungin että valtion elämä nousukautena paperiteollisuuden
ympärillä. Tehtaanjohtaja Ahlström ja tämän suhteet Saksan
markkinoille edustavat valtaa, jonka liepeillä kasvaa kirjan
päähenkilö, insinöörin tytär Annukka.
Lapset leikkivät kauppaa ja tehdasta. Aikuisetkaan eivät tunnu
olevan ihan varmoja, kuinka vakavissaan heidän julkiset roolinsa
otetaan.
Julkisivun rikkovaksi skandaaliksi riittää se, että insinöörin
vaimo jättää perheensä ja lähtee seikkailemaan. Peyton Placessa
käsitellyn alkoholismin sijaan kaappiongelmana on vaimon
unilääkeriippuvuus.
Televisio on jo tullut joihinkin koteihin, mutta muuten Varkaudessa
eletään irrallaan niin maaseudusta kuin kaupunkilaisesta elämästä.
Urheilukisat ja presidentin vierailu ovat pikkukaupungin
asukkaille ainoa mahdollisuus osallistua valtakunnan
tapahtumiin. Tehtaan insinööri on pikkukaupungissa miltei yhtä
iso herra kuin vuosisata aiemmin.
Lapsen näkökulma, kasvaminen yhteisön sokeassa pisteessä,
tuntuu kotimaisen proosan lähtötilanteeksi rutiinimaiselta.
Nuotio ei yritä ottaa tutusta asetelmasta mitään uutta irti.
Tuloksena on kirjallisesti tasapaksu ja henkilökuviltaan
terävöitymätön lukuromaani. Enemmän se antaa aikalaisille kuin
paikallisille lukijoille, mutta ihan ajanvietteenäkään sitä ei voi
kaikille suositella.
Mitä enemmän ihmisiä, sitä vähemmän tapahtumia - siinä
romaanin ongelma.
Kun kirja tupataan täyteen väkeä, suurin osa kertomusta kuluu
keskinäisten tuntemusten kuvailuun. Se taas edellyttäisi
psykologisempaa paneutumista edes muutamiin henkilöihin.
Markku Soikkeli
--
AFROSUOMALAINEN KASVUTARINA
MAALTA JA MERELTÄ
Riikka Ala-Harja: Maata meren alla
Gummerus 2003
Ironia on sinänsä helppo laji kirjallisuudessakin, mutta itseironia
edellyttää kertojanääneltä paljon. Kirjailijalla on oltavaa silmää
tilanteille ja korvaa puhekielen konnotaatioille.
Romaanissa itseironian täytyy perustua ainutlaatuiselle
näköalapaikalle, jossa kertoja on syvällä yleisönsä kulttuurissa ja
silti ulkopuolinen. Hänen pitää kyetä stand-up -koomikon
jumalaiseen ironiaan, jossa nauretaan itsen kautta muille.
Riikka Ala-Harjan Maata meren alla edustaa tätä jumalaista
itseironiaa proosan muodossa. Kyseessä on syksyn letkein
lukuromaani.
Kirjan juoni ei ole kummoinen ja kuitenkin täynnä pientä ja
suurta tapahtumista, jota minäkertoja kommentoi persoonallisella
äänellään. Kertojaääni kuuluu Suomessa kasvaneelle
namibialaiselle, työttömälle ompelijalle Ida Dahlille.
Ida selostaa elämäänsä kuin urheilusuoritusta, vinkein
assosiaatioin ja hyödyntäen puhekielen repertuaaria lauluista
hokemiin. Hänen läheisensä ovat yhtä erikoisia luonteina ja
tavallisia suomalaisina kuin Ida itse: venäläinen velipuoli on
kasvanut kovaksi kauppamieheksi ja sukelluskaveri on nörtti
homo.
Rivien välissä paljastuu afrosuomalainen kasvutarina.
Näkökulma on kaikkea muuta kuin siloteltu. Millainen tuleekaan
ihmisestä, joka on "kaapattu" maailman toiselta puolelta ja
joutunut kasvamaan Euroopan sopukassa, Perämeren
pikkukaupungissa?
Elämä on ekstremelaji
Pienten tapahtumien suurieleisessä kuvailussa voi tietysti nähdä
myös Riikka Ala-Harjan dramaturgitaustan. Vaikuttavinta hänen
romaanissaan on kuitenkin se kertojanääni, jossa suuret ja pienet
asiat menevät päällekkäin.
Kahden edellisen kirjansa tavoin Ala-Harja on kirjoittanut
eräänlaisen nuorisoromaanin aikuisille.
Maata meren alla -teoksessa hänen tavoitteenaan on ollut
pohtia kasvatuksen ja utopioiden merkitystä ihmiselle,
tehdä "naiiveja peruskysymyksiä" siitä, miltä Suomi näyttää
hyvinvointivaltion romahdettua. Miten nopeasti ihmiset menettävät
syntyperänsä merkityksen, jos esineetkin arvioidaan
alkuperämaansa mukaan?
Ja jos namibialainen tyttö voidaan adoptoida maailman toiseen
ääreen, niin kuinka paljon ihmiset mahtavatkaan rakastaa
maahantuotuja autojaan? Ihmiskohtalot on Idan kertomana
sidottu suuriin myytteihin: äiti katoaa kuin DDR ja paratiisin
hedelmä onkin kookospähkinä.
Kolmanneksen tarinasta Ida viettää Berliinissä.
Sielläkin tärkein opetus on se, että täysin vieraat ihmiset voivat
huolehtia toisistaan ja osoittaa luotettavuutensa.
Kolmikymppisen ihmisen myöhästynyt kasvu aikuiseksi on
psykologisesti rankka tapahtumasarja. Toisaalta kukin selviää
siitä hyvin omaperäisillä konsteilla ja tekee sen itselleen selväksi
omintakeisella kielellä.
Stand-up -huumorin alta kuultaa halu löytää uudet määritelmät
valkoisen ja mustan tai pohjoisen ja eteläisen luonteen sijalle. Ida
oppii ymmärtämään jopa äitinsä "pyhimystä", Rosa
Luxemburgia, itselleen tärkeällä tavalla.
Idalle ratkaisevaa on syvyyssukeltaminen, "hulluus ja rohkeus",
jolla hän testaa paikkaansa pohjoisen meren äärellä.
Ekstremelajin harrastaminen ei olekaan merkki yksilöllisestä
rohkeudesta vaan sosiaalisesta pelosta. Ja pelkonsahan voi oppia
ylittämään samaisen harrastuksen avulla.
Markku Soikkeli
--
KALEVALAA ROKIN TAHTIIN
Johanna Sinisalo: Sankarit
Tammi 2003
Rockissa on kautensa, jolloin se iskelmällistyy ja ottaa tauon
uhoamisessaan. Sointujen pehmentyessä ja sanoitusten
runollistuessa kirjallisuus voi tunkeutua musiikin tontille
esittääkseen kuvitelmia siitä, mitä meillä oli "aidomman" rockin
aikoina.
Eräs erikoisimmista kokeiluista tällä rintamalla on Johanna
Sinisalon romaani Sankarit. Niin lyhyt kuin suomalaisen rockin
taival onkin, Sankarit vetoaa mielikuviin sen myyttisistä
huippuhetkistä ja shamanistisesta kaikupohjasta.
Kirjan tyylilaji on tieteisfiktio, mutta sen kuva nykypäivästä on
tunnistettava. Suomalainen sankaritarina syntyy paitsi
kotimarkkinat valloittavasta rocktähdestä myös ulkomailla
menestyksen luovasta urheilijasta ja kännykkäohjelmasta.
Rokkiseikkailun päähenkilönä on laulajauros Rex, joka kanteleen
sijaan soittelee hauenluista sähkökitaraa. Malliksi Sinisalon
myyttiselle rokkibändille voisi kuvitella yhtyeitä kuten Sielun
veljet tai CMX.
Rex on nykypäivän Väinämöinen, suomenvaltaista rokkia
sanoittava kultakurkku. Tarina etenee täsmällisesti Kalevalan
episodeja seuraten. Seppo Ilmarinen on nyt nörttirumpali ja
Lemminkäinen yhtä kuin elmomainen moniottelija.
Sinisalon taito on tiivistää mainoksissa kiteytyneet kuvat
ikiaikaisten tarinoiden kautta. Tämän päivän sampo on tietysti
Ilmarisen ohjelmoima "neurotransmitteri", joka tahkoaa
miljoonia kännykkäteollisuudelle.
Sankarit muistuttaa sekä aiheensa että laajuutensa puolesta Neil
Gaimanin äskettäin suomennettua tiiliskiveä Unohdetut jumalat.
Gaimanin tavoin Sinisalo antaa uuden elämän taruhahmoille,
jotka ovat muuttuneet koulujen pakkolukemistoksi.
Vain Kullervo erottuu sankareista
Finlandia-palkitun esikoiskirjan jälkeen Sankarit edustaa aivan
toisenlaista ja nuoremmalle yleisölle tehtyä tieteisfiktiota.
Ennen päivänlaskua ei voi (2000) oli spekulaatio toisenlaisesta
Suomesta, jossa peikko täyttää puuttuvan linkin naisen ja
miehen, ihmisen ja luonnon välillä. Sankarit on mahtipontinen
poikaseikkailu, joka huipentuu maailmanlopun kuvitelmiin.
Esikoinen osoitti huolellista taustatyötä ja taustatekstien
tyylitajuista editointia.
Siteerattujen oheistekstien tekniikka vie tätäkin tarinaa eteenpäin,
mutta ei kutkuttele näköiskuvaa Suomesta.
Kullervon tarina on ainoa jäntevä tulkinta romaanin sisällä, aivan
kuten sillä on erillinen asema Lönnrotinkin eepoksessa.
Kokonaisuutena Sankarit on heikko teos siinä, missä Sinisalon
esikoinen oli vimmainen ja visionäärinen. Sankarit etenee ennalta
arvattavasti ja sellaisella vauhdilla, ettei scifimäiselle
ihmeentunnolle ole sijaa.
Sankarit voisi olla Kauko Röyhkän ja Arto Paasilinnan
yhteistyönä valmistunut tilaustyö Kalevalan juhlavuoteen.
Henkilöt ja juoni ovat pelkkiä tekosyitä rällätä rockin, autojen,
aseiden ja tietokoneiden parissa.
Miehisen sankaruuden raunioista nousee kyllä huomispäivän
lupaus, Rex-Väinämöisen oma tytär Auroora. Minne se lukijan
huomion kääntäneekin, ei ainakaan syvemmälle sankaruuteen tai
Kalevalaan.
Markku Soikkeli
--
KAUHUNOVELLEJA MUISTIN REUNALTA
Raija Siekkinen: Kallisti ostetut päivät
Otava 2003
Raija Siekkisen novellit eivät ole missään nimessä
kauhutarinoita lajityypin perinteisessä mielessä, mutta niiden
tunnelma on hyytävä ihan ilman hirviöitäkin. Ehkä niiden
tunnelmanrakennusta voisi kuvailla epäilyn estetiikaksi tai
epämukavuuden sommitelmiksi.
Siekkisen novelleille tyypillistä on keskittyä henkilöiden
sisäiseen pohdiskeluun. Kyse ei ole pelkästään yksilöivän
tunne-elämyksen ja sosialisoivan järkikäytöksen ristiriidasta,
kuten henkilön ja kertojan ääniä yhdistävässä proosassa monesti
tehdään.
Siekkinen tutkii metatunteita, esimerkiksi epävarmaa helpotusta
pelon ja rakkauden yhtäaikaisesta menettämisestä.
Novellissa "Ohjelmoitu kuolema" nainen pelkää äkillisen
luomen merkitsevän ihosyöpää, toisaalta epäilee miestä
uskottomuudesta. Asioiden turvallinen toistuvuus, joka pitää
yllä parisuhdetta, on muuttunut konkreettiseksi hankaukseksi
pariskunnan välillä. Mies ei suostu tulemaan osaksi naisen
elämää, vaan jää ihon ja vaatteiden rajapinnalle.
Nykypäivän kauhutarinassa pelon ja inhon aiheet näyttävät
sikiävän liasta sanan laajimmassa, antropologisessa mielessä.
Hyvin järjestetylle elämänalueelle tunkeutuu asioita, jotka eivät
sinne kuulu. Jos ihminen astelee toisen elämään, joutuu
siivoamaan jopa muistonsa.
Sekä niminovellissa että tarinassa "Kaftaani" kuvaillaan
suomalaisten turistien sopeutumattomuutta Välimeren
maisemaan. Nämä novellit ovat kuin urbaaneja varoitustarinoita
siitä, ettei unelmaa pitäisi tavoitella kaukaa kotoa.
"Kaftaanissa" suomalaiset etsivät Kreikasta unelmiensa
kesätaloa, mutta turhamaisuudessaan eivät tule pohtineeksi,
mitä he oikeasti tarvitsisivat. Kappelia he
eivät erota huvilasta, marmoripaasi käy heille vuoteesta.
Muistaa tai kuolla
Ihmisten kohtaamiset ovat Siekkisen kuvaamina ylipäänsä
pakkomielteiden täyttämiä, surullisen koomisia yrityksiä toistaa
mennyttä. Lisäksi muistaminen on korostetusti naisten kyky ja
taakka. Miehet eivät näissä tarinoissa ole kiinnostuneet edes
toistensa, saati naisten menneisyydestä.
Surun, komiikan ja suoranaisen kauhun tunnelmat solmiutuvat
toisiinsa, koska Siekkisen päähenkilöt ovat kuin jostain
varhaisdementian painajaisesta. Missä he kulkevatkin he
yrittävät nyhtää näkemästään kaikki paikkaan liittyvät muistot.
Vaikka Siekkisen novellit ovat lyhyehköjä tuokiokuvia, ne
tuntuvat viittaavan miltei romaanin mittaiseen tarinaan.
Lisäksi ne muistuttavat Siekkisen aiempia novelleja.
Tutun tapahtuman muuntelu on osa Siekkisen kirjailijakuvaa.
Tässäkin kokoelmassa elämän ydinhetket koetaan
lentokentällä, autioituneissa taloissa, veden partaalla;
saapumisen ja lähtemisen hetket, joissa yritys muistaa on
intensiivistä ja epätoivoista.
Muistot ovat muuttuneet déjà-vu -kokemuksen vastakohdiksi,
vaikutelmiksi siitä, että samassa tilanteessa on jäänyt kokematta
jotain ainutlaatuista.
Ääritapaus on ihminen, joka muistaa lukemastaan kaiken mitä
hänelle voisi tapahtua. Novellissa "Yöllä kello kolme"
päähenkilö yrittää selvitä maailman arvaamattomuudesta. Hän
lukee mainoksiakin kuin ne olisivat tuntemattomien ihmisten
tekemiä uhkauksia.
Pakkomielteen liioittelu vainoharhaisuuden asteelle on
tunnelmaltaan lähellä perinteistä kauhutarinaa. Niminovellissa
Siekkinen viittaakin dekadentin kauhun klassikoihin, Poen ja
Doylen tarinoihin.
Kauhutarinan ydin ja opetus on ajaton: mihin muisti loppuu,
siitä alkaa kuolema.
Markku Soikkeli
--
KORPIKIRJAILIJA HYVÄSTELEE ÄITINSÄ
Heikki Turunen: Orpopojan valssi
WSOY 2003
Tuli sitten lähtö Hupelin Kyllikistä. Hän ei ollut oikea ihminen
vaan romaanihenkilö, merkitsevä silti meille tuhansille lukijoille,
jotka näimme hänessä cityevakkojen kantaäidin.
Kyllikin taustalla on oikea ihmiskohtalo, kirjailija Heikki Turusen
äiti. Jos Turunen on yhtä kuin koko kansan maalaisserkku, niin
ehkäpä Kyllikin poislähtö on etäisesti liikuttava kuin kaukaisen
tädin kuolema. Siltä se tuntuu.
Itselleni Turunen on ainoa kirjailijoistamme, joka voi proosallaan
liikuttaa kyyneliin saakka. Syyt eivät ole pelkästään ulkokirjalliset,
mutta vähintäänkin ilmiönä Turusen tekemisiä kannattaa seurata.
Hahmonsa Kyllikki sai Turusen pääteoksessa, viisiosaisessa
Korvenraivaaja-sarjassa (1978-1987). Sarja kertoi kirjailijan
syntyjuurista Kolin ja Pielisen maisemissa, ensin vanhempien ja
sisarusten kasvutarinana ja sitten kirjailijan omana
kehityskertomuksena.
Sarja sai erityistä kiitosta paitsi 1940-60 -lukujen aikalaiskuvasta
myös siitä, miten ymmärtävästi Turunen osasi kuvata äitinsä
elämää metsätorpassa. Tänä syksynä ilmestyneessä Orpopojan
valssi -romaanissa sarja saa myöhäisen jatko-osan: äidin
hautajaisvalmisteluista palataan kertaalleen koko perheen
kohtaloihin.
Orpopojan valssi tekee ymmärrettäväksi, miksi äidin hahmo oli
niin vaikuttava sekä kirjailijalle että hänen lukijoilleen.
Äidinperintönä, joko geneettisenä tai opittuna, kirjailija sai
sentimentaalisen luonteen, jolle oli helpompi löytää vastine äidistä
kuin kasvuympäristön miehistä.
Äidin elämäntarinaa kehystää Turusen kuvaus hautajaisten
valmisteluista. Suvun yhteenkokoaminen tiivistyy muutamaan
päivään; Turunen kuvailee sisarusten kohtaamista väsyttävän
perusteellisesti. Omaa kirjailijakuvaansa hän käsittelee niinikään
sisarusten kautta.
Korvenraivaaja-sarjan tavoin minäkertoja on edelleen nimetty
"Henkka Oinoseksi". Roolileikki tuntuu turhalta, kun yhteydet
Turusen omaan elämään ovat niin selvät, ja etenkin kun 30-
vuotista taiteilijajuhlaansa viettävä kirjailija tuskailee työnsä
turhuutta äänekkäämmin kuin koskaan aiemmin.
Karhunpalvelus kotiseudulle
Orpopojan valssi on niin henkilökohtaista vuodatusta, että sellaista
ei kustannustoimittaja päästäisi sormiensa lävitse, ellei tekijä olisi
Turusen kaltainen dinosaurus.
Merkkiäkään itseironiasta ei löydy. Käydään perusteellisesti
lävitse pikkuserkkujenkin tekemiset, vanhempien nuoruus
kuvaillaan autuaana Naisen ja Miehen aikakautena.
Muuta vertailukohtaa ei tällaiselle korkeaoktaaniselle
pyhimystarinalle löydy kuin sadan vuoden takaiset dekadentit
kansankuvaukset, jotka ovat sentään muuttuneet tahattoman
koomisiksi. Vasta pojassa äidin vaistot muuttuvat taiteeksi -
Turusen hurmioitunut äitikuva on samanlainen kuin Joel Lehtosen
Mataleenassa (1905).
Asetelma sinänsä on ajaton: vain äidille suomalainen mies
tunnustaa rakkautensa laadun ja määrän. Mutta harva
iskelmälaulajakaan tohtisi sellaiseen paatokseen kuin
korpikirjailijamme:
"Makaan hänen leposijansa reunalla, savottamaan, nälkämaan
tuhansien muiden unohdettujen raatajien joukkohaudalla, jonka
yllä ruskottavissa korkeuksissa kultareunaisin hoikin siivin lentävä
lokki ääntää kesäiltana haikean muistovirtensä."
Se sanonnan helppous, jolla Turunen veistelee muistomerkin
"kansalleen" ja äidilleen, viehättää yksittäisissä lauseissa. Saman
paatoksen jatkuessa 400 sivua ei tiedä enää mihin katseensa
kääntäisi, sanottavaan vai sanomisentapaan.
Sikäli kuin Korvenraivaaja-sarja on pienoiskuva maauskoisten
suomalaisten viimeisistä vaiheista ennen hätäistä urbanisoitumista,
Orpopojan valssi nostaa esille pikemminkin tapahtumien komiikan
kuin tavoitellun tragiikan.
Pielisen asukkaille maineen luonut esikoisromaani, Simpauttaja,
paljastuu kirjaksi, joka sai kirjailijan isän hakeutumaan kaupunkiin
kuuluisuuden loisteeseen. Kunnianpalautus alkuvoimaiselle
maaseudulle olikin kirjailijan lähipiirissä tuhoksi maauskolle ja
itselleen talonpojalle.
Vanhempien roolit vaihtuivat. Isä halusikin helpomman elämän
pariin, äiti jäädä raivatulle kotiseudulle. Turunen kuvaa
vanhempien urbanisoitumisen irvokkaana hävityksenä,
kirkonkylien taajamiin katoavana etnisenä murhenäytelmänä.
Siinäkin olisi riittävästi aineksia yhdeksi romaaniksi.
Turusen tapa ilmaista kauhunsa city-suomalaisten elämäntavasta
on aina hykerryttävää luettavaa, tuntuu vain, että olen lukenut ne
samat huokaukset ja uhkaukset jo kymmeniä kertoja aiemmin,
etenkin Kaikkitietävän tasavalta -kirjasta (2000).
Kovin mieluusti näen Turusen suorasukaisuuden itäsuomalaisena
avoimuutena, mutta niin näkee Turunenkin. Hän kulkee Lieksan ja
Joensuun väliä jakaen poeettista oikeutta niille, jotka ovat
säilyttäneet tai hylänneet isien perinnön.
Toivoa sopii, ettei Orpopojan valssi olisi samanlainen
karhunpalvelus itäsuomalaisille kuin Simpauttaja.
Markku Soikkeli
--
KIRJAILIJAN METSÄVUOSI MERIKARVIALLA
Juhani Syrjä: Juhani 2002
Gummerus 2003
Juhani 2002 on Juhani Syrjän päiväntarkka kuvaus viime
vuodesta hänen uusimmalla kotiseudullaan Merikarvialla. Kirja
on johdonmukaista jatkoa neliosaiselle Juho-kronikalle, jossa
Syrjä kuvasi isänsä elämäntaipaleen samaistuen parhaansa
mukaan tämän sosiaalikriittiseen, vasemmistolaiseen
näkökulmaan.
Juhani itse katselee suomalaista yhteiskuntaa uroksina
punnittavien miesten ja "synnyttäjänaaraiden" kamppailuna
kulttuurin pintasilausta vastaan.
Kun Heikki Turusella autenttisten eläjien ja citysuomalaisten
raja kulkee jossain Joensuun korkeudella, on Syrjällä rima
vyötärön paikkeilla. Juuri oppimansa kulttuurin tähden, pohtii
Syrjä, ihminen liittyy "roskaväkeen", joka ei ole enää
"välittömässä suhteessa arjen realiteetteihin".
Suurin osa Juhani Syrjän päiväkirjamuistiinpanoista koskee
näitä sosiaalisia realiteetteja, säänvaihteluita ja sosiaalisen piirin
pieniä kuulumisia; miehet miehinä ja naiset vain naisina.
Vuosi 2002 on Syrjälle sikäli erityinen, kirjan näkökulman
kannalta, että hänestä tehdään hirviseuransa jahtipäällikkö.
Miehekkään viileänä isänpäivälahjana Syrjän päiväkirjaa voikin
suositella niille, jotka antavat arvoa pitkille todeksi
vahvistettaville kuvauksille metsäkanojen vaanimisesta tai
hirviporukan käskyttämisestä.
Menneen maailman kirjailija
Päiväkirja on Juhani Syrjälle kuusikymppisen juhlavuonna
suotu tilaisuus kertoa itsestään kirjailijana ja yksityishenkilönä.
Aivan kirjan alulla ja lopussa hän pohtii uraansakin, mutta
muuten etualan täyttää metsästävä ja kalastava yksityishenkilö.
Kirjallisen sisäpiirin välkähdyksinä kalareissulla vierailevat
Hannu Raittila ja Mari Mörö, muistikuvien kautta Pentti Linkola
ja Timo K. Mukka.
Hyvin lyhyiksi nämä sisäpiirin kuvaukset jäävät. Useimmat
päivät vuodestaan Syrjä viettää kaukana
kirjailijapiireistä, poimii tyrnimarjoja ja laskee verkkoja. Kari
Hotakaisen kodinrakennuskuvausta hän oikolukee
sähköpostitse.
Muiden kirjailijoiden esilukijana Syrjä jää kauaksi siitä
nokkeluudesta, joka on ollut Suvi Aholan ja Tuula-Liina
Variksen teosten kantimena. Omaa uraansa Syrjä selittää yhtä
freudilaisesti kuin ihmistä ylimalkaan, romaanin keinoin vain
tutkineensa "jotakin itseni puhtaaksi viljeltyä mahdollisuutta".
Pyssytöiden ohessa Syrjä kertoo suunnitelmistaan siirtyä
eräkirjallisuuden alueelle. Tyylilliselle uudistumiselle tai
fantasioinnille ei ole hänellä merkitystä, kun moderni
kirjallisuus sinänsä tuntuu herraskaiselta vitsiltä:
"Kirjailijuuteni ehdot ovat peräisin menneestä maailmasta, jossa
jokainen kutakuinkin muotoon kirjoitettu romaani oli uusin
todistus suomen kielen ja kulttuurin nousevasta voimasta, ja
kansakoulun opettajan epäviralliseen pestiin kuului se lukea."
Naisten tunnustukset, miesten paljastukset
Naiskirjailijat kertovat elämästään ironisin tunnustuksin,
mieskirjailijat katkerin paljastuksin. Juuri muuten ei kirjallista
tyyliä voinekaan niin selvästi erotella sukupuolen mukaan kuin
muistelmissa ja omaelämäkerroissa.
Mielenkiintoisen vertailumateriaalin saisi ottamalla Suvi
Aholan ja Tuula-Liina Variksen kirjapäiväkirjat sekä Heikki
Turusen ja Juhani Syrjän ajankohtaisuudeltaan ja
näköisyydeltään vastaavat romaanit.
Kaikki neljä on julkaistu tänä vuonna, minkä lisäksi Varis,
Turunen ja Syrjä ovat täsmälleen samaa ikäpolvea. Mutta siinä
missä Ahola ja Varis pohtivat kirjailijan useita rooleja ja tekevät
sen ironisestikin, Turunen ja Syrjä vaikeroivat sitä, etteivät saa
tunnustusta siinä ainokaisessa roolissa, joka heille kuuluisi:
kansakunnan eturivin kirjailijana.
Merkillepantavaa tämänsyksyisessä keskustelussa nais- ja
mieskirjallisuuden eroista on tämän materiaalin pohjalta sekin,
että naiskirjailijoille sukupuolinen eronteko ei ole kiinnostavaa
kuin alituiseen testattavana ajatusleikkinä.
Turunen ja Syrjä taas ottavat elantonsa ja elämänuskona siitä,
että he ovat erityisiä miehiä kirjojensa luomistuskissa.
"Siittäjäuroksen pyyteen alla elää lapsen loppumaton tarve",
julistaa Syrjä.
Markku Soikkeli
--
TAITEILIJAN OMAKUVA 60-LUVUN
TIETOKONEVUOSILTA
J.M. Coetzee: Nuoruus. Kohtauksia syrjäisestä elämästä II
Suom. Seppo Loponen
Tänä vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut J.M.
Coetzee on hyvinkin helposti lähestyttävä prosaisti.
Pääsääntöisesti Coetzeen tuotanto liikkuu aivan muualla kuin
kotiseutunsa, eteläafrikkalaisen kirjallisuuden perinteessä,
vaikka Suomessakin häntä on haluttu tulkita yksinomaan
poliittisena kirjoittajana.
Sekä Nobelin että lievästi fiktioidun omaelämäkerran
ansiosta on nyt mahdollisuus tutustua henkilöön kirjojen
takana. Reipasta tahtia suomennetusta Coetzeen
elämäkerrasta ilmestyi tänä syksynä toinen osa. Kirjan voi
lukea mainiosti ilman poikavuosia kuvannutta alkuosaa
(1999).
Nuoruus-romaani on aivan toista kuin ne teokset, jotka ovat
tehneet John Maxwell Coetzeen kuuluisaksi. Nuoruus on
kuvaus kirjailijan omista kokemuksista ensin
eteläafrikkalaisena opiskelijana ja sitten
valkokaulussiirtolaisena 1960-luvun Lontoossa.
Taiteilijaelämä ei näy päähenkilö Johnin tekemisissä vaan
ajatusmaailmassa. Alkoholiin John ei esimerkiksi koske
lainkaan ja naisseikkailuista hän tunnustaa lähinnä
epäonnistumisensa ja kokemattomuutensa.
Työskentely IBM:n virkamiesmäisenä ohjelmoijana on
Johnille hänen kiirastulensa, josta hän toivoo kypsyvänsä
taiteilijaksi. Olihan T.S. Eliotkin töissä pankissa, Franz Kafka
vakuutusyhtiössä.
Mutta pitäisikö hänen siirtyä runosta proosaan, jos runosuoni
alkaa ehtyä, vai onko proosa "ehtyvien luovien henkien
turvapaikka"?
Päähenkilön sofistikoituneen naiivi itsetutkiskelu tekee
Nuoruudesta mitä hurmaavimman lukuromaanin. Taiteilijan
omakuva on suorastaan kiusallisen rehellinen ja kirjallisen
maun keskeneräisyyttä tunnustaessaan vaivihkaa itseironinen.
Kiinaan vai Provenceen
Coetzeen Nuoruus sotii elämäkertojen luomaa käsitystä
vastaan, että ihminen olisi hyvin perillä aikansa ja
ympäristönsä tapahtumista. Johnin ajatukset kirjallisuudesta,
rakkaudesta ja ystävyydestä yhdistyvät yleisempiin vapautta
koskeviin kysymyksiin kuin jännittynyt apartheid-tilanne
kotikaupungissa.
Näköiskuvaan voinee luottaa, sillä Coetzee on tehnyt
muissakin romaaneissaan kulttuurirajat ylittäviä vertailuja,
tosin analysoinut myös eteläafrikkalaisen kirjallisuuden
valkoista perinnettä.
Nuoruuden lukijalle avautuu nähtäväksi, miten vähän
taiteilija itse pystyy ymmärtämään kehitystään, vaikka
kyseessä olisi niinkin pateettinen itsetutkiskelija kuin kirjan
John, joka yrittää nähdä kaikessa tekemässään tien suureksi
kirjailijaksi.
John pohtii esimerkiksi vakavissaan poliittista tienvalintaa,
muuttoa Kiinaan ja vasemmistolaisen vallankumouksen
tukemista opettajana. Yhtä vakavissaan hän uskoo, että voisi
kehittyä taiteilijaksi muuttamalla eurooppalaisen sivistyksen
kultamaille, Ranskan Provenceen.
Nuoruus on samanlainen kirjallisuuden rakastajan
tunnustusteos kuin tänä vuonna ilmestynyt Sylvia Beachin
elämäkerta vuosistaan kirjakauppiaana.
Nämä teokset ovat tuulahduksia maailmasta joka on miltei
kadonnut, ja sanataiteilijan elämästä, jolle aniharva uskaltaa
omistautua niin täydellisesti kuin Coetzee vielä 1960-luvulla
pystyi tekemään.
Runoja tietokoneella
Aikalaiskuva on sekin täynnä herkullisia yksityiskohtia. John
työskentelee IBM:n jälkeen vielä Englannin omissa atk-
projekteissa. Tietokonetta hän pitää leluna, jonka "pojat ovat
keksineet toisten poikien iloksi".
Coetzee saattaa olla ensimmäinen kirjailija, joka käytti
tietokonetta generoidakseen runoja satunnaisista säkeistä.
Nerudan lauseista kootut surrealistiset runot John lähettää
kotiseutunsa lehteen, missä hänet vähän aikaa tunnetaan
"barbaarina, joka halua korvata Shakespearen koneella."
Romaani päättyy aavistuksiin siitä, että jotain kohtalokasta on
edessä 1960-luvun lopulla, kun kirjailija löytää
kutsumuksensa. Elämäkerran tuntija tietää odottaa
päähenkilön kääntymistä akateemiselle uralle, opiskelun ja
opettamisen vuosia USA:ssa.
Johnin omat tuntemukset eivät kirjan lopullakaan ole
optimistiset: hän on "24-vuotias tietokoneohjelmoija
maailmassa, jossa ei ole kolmikymppisiä
tietokoneohjelmoijia"; poikamies, runonkirjoittamisen ja
kotiväkensä laiminlyönyt maahanmuuttaja.
Hyvän taustaselvityksen Coetzeen elämään ja tuotantoon saa
Turun yliopiston julkaisemasta Valkoinen vaeltaja -teoksesta
(1995).
Markku Soikkeli
--
MATKA LÄPI ROMANTIIKAN NÄYTTÄMÖIDEN
Carl-Johan Vallgren: Tarina merkillisestä rakkaudesta
Suom. Tarja Teva
Tammi 2003
Romantiikan aikana eräs erikoisimmista rakkauden
symboleista oli vatsastapuhuminen. Symboliikalla viitattiin
siihen, miten rakastuneet puhuvat ikään kuin toistensa kautta ja
toistensa äänellä. Ylipäänsä fyysisen ja metafyysisen raja,
samoin kuin arkisen ja ihmeellisen, oli vaivaton ylittää
romantiikan kirjallisuudessa.
Romantiikan ajan symboliikkaa ja tyylitajua on vaikea
imitoida nykypäivänä ilman, että tuloksena on akateemisen
kuivakka pastissi Umberto Econ romaanien tapaan.
Hämmästyttäviin tuloksiin on kuitenkin päässyt ruotsalainen
Carl-Johan Vallgren teoksellaan Tarina merkillisestä
rakkaudesta. Kirja on ollut sekä arvostelu- että
myyntimenestys, koska Vallgren kykenee jäljittelemään 1800-
luvun proosakerrontaa, joka tuntuu ikään kuin hurmioituneen
uuden lajityypin mahdollisuuksista, romaanin
kaikkivoipaisuudesta ylittää toden ja kuvitellun rajat. Ennen
kaikkea kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkupuolelle,
kypsän romantiikan vuosikymmeniin.
Romaanin päähenkilö on Hercule, hirvittävän rujoksi ja
epämuodostuneeksi kuvattu kääpiö, jonka elämälle ainoan
mielen antaa rakkaus samalla hetkellä syntyneeseen tyttöön,
Henrietteen. Romaanin kertojan "sankariksemme" nimeämä
Hercule pystyy vatsastapuhumisen sijaan kommunikoimaan
ihmisten ajatuksissa. Hänen paranormaali kykynsä on ilman
ulkoisia aisteja ymmärtää muiden ajatukset ja myös vaikuttaa
niihin halutessaan.
Elämänsä kuluessa Hercule joutuu kärsimään hirviömäisestä
ulkomuodostaan kaikissa julkisissa instituutioissa, missä hänet
voidaan erityisesti häpäistä: bordellissa, luostarissa,
sirkuksessa, tiedeteatterissa, parapsykologien
kamariesityksissä. Juoni rakentuu sen varaan, milloin
Vatikaanin lähettämät tappajat saavuttavat Herculeen ja tämän
läheiset.
Romaanin nimen mukaisesti kyseessä on toden totta
merkillinen, kaunotar ja peto -tyyppinen rakkaustarina, joka
kulkee läpi keskisen Euroopan maiden päätyen jopa
Amerikkaan ja kultakuumeeseen.
Kirjan päähenkilö ja tämän onneton rakkaus tuonee
ensimmäisenä mieleen Victor Hugon hahmotteleman Notre-
Damen kellonsoittajan.Victor Hugo on ollut kouluesimerkki
siitä, miten romantiikan ja realismin tyylikaudet menevät
päällekkäin. Tyylillisen sekoitelman groteskia viehätysvoimaa
voi löytää myös Vallgrenin romaanista. Herculeen vaelluksen
taustalla on nähtävissä yhteiskunnan murros, jossa
luonnontiede on muodostumassa hallitsevaksi
maailmanselitykseksi, mutta joutuu kamppailemaan edelleen
vanhaa uskontoa ja uusia pseudotieteitä vastaan.
Tämän kamppailun keskelle osuu Hercule edustaen
kristinuskon ja tieteen selitysyrityksiä pakenevaa
ihmiskeskeistä humanismia. Sekä kehyskertomuksessa että
kertojan kommenteissa Vallgren vetoaa romanttiseen ideaan
intuitiivisesta ymmärtämisestä ja tieteelle tuntemattomista
havaitsemisen tavoista, jotka moderni tietämisen pakko
tuhoaa.
Vallgrenin romaani sopii ajatukseen siitä, että länsimaissa on
oikeastaan kaksi valtauskontoa, kristinusko ja tiede.
Molemmat pyrkivät määrittelemään ihmisen tyhjentävästi ja
autonomisesti toimivana yksilönä. Enkelimäisen herkäksi
syntynyt Hercule ja ulkoisesti jumalainen Henriette edustavat
kuitenkin ihmisyyden kahta puolikasta, jotka täydentävät
toisiaan, eivätkä ilman toisiaan sovi tähän 1800-luvulla
vahvistuvaan kristinuskon ja tiedeuskon kahlitsemaan
maailmankuvaan.
Mikään sensaatiomaisen ihmeellinen lukukokemus ei
Vallgrenin romaani ole. Jäljitelmänä se on kiehtova
tyyliharjoitelma, mutta tarinan lyhyttempoisuus ja henkilöiden
allegoriaksi pelkistetty luonnekuvaus eivät tee siitä romaanina
yhtä lukukertaa kestävämpää. Parhaisiin kuvauksiin palaa ehkä
tyylittelyä maistellen.
Vallgrenin tekniikka on rakentaa valtavan
kulttuurihistoriallisen tietämyksen tiivistäviä kuvauksia
päähenkilönsä ympäristöstä; hän tuhlailee materiaaliaan
yksittäisiin kohtauksiin, joista hypätään tylysti seuraavaan
tilanteeseen. Kerronta ennakoi sujuvasti myöhempiä
tapahtumia ja tulkintoja siitä, mitä on juuri tapahtumaisillaan.
Näin annetaan lukijalle vaikutelma, että Hercule on oikeastaan
lukijaa edustava taho tässä romantiikan aikakauden
läpäisevässä seikkailussa: me saamme nähdä ihmisten mieliin
ja ymmärtää heidän tekojensa seuraukset heitä itseään
paremmin; me olemme romantiikan ideaaleihin nähden sekä
rujoja kärsijöitä että ymmärtämättömiä tulkitsijoita.
Markku Soikkeli
--
Vuoden 2003 kaunokirjallisuutta