SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA
YRITTÄJYYDEN PETÄJÄINEN HENKI
Heikki Turunen: Hongan tarina
WSOY 2005
Suomen sotien jälkeinen kehitys on tavattu kertoa nopeana
muutoksena maataloudesta teollisuuteen ja kaupunkikulttuuriin.
Muihin läntisiin teollisuusmaihin nähden Suomi on ollut kuitenkin
erityisasemassa maaseutuväestön runsaslukuisuuden vuoksi.
Suomalaisen työn perusarvot nähtiin vielä 1960-luvulla
maanviljelyn ja metsänkaadon kehyksissä.
Aivan toisenlaiselta näyttää nykypäivän Suomi, jossa suomalaisen
työn perussankari on yrittäjä. Toisaalta yrittäjyyden juuret voivat
nekin olla syvällä maan ja metsän raivaajien suvuissa.
Raivuuhengen ja yrittäjähengen yhteyden osoittaa Heikki Turunen
uusimmassa jättiromaanissaan Hongan tarina. Arkisto- ja
haastattelulähteisiin perustuva teos on fiktiolla väritetty
yrityshistoriikki Honkarakenteesta, alansa suurimmasta
perheyhtiöstä.
Heikki Turunen jos kuka on oikea kirjailija rakentamaan suurten
symbolien täyttämän tositarinan siitä, kuinka itäsuomalainen
raivuuhenki muuttui 1960-luvulla yrittäjähengeksi. Kukaan muu
kirjailija ei ole kuvannut niin systemaattisesti viimeistä
korvenraivuuta 1940-1950 -luvuilla kuin Turunen. Harvalla on
myöskään niin voimakas paikallistunto pohjoisen Karjalan
historiaan, että voisi kirjoittaa tiiliskiviromaanin honkarakentajien
sukupolvesta.
Raivaaja ja yrittäjä ovat molemmat valtiollisen propagandan
tuottamia sankareita, toteaa Turunen. Sankarimyytin todelliset
kasvot Turunen piirsi ensin Korvenraivaaja-sarjallaan (1978-1987)
ja nyt hän pyrkii samaan Hongan tarina -romaanilla.
Metsäläisten yrityshistoria
Dokumenttiromaani on Turusen pitkässä tuotannossa uusi ilmiö,
joskin hän on kirjoittanut päteviä kotiseutukuvauksia Lieksasta ja
Pielisestä. Vaikka Turusella on takanaan myös toimittajaura, hänen
kirjailijalaatunsa on ihmisistä ja tilanteista innoittuva kuvailu.
Aiempien romaanien tavoin leimallista ovat pitkät,
paikallismurretta taitavasti taltioivat dialogit ja attribuuttitäyteinen
henkilökuvaus. Arkistomateriaali ja kirjalliset kuvitelmat eivät
asetu Turusen dokumenttiromaanissa tasapainoon, mutta ehkäpä
yrityshistoriikki tässä muodossa auttaa tutustumaan metsäläisinä
pidettyjen miekkosten innovatiivisuuteen.
Pelkältä kansakoulupohjalta Saarelaisen veljekset suunnittelivat
maailmanluokassa ainutlaatuisen työstömenetelmän hirsihuviloiden
rakentamiseksi. Tämä Honkarakenteen maailmanvalloitukselle
keskeinen suunnittelutyö alkaa romaanissa vasta 400. sivun
paikkeilla, joten lukijalta edellytetään kohtuullista kiinnostusta
myös pohjoiskarjalaiseen paikallishistoriaan.
Viiden veljeksen ja näitä ympäröivien perheiden henkilökaartia
kuvatessaan Turunen ei ole yrittänytkään tehdä kovin yksilöiviä
ratkaisuja. Suurimman huomion saa ensiksi veljesten isä, sitten
veljessarjan johtohahmo Reino.
Kerronnallisesti oivallisin ratkaisu on kuvata veljessarjan elämää
ulkoa päin tulevan miniän näkökulmasta. Savolaisen miniän kautta
esitetään kiinnostavimmat huomiot korvessa kasvaneiden veljesten
luonteesta. Käsityöläinen kekseliäisyys tulee kyllä
konkreettisemmin esille veljesten kielellisessä nokkeluudessa kuin
siinä, miten he rakentavat traktorin vaihdelaatikosta ensimmäisen
pyöröhirsikoneen.
Romaanin ilmestymiseen liittyy surullistakin ironiaa. Jo kymmenen
vuotta Honkarakenne on alasajanut tuotantoaan ja viime
helmikuussa se ilmoitti lopettavansa kaiken toiminnan
kotipitäjässään Lieksassa.
[Romaani on jatkoa Turusen romaanille Jumalan piika]
Markku Soikkeli
--
PUNATUKKAISIA TAJUNNAN TILOJA
Anna Maria Mäki: Suljetun paikan lumo
Teos 2005
Mikään ei ole niin suljettu ja umpinaisuudessaan arvoituksellinen
kuin ihmisruumis. Kulttuurista riippuen keho voidaan käsittää
yhtä hyvin hengen temppeliksi kuin aisti-ilojen solmukohdaksi.
Kasvuiässä ja raskauden kaltaisissa muutostiloissa
kehoa koskevat mielikuvat voivat olla ahdistavampia kuin
varsinaiset fyysiset prosessit.
Instituutioissa, kuten koulussa ja sairaalassa, sekä tietyissä
elämäntilanteissa meidät pakotetaan kokemaan itsemme pelkkänä
ruumiina. Anna Maria Mäki on koonnut näistä pakottavista
tilanteista kokonaisen kauhugallerian: novellikokoelman nimi on
Suljetun paikan lumo.
Esikoiskirjaksi Suljetun paikan lumo sisältää poikkeuksellisen
rikkaan valikoiman tarinoita. Painostavimmillaan novellit tuovat
mieleen Maarit Verrosen kertomukset ihmisistä, jotka kadottavat
ajan ja paikan koordinaatit. Mukana on myös varsin arkisia
kuvauksia ydinperheeseen kätketyistä jännitteistä, tosin niissäkin
on pieni irrationaalinen elementti tai läsnäoleva urbaani ahdistus.
Kirjan niminovellissa nuori nainen ja keski-ikäinen mies jäävät
vangiksi hissiin. Suljettu tila pakottaa heidät hakemaan toisistaan
lohtua ihmisinä, mutta tilanteen muututtua tasavertaiseksi mies
haluaakin naisesta erikseen sen ystävällisen persoonan ja auliin
vartalon.
Tilanteentaju ja tajunnan tila
Anna Mari Mäen novellien perusväittämän voisi kiteyttää
vaikkapa näin: tilanteentaju muuttaa tajunnan tilaa.
Kaunokirjallisuudessa mikä tahansa pakkomielle tilanteen
vieraudesta voidaan laventaa maailmantilaa edustavaksi
väittämäksi. Mitä erityisempi vieraantumisen kokemus, sen
todenmukaisempi tarinan puitteissa.
Eräs Mäen novelleista alkaakin pohdinnalla mitä oikein tarkoittaa
"poikkeava tajunnantila". Eikö ihmiselämä koostu pelkistä
toisistaan poikkeavista tajunnantiloista? Tai olisiko yhtä
perusteltua sanoa, että "Punatukkaiset ovat muita kykenevämpiä
poikkeaviin tajunnantiloihin"?
Mäen novellien keskipisteessä on nuori nainen. Ruumiin
arvoituksellisuus ja kaoottisuus kytkeytyvät tarinoissa syömiseen,
seksuaalisuuteen sekä erityisesti lasten saamiseen. Nainen on
paitsi kehonsa armoilla myös kahlittu perheeseen: lapsi on
yhteinen panttivanki ja isäänsä avustava urkkija, joka velvoittaa
naisen sitoutumaan kotiin.
Novellissa "Kuusi tuntia unta" lasta kotiin raahaava äiti törmää
kadulla nuoruuden rakastettuun. Kauan kuvitelmissa ollut kohtaus
muuttuu raskauttavaksi todisteeksi, kun lapsi paljastaa tapahtuneen
mustasukkaiselle aviomiehelle.
Mäen novellit ovat oppikirjamaisen selkeitä ja ennalta arvattavia
rakenteeltaan. Ne ovat hyvin ideoituja ja analyyttisiä, mutta
kaunokirjallisesti hieman keskeneräisiä. Tarinoiden tehoa syö
ennen kaikkea se, että Mäki selittelee ahdistavien tilanteiden
merkitystä henkilönsä tajunnan lävitse, esimerkiksi ruumisauton
liput vapisevat "kuin pelosta".
Lukijan tulkintakykyyn saisi luottaa kyllä silloinkin, kun liikutaan
tajunnan ja tilojen äärilaidoilla.
Markku Soikkeli
--
KIRJALLISIA HARHARETKIÄ ITÄ-EUROOPASSA
Juhani Peltonen: Osuma- ja harharetkiä
WSOY 2005
Kirjojensa perusteella Juhani Peltonen viihtyi matkoilla, etenkin
milloin hän koki eksyneensä. Peltonen on omistanut runon mm.
Leningradissa eksymiselle, ja hänen tunnetuin henkilöhahmonsa,
urheilusankari Elmo, oli yhtä syvästi maailmankansalainen kuin
suomalainen.
Juhani Peltosella (1941-1998) kompassi osoitti useimmiten kohti
itää. Slaavilainen mystiikka oli hänelle osa suomalaistakin
mielenlaatua. Harharetket Itä-Euroopassa saattoi yltää Moskovan
tuolle puolen.
Kun Peltosen varsinaiset matkakertomukset vuosilta 1974-1985 on
nyt koottu yksiin kansiin, niitä voi lukea yhtä hyvin vakavina kuin
satiirisina kuvauksina itäisen ihmisluonteen kodittomuudesta.
Asenteeltaan ne muistuttavat anarkistisia, kielellä ja tyylillä
leikitteleviä pakinoita, joissa tekijä antaa itselleen aina uuden
leikkinimen.
Varsinainen matka tapahtuu pään sisällä, sen suomalais-
slaavilaisen mystiikan piirissä, jota kukaan ei ole käsitellyt niin
luovasti kuin Peltonen, ja seuraavan sukupolven aikana ehkä Rosa
Liksom. Nythän näissä slaavilaisen sielunmaiseman kuvauksissa
on tosipohjaisinakin annos nostalgiaa: "Hän laulaa niin kuin
poijunvartija Jegor Juri Kazakovin novellissa Hällä väliä. Tunnen
sen omakseni", huokaa Peltonen.
Vanhan vallan aikana rautaesiripun takana vallitsi vielä oma
surrealistinen logiikkansa, jota Peltonen ei yritäkään ymmärtää,
ainoastaan korostaa sen gogolimaista arvaamattomuutta. Tsehovin
maatilalle lähelle Moskovaa Peltonen yrittää kolmesti ja kuvaa
epäonnistuneet matkat yhtä tarkkaan kuin onnistuneenkin.
Aina ei edes selviä, missä päin itää Peltonen on matkalla ja miksi.
Raporteissa on kuitenkin sama kaava: lähdetään matkalle vaikka ei
uskota sen onnistumiseen, koetaan epätoivon hetkiä oudoissa
museoissa ja hotelleissa, kunnes lopulta annetaan periksi
hirvittävälle koti-ikävälle. Lehtijutut muistuttavat siinä määrin
toisiaan, että jotain karsintaakin olisi kustantaja voinut näissä
suorittaa.
Mikään vodkaturisti ei Peltosen minäkertoja ole. Hänen arvionsa
oppaaksi osuneesta natasasta, sonjasta tai tamarasta ovat niin
lempeitä, että Tsehov tai Turgenev olisi niistä liikuttunut.
Peltosen näkökulmasta kaikki matkat ovat harhamatkoja ihan
ilman viinaakin. Matkalla ihminen on kuin imupaperi, ettei
itsekään ennätä analysoida mitä merkkejä häneen tarttuu
ympäristöstä. Tätä pinnan ja syvyyden suhdetta korostaa kirjassa
Petra Giacomellin kuvitus, yhdistelmä ikonien harmoniaa ja
kollaasien löytötaidetta.
Vaikka valtakunnat hajoavat, kollaasit kestävät, sanoisi Peltonen.
Markku Soikkeli
--
ROMAANI PAIKALLISHISTORIASTA JA SEN
TUTKIMISESTA
Silja Mansikka: Valehtelijan Paratiisi
Messon 2004
Paikallishistoriat ovat innoittaneet kirjailijoita käyttämään
paikallista ajantietoa myös kaunokirjallisiin teoksiin. Suuntaus on
Suomen mittakaavassa johdonmukainen, meillä kun kulttuurin ja
historiankirjoituksen kerrostumat ovat ohuet verrattuna siihen
materiaalin runsauteen, joka mannereurooppalaisella kirjailijalla on
käytettävissään.
Kirjailija Silja Mansikka sijoittaa viimeisimmän romaaninsa 1700-
luvun Satakuntaan. Hän kuvaa paitsi historiallisia tapahtumia myös
niiden tutkimista. Kirjan nimi, Valehtelijan Paratiisi, viittaa
veijariromaaniin, mutta kyllä kyseessä on ihan perinteinen
historiallinen perheromanssi, jossa arvuutellaan sydämen
sitoumuksia ja lehtolapsen sukujuurta.
Mansikan tarina on lähtökohdaltaan kuin matkailumainoksesta,
vaikka muuttuukin sitten balladiksi ja perhetragediaksi. Näitä
historiallisia merkkipaikkoja, joissa kuuluisa kuningas on
pysähtynyt tien varrelle, kun tuntuu löytyvän läntisestä Suomesta
enemmän kuin kuninkaita. Tällä kertaa kyseessä on kuningas Adolf
Fredrik, joka pysähtyy vuonna 1752 lounastamaan Kankaanpäässä,
Silja Mansikan kotikunnassa.
Historian sivuilta omille poluilleen tarina lähtee siinä, kun
kuninkaan seurueesta heitetään jälkeen unkarilainen, raskaana
käyvä nainen. Muukalainen synnyttää lapsen ja löytää kylästä
turvapaikan, mutta toimii oikeastaan vain katalysaattorina kahden
yksinäisen tarinalle, Annareetan ja Mattsin. Paratiisi on yhtä kuin
köyhän Annareetan kuvitelma emännänpaikasta Mattsin
savuttomassa pirtissä. Ainoa este on Mattsin taloon ilmaantunut
muukalainen.
Tarina on kuin nurinkurinen dekkari, jossa ei tutkita surmantekoa,
vaan arvoituksen aiheena on isyys ja sukujuuri.
Vaikka kulttuurihistoria on täällä pohjoisessa korpimaassa
vaatimatonta, meillä on Suomessakin jotain mistä historiantutkijat
voivat riemuita: poikkeuksellisen pitkään ja tarkkaan laaditut
kirkonkirjat kansalaisten syntymistä ja kuolemista. Kirkonkirjoista
voi vähällä vaivalla löytää hyvinkin kirjavia perhekohtaloita.
73-vuotiaan Mansikan kuvaus historiantutkijasta taitaa olla
romanttisemmin sävyttynyt - etenkin kun tutkijan tärkeimmäksi
työkaluksi muodostuu internet - kuin varsinaiset 1700-luvun
tapaukset. Menneen maailman torppariasumuksia Mansikka kuvaa
täsmällisesti, mutta ihmisiään varovaisesti, näiden omaan ääneen
syventymättä.
Kyllä tarinassa surmatyökin tapahtuu, mutta paljon enemmän se
painottuu ihmisten päällimmäisiin mielenliikkeisiin.
Nykypäivään sijoittuvissa osuuksissa naispuolinen tutkija selvittää
paitsi kirkonkirjoista avautuvia tulkintoja myös omaa
sukutaustaansa. Menneisyyden ihmiskohtalot toimivat
vertailukohtana nykypäivän elämälle, etenkin äidin ja tyttären
suhteelle, jota Mansikka on aiemminkin kirjoissaan suosinut.
Vaikka aikakausien risteyttäminen ei ole Mansikalla mitenkään
kirjallisesti oppinutta, paljon eloisampana minä tällaiset romaanit
koen kuin esimerkiksi Pirjo Tuomisen eepokset Satakunnan
historiasta.
Toisaalta tutkijan päiväkirjamainen minäkerronta muistuttaa kovasti
kirjailijan työprosessia. Muistiinpanot olisivat ehkä
kiinnostavampia kirjailijan omiin nimiin ja kokemuksiin liitettyinä
kuin fiktioksi naamioituna.
Markku Soikkeli
--
RAUMA ONKAPANNUN AIKAAN
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat
Johnny Kniga
"Näin alkoivat poikain päivät äitinsä hoitajina." Vain sukupolvi
on vaihtunut ja sen mukana kalastajien välineet, elintasokin,
sitten Erikssonin perheen edellisten tapahtumien. Romaanissa
Luodetuulen maa (2002) Tapio Koivukari kuvasi luotsiperheen
asettumista Rauman saaristoon 1800-luvun lopulla, nyt etualalle
nousevat lapset puolisoineen.
Suurin muutos saariston elämässä taitaa olla "onkapannun" eli
moottorin tuleminen niin pienten kuin suurempien veneiden
käyttövoimaksi. Merenkäyntiä Koivukari kuvaa antaumuksella,
mutta pysytellen kaiken aikaa saariston sisäpuolella.
Näkökulma pysyy Rauman lähivesillä, Amerikasta ja sodasta
palaavat vaiteliaat miehet.
Yksityiskohtiin paneutuminen vie kyllä romaanilta kerronnan
rytmin, mutta toisaalta Koivukari rakentaa raumalaisella
kielenparrella oman maailmansa. Eivät siis pelkästään lyyrikot
ja kääntäjät vaan myös prosaistit, kuten Koivukari tai
vanhemman sukupolven Harri Tapper, herättävät eloon
paikalliskielen taltioimia aikakausia.
Murteeseen kuuluu aina maailmankatsomus, yleiskielestä
poikkeaviin vivahteisiin taltioituu asenne paitsi yleistä totuutta
myös historiankirjoitusta vastaan. Paikallisella historialla on
yleistä merkitystä ja kiinnostavuutta, koska se nostaa esiin
virallisen historian kätkemiä elämäntapoja, koko yksityisen
elämän kirjon.
Muutto mantereelle
Juuri muuta ei ole Koivukarin edellisellä ja uudella romaaneilla
eroa kuin kustantajan vaihtuminen. Erikssonin poikien vaiheita
kuvataan kansalaissodasta jatkosotaan, joskaan Koivukari ei
juuri milloinkaan mainitse vuosilukuja, niin omistautunut hän
on paikalliselle kokemusmaailmalle.
Historia on hidas myrsky verrattuna meren tuomisiin. Rannikon
elämäntavassa merkittävämpää on se "missä aallot murtuvat"
kuin vuosinumerot. Kun esimerkiksi torpedovene S2 uppoaa
Mäntyluodon lähellä vieden mukanaan 53 sotilasta, aletaan
myöhempiä myrskyjä vertaamaan tuohon rajuilmaan kuin
historialliseen muistomerkkiin.
Kohtalon oikkujen vuoksi Erikssonin perhe selviää sodista
vähemmällä kuin rauhan ajan koettelemuksista, niin ankaraa on
elämä saaristossa. Perheen luotsi-isä katoaa salamyhkäisesti
työtehtävässään ja puolet lapsista hukkuu jäihin; tämä kaikki
ennen kuin kirja on edennyt edes kuuttakymmentä sivua.
Erikssonien tarina laajenee sittemmin sivusuuntaan, kun
mukaan kertomukseen tulevat Sofia-äidin veli vaimoineen.
Vuosisadan alulla uusioperheet muodostuivat olosuhteiden
pakosta ja etenkin rannikolla näyttää riittäneen elävänleskiä
muistakin syistä kuin merille karkaamisista.
Vähitellen perhe joutuu muuttamaan mantereelle, missä
Rauman kaupunki kasvaa ikään kuin yhtenä sivuhenkilöistä.
Koivukari kertoo 1910-luvulla kasvaneesta sahateollisuudesta,
sen vaikutuksista Rauman satamaan ja työpaikkoihin. Saariston
paljon sallivassa ilmapiirissä kasvaneille yhtä merkittävää on
kyllä kieltolain aikana kukoistava pirtubisnes.
Henkilöidensä luonteet Koivukari saa parhaiten näkymään
suhtautumisessa työntekoon, sekä tietysti murrevoittoisissa
repliikeissä: "- Kalasta huonost ja pesäverkkon varsinki, jos
teke semmost verkko ett o suar ko sein ja alinempaol melkke
ylitse mittane."
Kertomuksen harvahkoissa välispiikeissä kirjailijan ääni
paljastaa sukukertomuksen yhteydet omaan elämäänsä, ehkä
valmistelee myös kolmannen kirjan syntymistä. Sivuhenkilöitä
Koivukari nostaa esille tarpeen mukaan, antaa näille oman
äänen esimerkiksi pohtiakseen aikalaisten suhtautumista
kirjaviisauteen ja sanataiteeseen.
Osoittaessaan arvoa raumalaisten henkilökuvien kirjoittajalle,
Hjalmar Nortamolle, Koivukari samalla puolustaa oman
romaaninsa tehtävää: yhtä tärkeää on näyttää ihmiset osana
yhteisöään kuin pohtia muutamien henkilöiden psykologiaa.
Jollei jopa tärkeämpää.
Markku Soikkeli
--
NUORUUDEN SYNKKÄ SATUMAISEMA
Maria Peura: Valon reunalla
Teos 2005
Maria Peuran esikoisromaani On rakkautes ääretön (2001) oli
pelottavan syväluotaava kuvaus insestistä. Kirja nousi Finlandia-
ehdokkaaksi, ja Peura joutui kommentoimaan pedofiliaa
näkökulmista, jotka eivät liittyneet enää mitenkään aiheen
kaunokirjalliseen kuvaukseen.
Onneksi Maria Peura on malttanut tehdä toista romaaniaan
kaikessa rauhassa. Tuloksena on vähintäänkin yhtä omintakeinen
ja vimmattu kertomus kuin esikoisromaanissa. Perinteisen
pyöreästi sanottuna Valon reunalla lunastaa ne odotukset, joita
ensimmäinen romaani herätti. Peura kelpaa yhtä hyvin Timo K.
Mukan perinnönjatkajaksi kuin Mikael Niemen kilpailijaksi villin
pohjoisen kuvaajana.
Edelleen Peuralla on oma tunnistettava tyylinsä, vaikka hän
uudessa kirjassaan on vaihtanut lajityyppiä ja siirtynyt lähelle
omaa kasvuseutuaan Pellon rajakylässä.
Kapinallista naishuumoria
Valon reunalla on niitä nuorisoromaaneja, jotka kelpaavat
kaikenikäisille lukijoille ennakkoluulottomia eläkeläisiä myöten.
13-vuotias päähenkilö Ristiina kasvaa ympäristössä, jossa ihmiset
elävät rivitalojen ja videopelien aikakautena kuin villipedot.
Eletään valtakunnan läntisellä rajalla ja junaradan pääteasemalla,
välitilassa, joka on niin kaukana 1980-luvun Suomesta kuin
mahdollista. Mitä raaemmin ihmiset toisiaan kohtelevat, sitä
raikkaampana minäkertoja Ristiina sen kokee.
Tällaisia barbaarisia kotioloja on kuvattu hulvattoman ironisesti
viime vuosien naiskirjallisuudessa. Maria Peuran romaani ei
kuitenkaan tyydy viinanhuuruisen ydinperheen rillumareihin.
Hänen kirjassaan on samaa kapinallista huumoria kuin pohjoisen
muilla vahvoilla naisäänillä, Rosa Liksomin tuotannossa tai
Jemina Staalon Pornoinhossa (2002).
Kielikin on yhteinen: "Älä pölkää minua", pyytää poikakaveri
painaessaan puukon tytön kurkulle.
Maria Peuran kuvaama kylä-Suomi on yhdistelmä 1970-2000 -
lukujen tiskirättirealismista tislautuneita myyttejä: äiti elää vahvan
lääkityksen varassa, isä käy vieraissa jälkiään peittelemättä, eno
sidotaan öiksi sängynpäätyyn ja poikakaveri on itsetuhoisa
vandaali. Kaipaus tietää itsemurhaa, naapurisopu
kuolemanhiljaisuutta.
Peura pelkistää päähenkilönsä elämänpiirin kauhufantasiaksi.
Kasvaminen merkitsee tottumista kipuun ja pelkoon: "Radiosta
valui huoneisiin vuotavien äänihuulten tuottamaa sitkas
virsinauha, josta äiti otti tukea siivotessaan silmät punareunaisina.
Isä horjui virsinauhan perässä huoneesta toiseen ja huokaili. En
uskaltanut hengittää, koska ulko-oven takana seisoi kummitus."
Ristiinan kasvuympäristössä kuolema ja seksi ovat ihmisten arkea,
nuuskarasia tai vieraileva rockbändi ainoat merkit ajankohdan
kulttuurista. Kirjan lyhyet luvut on otsikoitu niiden esineiden,
ihmisten ja paikkojen mukaan, jotka pikemminkin rajoittavat
Ristiinan elämää kuin antavat hänelle aineksia johonkin omaan.
Ristiinan kokemana ne kantavat mukanaan siunausta tai kirousta,
pienimmätkin asiat ovat latautuneet arvaamattomilla voimilla.
Koiran tappaminen ennustaa muidenkin lemmikkien ennenaikaista
kuolemaa.
Itsemurha muotina
Nuoruuden juoni etenee vitkaan, etelästä saapuvalta junalta
odotetaan ratkaisevaa ihmettä. Ristiinan sukupolvi yrittää irti
kylästä tietämättä mihin paeta: "Koko ajan joku tarkkaili. Peiton
allekaan en voinut livahtaa yksin."
Tapahtumien hitaus ja nuorten pakkomielteet itsemurhasta sopivat
kylän pysähtyneisyyteen. Metsään tai maisemaa hallitsevalle joelle
ei ole menemistä, ihmisten villiys onkin oikeastaan kyvyttömyyttä
asettua kyläksi taloihin.
Kokemusten tuoreutta korostavat metaforat eivät kirjan kielessä
osu aina kohdalleen, mutta useammin kuitenkin kuin nykypäivän
runokokoelmissa. Peuralla on lyyrikon silmää yksityiskohtien
merkitykselle ja dramaturgin korvaa uskottavan rajaa koetteleville
jutuille, vaikkapa intiaaneista, jotka muuttavat lappalaisten
kiroamaan kylään.
Peuran kuvaamia kummajaisia ei voi niputtaa maagisen realismin
noidantempuiksi niin kuin Mikael Niemen tarinoissa
Vittulanjänkältä. Valon reunalla ei kosiskele lukijaa aikakauden
tunnuksilla, vaan se luottaa paikallisiin maamerkkeihin yhtä
intohimoisesti kuin lapsi ainoaan mahdolliseen kasvupaikkaansa:
"Kylä oli labyrintti, jonka keskustassa tuoksui Hempan grilli.
Makkaraperunoiden käryssä oli sietämätöntä vaeltaa pitkin pyhiä
käytäviä, ja jos matka kesti liian pitkään, olivat Ruotsin pojat jo
ajaneet pois ja jäljellä oli Hartikaisen Kauko punaisessa
Fiatissaan."
Labyrintista ei pääse pakoon kuin vihan voimalla. Tarinan
loppuratkaisu ei lupaa helpotusta Ristiinan elämään, mutta ei
Suomi, Pellosta puhumattakaan, muutu sekään yhtään
ehtoisemmaksi.
Markku Soikkeli
--
HÄVITETTÄVÄN HYVÄÄ TAIDETTA
Mari Mörö: Kärpäsen koulu
WSOY 2005
Julkinen taide pyrkii yhä useammin kyseenalaistamaan taide-
esineiden ikuisuuden ja ehdottomuuden. Kun mainonnassa
käytetään ilmaisua "syötävän hyvää" muustakin kuin ruoasta,
niin ehkä julkisesta taide-esineestä voisi käyttää samanlaista,
lapsenmieleen vetoavaa suostuttelua: "hävitettävän hyvää".
Mari Mörön romaani Kärpäsen koulu pohtii taiteen merkitystä
erityisesti taideteoksen julkisuuden ja ikuistettavuuden kannalta.
Näkökulma on mörömäisen häijy, vaikka puheenvuoron saa
moni muukin kuin taiteen ympärillä pörräävä ammattilainen.
Rakenteeltaan romaani on kuin dekkari, jossa rikos on tapahtunut
jo kertomuksen alkaessa. Lukijalle annetaan kuultavaksi useita
selityksiä sille, mitä Helsingin juna-asemalle pystytetylle
taideteokselle oikeastaan tapahtui ja miksi.
Eniten äänessä on tämän kyseenalaisen rikoksen suorittanut
miekkonen, vähäjärkinen mutta poikkeuksellisen oikeamielinen
minäkertoja. Rikoksen motiivina on se, että hän näkee
sukulaistaiteilijan muuttaneen perintökalleutensa osaksi
käsitetaideteosta, raatokärpäsillä päällystettyä tuolia.
Leena Krohnin Unelmakuoleman (2004) tavoin Mari Mörö
esittää Suomesta liioitellun näköiskuvan, jossa taide ja koulutus
toimivat mainonnan eikä sivistyksen instituutioina. Suomessa on
jo enemmän taiteilijoita kuin kirvesmiehiä ja hirvenkaatoa
suunnitellaan opetettavaksi Helsingissä.
Taideteokseen liimattujen raatokärpästen symboliikka kytkeytyy
romaanissa sekä taiteen ammattilaisiin että marginalisoituihin
ihmisiin. Taideteoksen hävittämiseen taiteen ammattilaiset
reagoivat niin kuin se olisi osa teosta, "puheenvuoro
hyvinvointivaltion murenemisesta", ilmoittaa Ruotsin
kulttuuriministeri.
Taideromaani antitaiteesta
Kärpäsen koulu on Möröltä jo seitsemäs proosateos. Hänen
tarinansa ovat poikkeuksetta kuvauksia epäonnisten ihmisten
surkuhupaisista koettelemuksista, yleensä jonkin projektin tai
julkisen tehtävän parissa.
Tunnetuin Mörön teoksista, tv-elokuvaksi sovitettu Kiltin yön
lahjat on edelleen näistä kirjoista omaa luokkaansa. Useimmiten
kertomuksen tyyli, sanomisen vimma ja ajankohtaisten ilmiöiden
parodiointi vievät Möröllä voiman itse kertomuksesta. Tämä
pätee valitettavan hyvin myös Kärpäsen kouluun. Ärhäkät
puheenvuorot ovat etualalla tapahtumiin nähden.
Dekkarimainen rakenne mahdollistaisi arvoituksen huolellisen
rakentamisen, mutta henkilöiden äänet taas eivät erotu riittävästi
toisistaan. Mörö ei myöskään rakenna dramatiikkaa tapahtumilla,
paitsi varsinaisessa taideteoksen tuhoamisessa, joka ansaitusti
huipentaa päähenkilön selityksen rikoksen syistä ja seurauksista.
Kärpäsen koulu on moraliteetti jonka osasista ei rakennu ihan
romaanimuotoista kokonaisuutta. Ankara hyökkäys taiteen
kriteerejä kohtaan voisikin kääntyä lopulta kysymykseksi
taideromaanin tarpeellisuudesta.
Markku Soikkeli
--
KIRJAILIJA ETSII JÄÄMERELTÄ PAKOPAIKKAA
Juhani Syrjä: Matkalla Ruijassa
Gummeus 2005
Vaikka yhteiskuntasatiiri tuntuu nykyään innostavan useitakin
kirjailijoita, aniharva osaa ja uskaltaa sanoa Suomesta niin suoria
sanoja kuin Juhani Syrjä. Metsäiset maisemansa haaskannutta ja
luonnonkunnioituksensa hukannutta yhteiskuntaa kirjailija
pakeni kesällä 2004 pohjoisimpaan Norjaan, Finnmarkin eli
suomalaisittain Ruijan karuille rannoille.
Matkalla Ruijassa on eräänlainen jatko-osa Juhani Syrjän
edelliselle päiväkirjateokselle Juhani 2002. Samalla se on
kunnianosoitus paitsi jäämeren partaalla asuville suomalaisille,
nykypäivän kveeneille, myös matkakirjojen kruunaamattomalle
kuninkaalle, Samuli Paulaharjulle.
Päiväkirjaa lukiessa Juhani Syrjän kertomatyylissä alkaa nähdä
yhtäläisyyksiä Paulaharjun tyyliin, ehkä laajemminkin
eräkirjallisuuden omintakeiseen arkaaisten sanojen palvontaan.
Syrjä siteeraa Paulaharjun kirjoista kohtia, joissa käy ilmi miten
häikäisevä runoilija tuo kansanperinteen tallentajana tunnettu
kulkuri olikaan:
"Kaukameri katoaa usvahämyyn, etäiset meritunturit häipyvät
hallavaan punasinervään ja vuonontakaiset pahtaseinät välkkyvät
herkästi värikkäässä satuloistossa, läheinen maatunturikin saa
lumisen lakensa lämpöisenä hehkumaan, vaikka tunturin tyvi
asuu tummissa varjoissa."
Syrjä itse on totisemman ilmaisun suosija, mutta hänen
asenteensa, ihailu karua rannikkoa sekä siellä menestyviä ihmisiä
kohtaan, tuottaa samanlaista luonnonsanastoa ja
maisemanhistoriaa kuin Paulaharjulla.
Kirjailija toteaa etsineensä vanhuuden päivien satamaksi kaunista
rannikkoseutua, harkinneensa jopa jäämeren rantamia ja Inarin
seutua, mutta päätyneensä pidemmän suven tarpeessa
Merikarvialle. Vuoret ja meri viehättävät häntä, koska niitä ei
ihminen pysty koneillaan häpäisemään kuten Suomen tasaista
metsämaisemaa.
Syrjän pariskunnan matka Ruijaan perustuu kahden viikon aikana
kertyneille haastatteluille ja huomioille. Tottahan kirjailijalla on
vapaus kommentoida näkemäänsä laveammin kuin toimittaja
kykenisi, mutta oikeastaan kirja antaa kiinnostavamman kuvan
Juhani Syrjän kuin nykyisten kveenien maailmankatsomuksesta.
Tavatuissa ihmisissä Syrjää tuntuu kiinnostavan suomenkielen ja
suomalaisuuden kehittyminen irrallaan Suomen valtiosta.
Toisaalta kaikki Ruijan asukkaat eivät halua määritellä itseään
kveeneiksi, suomensukuiseksi vähemmistöksi. Ironista kveenien
historiassa onkin se, että vasta saamelaisten taistelu Alta-joen
patoamista vastaan herätti myös kveenit puolustamaan
asemaansa.
Kamppailu oman identiteetin puolesta on syrjäseudun
ominaisuus, jota niin Paulaharju kuin Syrjä kulkevat
kartoittamassa.
Muitakin edellä kulkeneita pohjoisen kartoittajia Syrjä mainitsee,
mutta ei aina samassa hengessä kuin Paulaharjua. Erno
Paasilinna on Syrjän makuun liian poliittinen ja Kirsti
Simonsuuri liian herraskainen. Edustavin osa pohjoisen
kuvauksia näyttäisikin muuttuneen bibliofiilien aarteiksi.
Markku Soikkeli
--
PAPPI, VAIMO JA OIDIPUKSEN SIJAINEN
Pirkko Saisio: Voimattomuus
WSOY 2005
Pirkko Saisio käsittelee uudessa romaanissaan tabuna pidettyä
aihetta, vanhan naisen ja nuoren miehen rakkaussuhdetta. Saisio
kuvailee lyhyeksi jäävää suhdetta osapuolia kiihottavana
näytöslajina, jossa molemmat pyrkivät nöyryyttämään vieraaksi
jäänyttä sukupuolta ja -polvea.
Voimattomuus on ennen kaikkea viisikymppisten ihmisten
avioerotarina. Nuoren kesävieraan viettelemä kotiäiti aiheuttaa
skandaalin ja suistaa pappismiehensä huolella järjestetyn
maailmankuvan. Samalla äiti tulee "varastaneeksi" pojaltaan
kaverin.
Kirjan keskushahmo on perheensä ja uskonsa menettävä
pappi, Jaakko. Oivallettua Saision pappishahmossa on se, että
tämä ei ole suinkaan sellainen viinin ja naisten parissa viihtyvä
kirkonmies, jollaisena media käsittelee synnin asiantuntijoita.
Työväenluokkainen Jaakko on yhdistänyt maallisen ja
hengellisen elämän tasapainoisesti. Vaimo merkitsee Jaakolle
kulttuuristatusta ja rakastajaa, kesämökki paratiisia, joka korvaa
työn velvoitteet. Hän rajoittaa maalliset houkutukset teologiseen
vessakirjoitteluun ja satunnaiseen seksipeliin vaimonsa kanssa.
Vaimolle nuori rakastaja on mahdollisuus tutustua poikansa
sukupolveen. Sukupolvien suhde on muuttunut traagisesta
isäkapinasta absurdiksi äidinpalvonnaksi. Nuorten naisten ainoa
mahdollisuus käyttää valtaa poikaystäviinsä on muuttua varhain
äitiensä kaltaisiksi, toteaa Saisio.
Rakastajan hahmo tekee tarinasta aikalaissatiirin. Nuoren
sukupolven ymmärrys ihmissuhteista on medialukutaitoa, kykyä
tarkastella ihmisiä tilanteidensa mukaisissa rooleissa:
"Ulkopuolisen on vaikea tajuta, että leikki ei ole niin sanotun
todellisuuden metafora. Erityisen vaikea tämän tajuaminen on
Vanhallerouvalle, koska leikkijöinä ovat hänen rakastajansa ja
poikansa."
"Vanhasta rouvasta" tulee nuorukaiselle kokeilu myyttien
parissa. Myytit ovat muuttuneet tabuista pelkiksi kiehtoviksi
kuviksi, jollaisen kuvankaunis rakastaja voi sieluaan
turmelematta murtaa. Rouvasväen kutsuilla rakastaja muuttuu
romanttisesta gigolosta strippariksi.
Nuori sukupolvi ei halua eikä pysty analysoimaan myyttien
merkitystä. Jaakon poika on värvännyt ystävänsä viettelemään
äitinsä, hoitamaan puolestaan oidipaaliset velvollisuudet liian
ankaraa isää ja liian lempeää äitiä kohtaan.
Mitään muuta elämä ei nuorille miehille olekaan kuin rientoa
tilanteesta toiseen. Tilanteita yhdistävää tarinaa he eivät kykene
ymmärtämään.
Romaanimuotoinen näytelmä
Sensaatiomaista Saision romaanissa ei kuitenkaan ole aihe vaan
käsittelytapa. Kirja koostuu hyvin lyhyistä luvuista, joissa
kuvaillaan äärimmäisen tarkasti kolmiodraaman tärkeimpiä
kohtauksia. Saisio selittää ympäristöä lavastuksena ja esittää
dialogin repliikkisarjana. Kertojan välittämät ajatukset ovat kuin
näyttelijöille suunnattuja ehdotuksia roolihahmon tuntemuksista.
Voimattomuus on itsenäinen jatko-osa Saision
aikalaisnäytelmälle Tunnottomuus. Ehkä Voimattomuuskin on
ollut alunperin näytelmä, jota Saisio on sitten ryhtynyt
selittämään auki kohtaus kohtaukselta; siltä se ainakin näyttää.
Näkökulmatekniikkaa on harvoin käytetty tällaisella
perusteellisuudella. Tulos ei valitettavasti ole mitenkään
kiinnostava. Miltei 500-sivuista kirjaa voi lukea kuin selontekona
mahdollisesta elokuvasta, mutta kaunokirjallisesti se on varsin
lattea teos verrattuna Saision aiempaan tuotantoon.
Vasta viidenneksi näytännöksi nimetyssä osassa romaani
muuttuu kirjallisemmaksi ja syventää jotain keskushenkilönsä,
Jaakon maailmankuvasta. Avioeronsa raunioilta pappispolo
pakenee Roomaan pohtimaan nuoruuttaan ja käsityksiään
uskonnosta.
Jaakon pohdinnat Jobista ja Savonarolan esikuvallisuudesta,
uskonkriisi kaikkiaan, jää toisaalta etäälle varsinaisesta
avioerodraamasta.
Kesämökkiparatiisin muuttuminen suoraan Jobin
koettelemuksiksi on papillista yritystä ymmärtää elämänpetoksen
syvyys, mutta tämä myyttinen taso ei saa kokoavia selityksiä
kirjan muilta henkilöiltä.
Lukudraamana Voimattomuus jaksaa kiinnostaa neljännen
näytöksen loppuun. Viides näytös on draamallisen
kokonaisuuden ulkopuolelle jäävä selitysosa, joka hyppää
ajallisesti ja paikallisesti kauaksi draaman tapahtumista.
Kuudes näytös olisi kai jonkinlainen epilogi, jolla kirjailija
palauttaa tarinaansa realismin. Avio- ja elämänpetokseen
sortuneet ihmiset ovat niin voimattomia, että he tarvitsevat
jotain jo kertaalleen menettämistään ihmissuhteista. Siinä lienee
aviodraaman ja -tarinan pienin merkitsevä ero.
Markku Soikkeli
--
SUOMALAISIA NEW YORKIN TAIVAALLA
Antti Tuuri: Taivaanraapijat
Otava 2005
Eerikinpojat-romaanista alkanut Äitini suku -sarja (2001-2004)
yllätti Antti Tuurin lukijat. Olimme tottuneet pitkänraukeisiin
pohjalaisuuden kuvauksiin, joissa painijan näköiset miehet
selvittivät sukuvälejä milloin Kauhavalla, milloin vierastyöläinä
Floridassa. Äitini suku -sarja toi vahvemmin esille Tuurin
kronikoitsijana ja seurakunnallisen elämäntavan kuivakkaana
käsittelijänä.
Taivaanraapijat on viides osa Äitini suku -sarjassa, mutta paluu
tutumpaan ja humoristisempaan Tuuriin. En liene ainoa, joka
iloitsee tästä käänteestä. Tarjolla on samanlainen varma
lukuromaani kuin mitä Tuuri kirjoitti parhaimmillaan 1990-luvulla.
Taivaanraapijat on itsenäinen, lähemmäksi nykypäivää tuleva osa
sukukronikkaa. Utopiankuvauksena se on edelleen temaattisesti
lähellä muita Äitini suku -kirjoja.
Sarjan edellisissä kirjoissa kuvattiin 1700-luvun herrnhutilaisia,
ensin maanpakolaisina ja sitten pelättynä seurakuntana
kotipitäjässään Pohjanmaalla. Viidennessä kirjassa suomalaisten
emigranttien yhteisö asustaa New Yorkin Harlemissa ja rakentaa
maailman korkeimpia taloja Manhattanille.
Korkeimmille paikoille kelpuutetaan ainoastaan intiaanit ja
suomalaiset: edelliset eivät pelkoa tunne ja jälkimmäisillä ei ole
siihen varaa.
Matti Kurikka Manhattanilla
1900-luvun ensi vuosikymmenellä eletään kansainvälisen
työväenliikkeen radikaaleinta vaihetta. Sillä on kytköksensä
myös Suomen poliittiseen hajaannukseen. Rakennustyömailla
omiansa puolustavat paitsi maanmiehet myös kovaotteiset
ammattiliitot.
Työnkuvauksena Taivaanraapijat muistuttaa Tuurin Aukko
taivaassa -romaania (2000). Uskonnollinen aines ja suomalaisen
muuttoliikkeen ajankohta, 1908-1909, liittävät kirjan kuitenkin
varhaisempiin emigranttitarinoihin: Uusi Jerusalem (1989) ja
Maan avaruus (1990).
Jälleen Tuuri käsittelee sadan vuoden takaisia
yhteiskuntautopisteja, joiden profetioissa työväenaate yhdistyi
sujuvasti uskonnolliseen mystismiin. Taivaanraapijaa eli
pilvenpiirtäjää rakentavat suomalaisemigrantit etsivät myös
henkistä asuinsijaa.
Tällä kertaa ajankohdan aatteita edustaa utopiasosialisti Matti
Kurikka. Tuurin muiden saarnamiesten tavoin hänen ajatuksensa
ovat uhka yhteiskunnalle, mutta yksilöille lupaus siitä, että
paratiisi olisi mahdollinen jo tässä maailmassa.
Historiallisen ajankuvan ohella tarina on myös meidän aikamme
näköinen. Rivien välistä näkyy Tuurin kritiikki etnistä
romantisointia kohtaan. Pilvenpiirtäjillä työskentelevät intiaanit
ovat - Aukko taivaassa -kirjan tavoin - melkoisia veijareita.
Heidän äänellään Tuuri ironisoi myyttejä etnisestä
ainutlaatuisuudesta ja alkuperäisyydestä.
Pohjalainen mielenmaisema
Vaikka tämän kirjan Jussi on ainoa kauhavalainen 200 metriä
New Yorkin yläpuolella, takakannen luonnehdinta "pohjalaisesta
mielenmaisemasta" ei ole aivan liioittelua.
Minäkertojana Jussi on tuurilaisittain tyypillinen rehdin ja
yksitotisen pohjalaismiehen perikuva, joka New Yorkin
houkutusten ja huimaavien rakennushankkeiden keskellä
käyttäytyy yhtä harkitusti kuin kotikylänsä raitilla. Paikallisväriä
tulee romaaniin lähinnä rakennustyömaalta, muuten tarina voisi
sijoittua yhtä hyvin Suomeen kuin New Yorkiin.
Miesporukan keskinäinen nokittelu ja kilpailu naisista, samoin
kuin seikkailuiksi venyvät ryyppyreissut, ovat tuttua Tuuria.
Päähenkilön ja juonen tyypillisyys eivät kuitenkaan vie juonesta
yllättävyyttä.
Yllätyksellisyys syntyy siitä, että lukijalle paljastuu aikalaisten
luonteesta uusia ulottuvuuksia samaa tahtia kuin päähenkilölle.
Lisäksi työmaat joita Tuuri kuvailee ovat yhtä arvaamattomia
paikkoja kuin sotatanner.
Pohjalaisen luonteen voisi arvailla näkyvän ainakin siinä
jääräpäisyydessä, että mihinkään liian valmiiseen ei tyydytä.
Miehen arvo ratkaistaan työmaalla, vaikka vuokraemäntä
suorastaan tyrkyttäisi kotivihtorin roolia; Tuurin kirjojen
naiskuva on erityisen pinnallinen.
Epäluotettavia kertojia suosivana aikakautena vakaa kertojahahmo
antaa mahdollisuuden komiikkaan, joka kohdistuu kuin
huomaamatta päähenkilön Sven Tuuva -tyyppiseen jähmeyteen.
Samalla korostuu aatteiden vilpittömyys, niin isänmaallisuus kuin
uskonnollinen idealismi.
Markku Soikkeli
--
VIILEÄ VAIHTOEHTO SINKKUROMAANEILLE
Riitta Jalonen: Kuvittele itsellesi mies
Tammi 2005
Riitta Jalosen naishahmot tuntuvat olevan toistensa kopioita,
mutta silti syvällisiä ja kiinnostavia. Heidät tavataan paitsi
oudoissa ihmissuhteissa myös sellaisen suhteen loppuvaiheessa,
jossa he pohtivat elämäänsä epäonnistuneena jäljitelmänä. Joskus
sovinnainen malli naiseudelle on peritty äidiltä, joskus opittu
muilta.
Kirjailija tulee hyvin toimeen yhdelläkin henkilöhahmolla, jos
hahmoa voi testata uudenlaisissa äärimmäisissä tilanteissa.
Jalosen uusimmassa romaanissa tutusta tyyppihahmosta löytyy
peräti kaksi versiota, petetty vaimo Mirjami ja rakastajan osaan
joutunut Inari.
Kuvittele itsellesi mies alkaa siitä, mihin petostarinat yleensä
huipentuvat, aviorikoksen paljastumisesta. Mirjami ei jää
odottelemaan aviomiehensä selityksiä, vaan puhdistaa kodin
miehen tavaroista ja patjasta.
Selvittääkseen itseensä kohdistuneen petoksen Mirjami
tunkeutuu miehensä rakastajattaren, Inarin, elämään.
Kyseessä ei kuitenkaan ole kostotarina. Naiset haluavat
ensisijaisesti ymmärtää toisiaan, millaisen peilikuvan he
muodostavat välissä olevan miehen ansiosta. Vieraillessaan
toistensa luona he näpistävät paloja toisen identiteetistä:
"jokainen kuva jonka Inari otti, antoi takaisin jotain, mitä nainen
oli vienyt Mirjamin kodista lähtiessään."
Kirjan edetessä Mirjami ja Inari ovat mennä lukijalla sekaisin,
niin samanlaisia he ovat luonteeltaan. Tiheimmillään näkökulma
vaihtuu repliikin erottamien tekstikatkelmien välillä.
Hahmojen limittyminen on tarkoituksellista. Mirjamilla on
kaikkea mikä Inarilta on jäänyt puuttumaan, mutta Inari osaa
taiteilijana tulkita paremmin niin miestä kuin avioliittoa.
Kuvittele itsellesi mies on nimeään myöten armottomampi ja
sikäli psykologisesti kiinnostavampi kuin yksikään aiemmista
Jalosen kirjoista.
Koti tuntee asujansa
Ne jotka tuntevat Riitta Jalosen lastenkirjailijana eivät ehkä
tiedäkään miten pelottavia tarinoita hän kirjoittaa aikuisille.
Jalosen romaaneissa ihmiset ovat tuskaisia elämäntaiteilijoita.
Synesteettiset havainnot täyttävät heidän elämäänsä: asiat eivät
itsessään ole mitään, vaan aina näyttävät tai kuulostavat joltain
muulta tai muistuttavat jotain muuta.
Jalonen ei ole mikään psykologisten vivahteiden käsittelijä,
pikemminkin hän testaa yliherkkiä henkilöitään ja tulkitsee heitä
yksituumaisesti. Aivan kuin kirjan kertoja, eikä henkilöhahmot,
olisi toistopakkoinen aikalaisluonne.
Niin helpolla Jalonen ei kuitenkaan lukijaa päästä, että antaisi
mahdollisuuden tulkita Mirjamia ja Inaria toisiaan täydentäviksi
persoonan puoliskoiksi.
Vaikka molemmat naiset hakevat elämälleen käytösmalleja
suorastaan patologisella intohimolla, he ovat jollain tapaa
avoimempia ja paljaampia persoonia kuin ihmiset heidän
ympärillään.
Edellisten kirjojensa tavoin Jalonen yhdistää naisen persoonan
tämän kotireviiriin: koti "tietää" naisesta enemmän kuin yksikään
ihminen. Kotiin saapuva mies tuo maailmalta sanoja ja selityksiä,
joista nainen voi valita itselleen sopivat.
Toisaalta vieras nainen on haasteena vielä vaarallisempi ja
kiehtovampi kuin mies voisi olla edes yhden yön tuttavuutena.
Naiselle sopivaa identiteettiä on maailmassa tarjolla niin vähän,
toteaa Inari, että on parempi olla luovuttamasta itsestään tietoja
toisen käyttöön.
Riitta Jalosen kirjat ovat synkkiä kommentteja maailmasta, jossa
ahdasta tytönroolia seuraa joko ydinperheen vankila tai sitä
ympäröivä tyhjiö. Mitään tämän viileämpää vaihtoehtoa
sinkkuromaaneille ei voisi kuvitellakaan.
Markku Soikkeli
--
RAKKAUS ALKAA AINA AASIASTA
Anja Snellman: Rakkauden maanosat
Otava 2005
Rakkauden maanosat on runsaahkon novellin mittainen, koviin
kansiin puserrettu kertomus puoli sukupolvea kestävästä
parisuhteesta. Kyseessä on Anja Snellmanin kepein ja
nopealukuisin romaani. Kokoonsa nähden kirja on herättänyt
kohtuuttomasti huomiota, etenkin kun kohua on nostatettu
teoksen vastaavuuksista Snellmanin omaan elämään.
Meneillään lienee jonkinlainen kirjallisen romanssin
korkeasuhdanne. Samaa tosielämän todistusvoimaa on nauttinut,
epäsuorasti, toisenkinlainen lemmenopas, Jaakko ja Virpi
Hämeen-Anttilan Rakkauden atlas. Sekä Snellman että Hämeen-
Anttilat myös käyttävät ujostelematta hyväkseen tätä
ulkokirjallista mediahuomiota.
Snellman on kuitenkin korostanut, että hänen lähtökohtanaan on
aina tarinan kertominen ja kielen musikaalisuus.
Provokatiivisuuteen hän ei ole koskaan pyrkinyt, eikä
uusimmassakaan kirjassa ole omakohtaisuudesta huolimatta
mitään sen skandaalimaisempaa kuin esimerkiksi Snellmanin
Syysprinsissä.
Ensin oli siis tarina ja vasta sitten löytyi naistenlehtiin vetoava
vertauskuva, maanosien mukaan nimetyt rakkauden vaiheet.
Romanttiselle lemmenjutulle tyypillisesti painotus on
rakastumisen eksoottisessa alkuvaiheessa, jota Snellman kutsuu
Aasiaksi:
"Aasiassa poltetaan kynttilöitä ja suitsukkeita ja kirjoitetaan
iloisia listoja mitä erilaisimmista asioista, lähetetään kirjeitä,
soitetaan ilman että on mitään asiaa, tunnetaan kämmenissä
jatkuvaa kihelmöintiä, korvissa soi mustarastaan laulu ja ollaan
toivottoman hajamielisiä."
Tällaisissa tarinoissa yleisesti ja Snellmanilla erityisesti
rakastavaiset ovat taiteilijoita, etuoikeutettuja mielikuvitukseen,
jolla syvennetään suhteen saamia merkityksiä. Tämän romaanin
Oona on suosittu sarjakuvapiirtäjä, Alex tuottelias toimittaja.
Kaikista aiemmista Snellmanin kirjoista tämä romanssi eroaa
siinä, että henkilöt ovat irrallaan aikakausista. Valinta on
silmiinpistävä, koska edellisissä teoksissa Snellman on
ansioitunut nostalgisen, vuosikymmenkohtaisen kulttuurin
muistiinmerkitsijänä.
Nyt Snellman keskittyy rakkauden runollisuuteen. Eroottista
Aasiaa seuraavat perheen perustamiselle omistettu Australia ja
seuraelämän kukoistusta edustava Amerikka. Vähemmän
huomiota saavat itsetutkiskelun Afrikka, kulinaariseen
kotielämään typistynyt Eurooppa sekä parisuhteen jäähtyminen,
Antarktis.
Vanhan suhteen raunioilta Oona ja Alex lähtevät uusiin
suhteisiin. Perhe ja avioliitto eivät kuulu suhteeseen
välttämättöminä, eivät myöskään rakkauden kaikki maanosat,
vaikka Aasiasta aina aloitetaankin. Säilyy kuitenkin toivo siitä,
muistuttaa Snellman, että seuraavassa suhteessa löydetään
aiemmin tuntemattomia mantereita.
Markku Soikkeli
--
KASINOTALOUDEN UHRIEN ÄÄNET
Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus
WSOY 2005
Hannu Raittila on osoittanut taituruutensa novellistina, esseistinä
ja kuunnelman tekijänä. Vain hänen romaaninsa jättävät
edelleenkin hämmennyksen valtaan. Edelleenkin ne perustuvat
epätasaisille, näkökulmiltaan vaihteleville jaksoille, kuten
Raittilan maineen pohjustaneessa teoksessa Ei minulta mitään
puutu (1998).
Tuossa Raittilan esikoisromaanissa novellimaisia jaksoja kiinnitti
toisiinsa tapahtumapaikka, lestadiolaisten kesätapahtuma. Kaikki
kirjan jaksoista eivät olleet yhtä kiinteästi kokonaisuuteen
kiinnittyviä, mutta toimivat silloinkin taustana muiden jaksojen
tapahtumille.
Raittilan uusinta romaania, Pamisoksen purkausta, luen sitäkin
ristiriitaisin tuntein. Rakenteeltaan se on joko poikkeuksellisen
kunnianhimoinen tai sitten kiireisen kirjailijan ratkaisu myydä
romaanin kansissa kuunnelma ja novelli.
Valtiolaivan haveri
Kirjan ensimmäinen puolisko koostuu vaihtelevista
kertojaäänestä, joita voi seurata kuin hyvää jännityskuunnelmaa.
Kaksi kertojaäänistä kuuluu toimittaja Lauralle ja äänimies
Penalle, kuvitteellisten äänimaisemien ammattilaisille. He saavat
käsiinsä Lauran kuolleen aviomiehen ääninauhat: nauhoissa
piilee ratkaisu sekä aviomiehen kuolemaan että lama-ajan
tapahtumiin.
Kolmas kertojaääni on komisario Pajalan. Tämä on antanut
ääninauhat Lauralle, jotta toimittaja tekisi poliisin puolesta
hienovaraisempaa tutkimustyötä. Lauran aviomies on ennen
kuolemaansa nauhoittanut Pamisos-nimisellä laivalla
radiodokumenttia, mutta miksannut dokumenttia taiteilijan
vapaudella.
Tarinan perimmäinen arvoitus on se, mitä tapahtui Pamisoksella
kesällä 1992. Toisaalta laiva on ollut hätäaputyömää laman
musertamille ihmisille, toisaalta sen lastiruumaan tuntuu
tiivistyvän rikos, jonka laadun ja mittakaavan kukin kertojista
ymmärtää omalla tavallaan.
Pamisos on kyllä todellinen alus joka koki todellisen haverin
Suomen aluevesillä. Kaikki muu on Raittilan pätevää kuvitelmaa
valtiolaivan ja rahtialuksen samanaikaisesta onnettomuudesta.
Perusteet tällaiseen juonitteluun ja rakenteeseen ovat hyvät.
1990-luvun pohjustanut lamakausi on jo nyt muuttunut myytiksi,
josta ei saada muuta kuvaa kuin mediatasavalta pystyy
sulattamaan. Ääninauhoilta välittyy kuviteltujen ihmisten
todellisia kertomuksia, mutta niiden historiallinen tulkintakehys
on kadonnut.
Pamisoksen purkaus tarjoaa näköiskuvan tai eräänlaisen
äänimaiseman lama-ajasta, ja samalla se kyseenalaistaa, voiko
lama-ajan tilannetta lainkaan rekonstruoida.
Kansalaiset toimittajina
Kirjan toisessa puoliskossa käy nimittäin ilmi, että ensimmäinen
puolisko onkin helsinkiläisen kirjailijattaren käsikirjoitusta, jota
hänen aviomiehensä on parannellut. Toinen puolisko koostuu
aviomies Jaakon päiväkirjasta, tosin sen kertojaääntä on
puolestaan vaimo editoinnut ja muunnellut.
Kun instituutioiden uskottavuus on ulkoistettu myös ihmiset
luiskahtelevat niistä ympäristöistä ja tarinoista, joissa he
kuvittelevat esittävänsä pääosaa.
Kirjan toinen puolisko käsittelee lama-ajan jälkiä nykypäivässä.
Mediatasavallassa ihmiset eivät kuuntele toisiaan edes perheen
sisällä. Suomalaisista on tullut toistensa editoreita, toimittajia.
Perimmäinen totuus yhteiskunnasta löytyy enää jätevesien
puhdistuslaitokselta, josta tulee Jaakolle bunkkerin kaltainen
turvapaikka.
Raittila on halunnut rakentaa mielikuvabisneksestä sellaisen
romaanin, jossa mikään ei ole varmaa. Romaanin kirjailijahahmo
toteaakin, että paljastamalla keinot joille illuusio perustuu
luodaan vain uusi, edellistä vahvempi illuusio.
Romaanin osaset ovat kiehtovampia kuin se postmoderni
nollasummapeli, johon Raittila heidät asettaa. Kasinotalouden
uhrien kaukaiset äänet uppoavan laivan uumenissa jäävät kirjasta
parhaiten mieleen. Niiden merkitys nousee monimutkaisen
peilirakenteen keskeltä, kritiikkinä kasinotalouden illuusioille ja
"todellisuuden harrastamiselle":
"Se on melkein liikuttavaa, että kun ne on keränneet tarpeeksi
rahaa kaikenlaisissa abstrakteissa finanssioperaatioissa - tai
luulevat keränneensä - niin sitten ne alkaa harrastaa. Ne rupeavat
toteuttamaan itseään, tekemään jotain todellista."
Markku Soikkeli
--
MERTA, HIKEÄ JA VIEMÄREITÄ
Markku Paasonen: Lauluja mereen uponneista kaupungeista
Teos 2005
Proosaruno on rantautunut Suomeenkin tukevasti. Enää tässä
hybridilajissa ei ole muuta yllättävää kuin se, miten kirjasto
onnistuu luokittelemaan Olli Heikkosen, Saila Susiluodon tai
Markku Paasosen teokset. Myös kirjoittajat tuntuvat suhtautuvan
yhä maltillisemmin uudelta tuntuvan runomuodon
mahdollisuuksiin.
Perinteisellä lyriikalla aloittanut ja siitä palkittu Markku Paasonen
on hänkin siirtynyt - useamman kustantajan kautta -
proosamuotoiseen runokieleen, jossa ei välttämättä tarvita
lyriikasta tuttuja tehokeinoja, villiä assosiaatiota ja aggressiivista
aiheenkäsittelyä. Paasosella runokielen rekisteri asettautuu kuin
itsestään kertomakirjallisuuden raameihin, kappaleen mittaiseen
sivukokonaisuuteen ja kertovan lauseen rytmiin.
Paasonen kirjoittaa edellisistä kokoelmista tutuista aiheista. Jopa
kokoelman nimi, Lauluja mereen uponneista kaupungeista, voisi
käydä Paasosen edellisten kirjojen otsikoksi. Nimeen nostettu
määritelmä 'lauluista' lienee proosarunon yhteydessä ymmärrettävä
brechtiläiseksi, vieraannuttavaksi tavaksi yhdistää perinteistä
itseilmaisua ja ajatusrytmin keskeyttäviä sitaatteja.
Jo esikoiskokoelmassa (Aurinkopunos, 1997) meri "antaa sanat",
uskonto on kuollut valas ja vanhus esiintyy syvämeren
lyhtykalana. Esikoisessa Paasonen voi vielä soveltaa
traditionomaista 'helmi on runo' -rinnastusta sanomalla kirjaa
simpukaksi, joka on ensin tapettava sen aukaistakseen. Uusissa,
proosallisissa runoissa koko Venetsia näyttäytyy pilaantuneena
osterina.
Meren lisäksi Paasonen näkyy jo aiemmin mieltyneen sellaiseen
unenomaiseen symboliikkaan, jossa turisti tulkitsee vierasta
kaupunkia vaistomaisesti assosiaatioitaan ja jalkojaan seuraten.
Kaupungissa liikkuva etuoikeutettu tappaja on runoissa kirjailija,
joskus aiemman sukupolven Gogol-takki Pietarissa, joskus
edeltäviä tappajia etsivä runojen minä. Uuden kokoelman
päätösrunossa minä ilmoittaa pystyvänsä tutkimaan kaupungista
kaiken mahdollisen, mutta vain ruumis vastustaa hänen katsettaan.
Revolveri taskussa minä pystyy lävistämään kaupungin, mutta
"ruumiin hahmottomuus" ei tarjoa pysyvää kohdetta tappajalle tai
tutkijalle.
Proosaarunojen minä on Paasosella entiseen malliin varsin
toimelias, välillä jopa tekojensa profeetta ja välillä niiden selittäjä.
Paasosen tekstikatkelmat ovat täynnä liikettä, jossa joko tavataan
otsikossa mainittu henkilö tai otsikon esittelemä paikka. Usein
nämä ovat yksi ja sama asia, kuten "Äiti viemäri" -otsikolla
varustetussa runossa.
Runoilijan oppineisuus käynee ilmi siinä, miten vapautuneesti hän
käsittelee myyttejä ja rakentelee uusia populaarin kuvaston
pohjalta. Aiempien teosten film noir -kuvat ovat paikoin tallella,
paikoin vaihtuneet aurinkoisempiin sitaatteihin. Jälkimmäisestä
käy esimerkiksi Jane Campionin Piano-elokuvaa monistava
kohtaus, jossa kaksitoista Steinweyta putoaa "hurmiollisiin
syvyyksiin"; hurmio käsitettynä parodisesti.
Paasosta näkyy kiinnostavan ylipäänsä pinnanalainen, viemärit ja
jätteet, sisälmykset ja ontelot. Meri ja muut vedet ovat täynnä
sivilisaation irtotavaraa. Balladiksi nimetyssä runossa nainen ajaa
veden syvyyksiin mustalla autolla, kehtolaulussa minä on kytketty
kyborgimaisesti maailman meteliin.
Kehon rajat horisonttina
Runojen voimallinen minä touhuaa ja penkoo maisemassa, josta
puuttuvat kaikki muut horisontit paitsi kehon rajat. Liike jatkuu
runojen välillä, kosmiselta kadulta voidaan poiketa Kaisaniemelle
omistettuun runomiljööseen.
Voittokulku-kokoelman tavoin kaupunkia käytetään metaforana,
joka antaa muodon sekä keholle että sairauksille. Voittokulku-
kokoelmassa syleiltiin kaatopaikkaa ja "lauseiden lumppuja", kun
taas Lauluja… -kirjassa Paasonen jatkaa tai jalostaa perinteisen
miehistä näkökulmaa. Aukkoinen kaupunki saa sukupuolen naisen
hahmossa: "Äiti viemärille" mikään ei ole saastaista, mutta meri
pyytää ompelemaan umpeen omat aukkonsa.
Proosarunon typografinen muoto, laatikkomaisuus, näkyy
innostavan paitsi runoilijaa myös kirjan taittajaa tai toimittajaa.
Paasosen kokoelmaan käytetty kirjasintyyppi on epäsovinnaisen
ilmavaa, minkä ansiosta sanojen sisällä näyttää olevan yhtä paljon
ilmaa kuin niiden välillä. Rivit näyttävät siten vieläkin
yhtenäisemmiltä ja pakottavat lukijan etenemään hitaammin,
kuulostelemaan, osuuko ajatuksessa tauko muuallekin kuin
välimerkin kohdalle. Proosarunossahan joutuu vielä toisella
lukukerralla pohtimaan, onko kieliopillista rakennetta käytetty
virkkeiden välillä selittävästi vai metaforan tapaan.
Ehkä Paasosen kokoelman voi nähdä noudattavan kertovan kirjan
rakennetta myös siinä, kuinka se alkaa tärkeimmän isomorfiansa
esitellen, otsikkonsa mukaisesti aihetta avaavalla ja ajatusviivaan
päättyvällä "Meren kone" -runolla. Kirja päättyy puolestaan
siihen, että edeltävää tappajaa etsivä tappaja-tutkija seisahtaa ja
pohtii mahdollisuutta, ettei hän tarmokkaasti uhmaisikaan
(kielellisesti) kaikkea havaitsemaansa.
Meren ja kuoleman motiivien toistuvuus tuntuu ehkä uuvuttavalta
vielä toisellakin lukukerralla. Kuitenkin yksittäiset runot erottuvat
tässä kirjassa paremmin kuin edellisessä kokoelmassa. Pienempiin
osastoihin jaetut runoniput edesauttavat toistensa tulkitsemista
kokonaisuuksina.
Olisiko Paasonen peräti kesyyntynyt kirjallisuusinstituution
tarpeisiin? Tai ehkä hänen turistiretkensä vain ovat suuntautuneet
seesteisemmille rannoille.
Markku Soikkeli
--
PUSKAFARSSI LÄHIÖBAARISTA
Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack
Otava 2005
Puskafarssi on lajityyppi, jota toisinaan näkee kokeiltavan
romaaneissakin. Yleensä nämä romaanit muistuttavat hahmoiltaan
ja miljööltään kesäteattereista tuttuja näytelmiä. Mitenkään
muuten lajityypin samankaltaisuutta ei voikaan määritellä kuin
etualalle laitettujen hölmöläisten ja juopotteluiden määrällä.
Hanna Marjut Marttilan romaani Lahjakas Anu Lovack sopii sekin
puskafarssin lajityyppiin. Maaseudun sijaan ollaan
kaupunkilaislähiössä ja tapahtumien pontimena on farssille
ominaisen ajankohtaisilmiön sijaan isyyden tunnustaminen.
Juopottelu ja hölmöläisten puuhat ovat silti tässäkin etualalla.
Kirjan nimihenkilö Anu Lovack on lähiöbaarin yhteinen
perillinen, Berliiniin muuttanut elämänkarkuri, joka lähettää
baariin "isälle" osoitetun kortin. Seurauksena on myrsky
kaljalaseissa baarin kantajuoppojen pohtiessa kenen tunnustamaan
isyyteen voi luottaa.
Minäkertojan näkökulmasta kerrotut tunnustukset ja paljastukset
pyörivät pientä ympyrää. Karvaankalseaa huumoria haetaan siitä,
miten viina täyttää näiden ihmisten elämän:
"Join viinaa. Soili soitti, että hänkin juo viinaa. Samoin Robert
sekä Marianne joivat kuulemma viinaa. Mahdollisesti myös Aaron
Sinkkonen oli retkahtanut juomaan viinaa."
Kesäteattereiden tavoin Marttilan romaani on tarinana erinomaisen
harmiton ja komiikaltaan tympeä. Kirjasta tuskin löytäisi
oivaltavaa ironiaa edes se lähiöpubin vakkarijengi.
Romaanin takakanteen nostettu kliininen määritelmä
"lähiöalkoholisteista" on tarkoitettu todisteeksi kirjan komiikasta.
Määritelmässä on jotain kipeän suomalaista. Karikatyyrin
tunnistamisen oletettu ilo auttaa puhumaan ihmistyypeistä, mutta
ei alkoholismista sairautena tai sosiaalisena tilana.
Tämän kirjan jälkeen nuoren kirjoittajapolven pussikaljaromaanit
tuntuvat ihmeellisen raikkailta ja jopa ihmisläheisiltä.
Markku Soikkeli
--
ELIMELLINEN ELÄMÄKERTA TURUSTA
Kari Aartoma: Hetero
Sammakko 2005
Pornon ja erotiikan ero hämärtyy mediasta toiseen siirryttäessä.
Kuvamedioiden kohdalla mielipiteet pornosta voivat olla hyvinkin
yksimielisiä, mutta proosamuotoinen sukupuoliaktien kuvaus
ymmärretään erotiikaksi, oli tyylilaji miten roisi tai runollinen
tahansa.
Runoilijana tunnetun Kari Aartoman esikoisromaani Hetero ei
sekään ole pornoa sanan perinteisessä mielessä. Vaikka kirjan
kohtaukset rytmittyvät aktin vaiheisiin ja suhtautuminen naisiin on
yhtä halveksiva kuin miehisessä normipornossa, tarinassa on
aineksia myös bukowskimaisen rempseästi kuvatuista
ryyppyreissuista.
Charles Bukowskin ja muidenkin "siitepölyhumalaisten"
suomentajana kunnostautunut Sammakko, turkulainen kustantaja,
on katsonut Aartoman romaanin arvokkaaksi lisäksi
paikalliskirjallisuuteen.
Romaanin runkona toimii eräänlainen kehityskertomus, jossa
seurataan Malakias-nimisen turkulaisen elämäntaivalta
kahdeksanvuotiaan erektiosta nelikymppisen miehen
väsymykseen. Opintojen ja työuran sijaan Malakias mittaa
menestyksensä sillä, että hän lopulta pystyy tarjoamaan naiselle
orgasmin pelkällä katseella.
Pornotutkijoiden mukaan pornon status on viime vuosina noussut,
koska kysymys sukupuolten tasa-arvosta katsotaan yksilötasolla
ohitetuksi. Periaatteessa sukupuolet olisivat siis saavuttaneet
sellaisen samanveroisuuden, että etenkin humoristinen porno
voitaisiin ymmärtää ennemmin huumoriksi kuin pornoksi - ja että
esimerkiksi Aartoman romaani olisikin 'pohjimmiltaan'
itseironinen kuvaus miehen roolin kapeudesta.
Toisaalta Aartoman romaani todistaa sen, miten huumori yleisesti
ja ironia erityisesti perustuu valtaa käyttävälle sisäpiirille
suunnattuun puheeseen. Mieskeskeisessä yhteiskunnassa
syrjäytyneenkin ja taiteellisesti alkoholisoituneen miehen
sukupuoliseikkailut ovat olleet arvo sinänsä.
Mutta ironia on katsojan silmässä. Kokeakseen Heteron ironisena
teoksena sitä täytyy lukea pelkästään taiteilijaromaaniparodiana tai
miehisen taiteilijamyytin kehyksessä. Tällainen myytti näkyy
siirtyneen rock-kulttuurista kovaääniseen kapakkarunouteen ja
palautuvan yhä uudelleen proosankin puolelle.
Markku Soikkeli
--
PERHESUKUPOLVEN ONNELLINEN LOPPU
Eppu Nuotio: Onnellinen loppu
Otava 2005
Eppu Nuotion Varkaus-trilogia päättyy Onnelliseen loppuun,
mutta ainoastaan kirjan nimessä. Myös trilogian edelliset osat oli
nimetty monimielisesti, arjen ja unelmien ristiriitaa korostaen:
Peiton paikka (2003) ja Neitsytmatka (2004).
Suomalaiset perhekronikat ovat tihentyneet ajankuvaltaan.
Kronikkaan riittää yhden sukupolven kasvu ja välien
selvittäminen vanhempiinsa, paikallisväriksi seurapiirit tai
läheisimmät ihmissuhteet. Eppu Nuotion Varkaus-trilogiakin
tulee ajallisesti 1960-luvulta nykypäivään, mutta ensimmäisen
kirjan runsaasta henkilögalleriasta tarina on vähitellen supistunut
päähenkilön, Annukka Lehmuksen ympärille.
Onnellinen loppu on naiserityinen elämäntarina vuodesta 2004.
Sen voi hyvin lukea tietämättä mitään sarjan edellisistä
romaaneista. Annukka Lehmus on päätynyt töihin suureen
lehtitaloon, mutta hänen elämänsä perustuu pikemminkin
puutteille kuin Helsingin tarjoamille mahdollisuuksille.
Työn, television ja ravintolan kolmioon jähmettynyt elämä saa
yllättävän liikahduksen, kun tuntematon kuoleva nainen ilmoittaa
Annukan tyttärekseen. Annukka joutuu selvittämään välejä
isäänsä ja kotiseutuunsa - prosessi, jonka Eppu Nuotio liittää
päähenkilönsä yrityksiin saada takaisin unensa ja
mielenrauhansa.
Annukan sukupolvea Nuotio kuvailee perhetaustasta
riippuvaisiksi anteeksipyytäjiksi ja itsensä vähättelijöiksi: "Meille
aikuisuus on kuin roolivaate, jonka riisumme ensimmäisen
tilaisuuden tullen pois."
Jonkinlaisen vertauskuvan suurkaupunkilaisesta elämäntavasta
muodostaa Titanic-viikko, jonka valmisteluihin Annukka
osallistuu lehtitalon puolesta. Kaupunkilaisen elämäntavan
juhliessa haaksirikkoa Annukka saa toisaalta avukseen
hypermodernin työkaverin, jonka kanssa hän lähtee
jäähyväiskiertueelle kotiseudulle.
Kansainvälisen sinkkuviihteen tavoin homoseksuaali työkaveri
on citynaiselle parempi ymmärtäjä kuin edes äiti tai ex-aviomies.
Hyvin maltillisesti ja alleviivaamatta Nuotio sentään rakentaa
hiljaista huumoria cityihmisten ja paperitehtaaseen juuttuneiden
taajamaihmisten kohtaamisesta. Paperiteollisuuden suuruuden
aika on enää muisto, josta lehtipaperin uudet ammattilaiset eivät
kykene kiinnostumaan.
Onnellinen loppu sisältää hyvin vähän toimintaa eikä edes
perheen sisäisiä välejä selvitetä niin pitkälle kuin sarjan
päättävästä kirjasta olettaisi. Yhteinen hiljaisuus helpottaa
perisuomalaisesti enemmän kuin menneisyyden analysointi.
Onnellinen loppu on silti ajankohtaisuudessaan kiinnostavampi
kuin sarjan edelliset teokset. Voisikin suositella, että kronikan
lukisi tässä tapauksessa viimeisestä kirjasta ensimmäiseen,
nykyhetkestä henkilöiden taustoihin edeten.
Markku Soikkeli
--
SUOMALAINEN PERHE JÄLKEEN 911-KRIISIN
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain 2005
Nuorisoromaanin merkitys on muuttunut viimeisen kymmenen
vuoden aikana melkoisesti. Enää ei nuorisoromaanista voi puhua
pelkästään nuorisolle kirjoitettuna ongelmatarinana. Uuden
polven nuorisoromaanit problematisoivat ikävaiheen sijaan
ylipäänsä sen, voiko suomalaiseen yhteiskuntaan kotiutua, vaikka
olisi syntyperältään ja yhteiskuntaluokaltaan etuoikeutettu
kansalainen.
Hyvä esimerkki kaikkia ikäryhmiä koskettavasta
nuorisoromaanista on Elina Hirvosen esikoisteos Että hän
muistaisi saman. Kirjaa kuvaa toisaalta kasvamista tyrannimaisen
isän hallitsemassa perheessä, toisaalta myös minäkertojansa
aikuisuutta, ratkaisevaksi koettua parisuhdetta ja itsenäistymistä.
Lähin vertailukohde Hirvosen romaanille voisi olla Eira
Mollbergin esikoisromaani Vakuuslapset (1999). Mollberg
käsitteli niin ikään pitkällistä toipumista diktaattorimaisen isän
varjosta, sekä pelossa kasvaneen sisaren ja veljen solidaarisuutta.
Ehkä tyttären suhde isään kytkeytyy väistämättä veljen ja sisaren
välien käsittelyyn, ainakin niillä naiskirjailijoilla, joille sukupolvi
ei ole mikään myyttinen, kannanottoa vaativa osa historiaa.
Nopeasti muuttuneessa maailmassa vanhemmat vaativat
enemmän hoivaa kuin lapset: "Oli minun tehtäväni estää isää ja
äitiä hajoamasta", toteaa minäkertoja.
Tällaiset tiiviisti nykypäivässä toimivat aikalaiskuvaukset ovat
kasvattaneet suosiotaan. Ehkä syy on suomalaisen yhteiskunnan
traagisen nopeassa muutoksessa. Aikalaisromaanille on
meneillään jopa oma kirjoituskilpailunsa.
911-kriisi kotinurkilla
Siinä missä Mollbergin romaani luotti perinteiseen psykologiseen
juoneen, Hirvonen käyttää elokuvalle tyypillistä
kehyskertomusta: matka kotoa sairaalaan on myös matka
muistoihin. Takautumat rytmittävät ja antavat selityksiä
minäkertojan tuntemuksille, mutta myös limittyvät ajankohtaisiin
maailmanpoliittisiin tapahtumiin.
Rakenteeltaan tavattoman hyvin hallittu teos etenee
nuorisoromaanin yksiviivaisuudella kuvatessaan ihmisten
tuntemuksia. Maailmanluokan ongelmat tuodaan kotinurkille
tavalla, joka on kuin Hertta-sarjasta tai Virpi Hämeen-Anttilan
romaanista.
Minäkertoja Anna nimittäin tapaa elämänsä rakkauden
amerikkalaisessa kirjallisuudentutkijassa, Ianissa. Ian kantaa
mukanaan kuitenkin koko valkoisen miehen taakkaa eli
syyllisyyttä siitä, mitä Yhdysvallat on tehnyt kolmannelle
maailmalle ja mitä Ian on jättänyt tekemättä isänsä hyväksi.
Aiemmin tällaisia hulvattoman pateettisia ja pitkällisten
kasvukipujen täyttämiä kirjoja olisi sanottu "nuorten aikuisten
tarinoiksi". Nyt tällainen suomalaista perhe-elämää ja
amerikkalaista maailmanpolitiikkaa limittävä teos tuntuu
suorastaan realismin metrimitalta: mitään vähäisempää ei enää
kelpuuteta historian alkupisteeksi kuin amerikkalaisten 911-
kriisi. On helpompi kirjoittaa amerikkalaisesta kuin
suomalaisesta sotaveteraanista.
Mielenosoitus on puolestaan nykykirjallisuudessa se suuri
karnevaali, jossa yksityinen ja yleinen, häpeä ja syyllisyys
sekoittuvat. Vanhemmat ovat löytäneet toisensa ja itsensä vuoden
1968 mielenosoituksessa, mutta nykypolvi menee marssille
yksilöllisestä itsestä luopuakseen.
Muutaman vuoden päästä jo varmaan ihmettelemme, kuinka
globaalit traumat ovat siirtyneet niin nopeasti ydinperheiden
ongelmiksi. Osittain syy on nuorisokulttuurin leviämisestä
kaikkiin ikäluokkiin.
Nuoruus ei ole enää pelkkä problemaattinen ikävaihe, vaan
nykypäivänä ainoa tila, jossa yksilölle sallitaan vapaus
omistautua pelkästään itselleen. Kirjailijoille tämä kuvitteellisen
vapauden valtakunta antaa enemmän tulkintamahdollisuuksia
kuin ihmisille itselleen.
Elina Hirvosen esikoisromaanin nostaminen Finlandia-
ehdokkaaksi osoittaa palkintoraadissa silmää nykypäivän
kirjallisille trendeille. Ilmiönä tämä kirja onkin kiinnostavampi
kuin romaanina.
Markku Soikkeli
--
REKILAULUN ROKKIVUODET
Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja
Kustannus Oy Aamulehti
Muistan nähneeni Pauli Hanhiniemen Tampereella Sokoksen
kassajonossa ja miettineeni, että eipä se ole tuon ihmeellisempää
se rokkitähdenkään arki.
Perinteisempää rock-elämäntapaa pääsee seuraamaan
Hanhiniemen kirjasta Soitto on sanoja. Siinä Hanhiniemi käy
lävitse taipaleensa kahden rockyhtyeen solistina ja sanoittajana:
ensin Kolmas nainen (1986-1994) ja sitten Perunateatteri (1994-
2004).
Kyseessä ei ole ns. bändikirja, ilmoittaa Hanhiniemi jo kirjan
johdannossa, mutta ei myöskään taiteilijaelämäkerta eikä
rocklyriikan oppikirja, niin kuin itse toivoin.
Kolmas nainen -bändin kärkimiehenä tunnettu Hanhiniemi
jutustelee lähinnä keikkamatkoista ja musiikin tekemisestä,
painotuksen ollessa tien päällä ja studiossa. Itsensä hän sijoittaa
bändin joukkokuvassa samaan asemaan kuin muut, analysoi
menneitä vuosia työ- ja ryhmäkeskeisesti.
Kolmas nainen oli suomalaisen rockin parhaita lavabändejä,
mutta myös sen laulut edustivat maanläheisyydessään jotain
sellaista laulurunoutta, joka Eppu Normaalilta oli jäänyt
toteuttamatta ja johon verrattuna Miljoonasateen Heikki Salo
tuntui korkealentoiselta. Hanhiniemi sanoo biisejään
rekilauluiksi, mikä antaa kyllä täyden kuvan hänen sanoitustensa
tarttuvuudesta, tyyliin "ei vuodet kulu, ne kuluttaa".
Hanhiniemen keikkakuvauksien parissa on varmasti mukava
nostalgisoida, mutta saman tarpeen täyttäisi mikä tahansa
takavuosien musiikkilehti uudelleen luettuna. Laulujen taustoista
Hanhiniemellä ei ole paljoakaan kerrottavaa.
Edes rivien välistä ei löydy selitystä sille, miten yhden bändin
(Kolmas nainen) kanssa syntyi sellainen määrä hittejä, mutta
toisen (Perunateatterin) kuvioissa niin sanoitukset kuin niiden
sovitukset alkoivat hyytyä. Muisteluiden välistä löytyvät
tunnetuimpien, leipätekstissä viitattujen laulujen sanoitukset.
Kaksikymmenvuotisen taipaleensa aikana Hanhiniemestä on
kehittynyt haamukirjoittaja ja osakulttuurinsa moniottelija.
Jutustelunsa lopuksi hän päätyy kuitenkin kotiseudulleen
Alavudelle, perinnemelodian ja kotiseutubändi Hehkumon
(2005-) pariin. Se on kaunis lopetus rekilaulun rokiksi
vääntäneeltä maestrolta.
Markku Soikkeli
--
RAIKAS ROMAANI ROKISTA JA ROMANTIIKASTA
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Teos 2005
Juha Itkonen on ollut mediassa syksyn puhutuimpia kirjailijoita.
Hänen uuteen romaaniinsa tarttuu tämän vuoksi epäluuloisena,
etenkin kun se käsittelee kuvitteellista mediailmiötä,
maailmansuosion saavuttavaa suomalaista rocktähteä. Onko
Itkosen maineella sanataiteellista tosipohjaa vai liekö
kauniskasvoinen kirjoittaja mediailmiö itsekin?
Romaanin luettuaan ei ole epäilystäkään: mies on maineensa
ansainnut. Kolmikymppinen Itkonen kirjoittaa proosaa kuin
pitkän linjan kirjailija ainakin, suvereenisti aiheensa sisällä,
takertelematta aiheensa ja siihen sisältyvän romanttisen
tunnelastin kanssa.
Tuoreiden uutistapahtumien vuoksi Summer Maplessa voisi
nähdä yhtymäkohtia Nightwish-yhtyeen Tarja Turusen
menestystarinaan. Kirjan synkkä lähtökohta tuntuu kuitenkin
tutummalta kuin mikään menestystarina. Summer Maplen tarina
alkaa siitä, että laulajatähti katoaa marraskuussa 2004 Afrikan-
matkalla.
Vaikutus on hieman samanlainen kuin Aki Sirkesalon
katoaminen tsunamikatastrofissa: laulajatähden persoona
muuttuu yleiseksi omaisuudeksi, henkilöhistoria sekoittuu
lauluihin.
Itkosen romaanin lähtökohta ei vaikuta niinkään tarinan juoneen
kuin siihen, miten lukijan odotetaan suhtautuvan kuvitteellisen
rocktähden tarinaan. Myytti kaipaa aina selitystä, olipa kyse
fiktion sisäisestä luomuksesta tai median rakentamasta
kuvitelmasta.
Tähden poikaystävällä ja äidillä on omat motiivinsa kertoa
Summer Maplesta, jonka menestyksestä he pääsivät miltei
osallisiksi. Tähteä ympäröi suosio ja rakkaus, joka tuntuu Antista
ja äidistä sitä enemmän omalta, mitä paremmin he tunnistavat
tytön lauluissa jotain tuttua.
Samalla Summer Maplen eli Suvi Vaahteran itsevarmuudessa on
jotain mitä kumpikaan ei pysty selittämään. Antin ja äidin
kuvitelmat yhteisestä elämästä tähden kanssa osoittautuvat
kestämättömiksi molemmat.
Rock-romantiikkaa keski-ikäisille
Itkonen kirjoittaa pidempää virkettä ja niukemmalla itsekritiikillä
kuin kaltaisensa sukupolviromantikko Anja Snellman, mutta myös
monitasoisemmin. Romaanin lopulle
on varattu melkoinen yllätys. Lukija saa punnita omia
odotuksiaan siitä, kuinka pitkälle hän on ollut valmis uskomaan
musiikkimediasta tutun menestystarinan kliseisiin.
Juha Itkosen kirja antaa joka tapauksessa ainutlaatuisen aikuiset
puitteet kysyä, mikä lopultakin on rockin suuri kertomus.
Markku Soikkeli
--
JUMALAN POIKA PUTKAHTI AIKAKONEESTA
Anssi Asunta: Kolmas aikakirja
Teos, 2005
Anssi Asunnan Kolmas aikakirja alkaa kuin mikä tahansa
positiivisesti höpsähtänyt aikamatkatarina, mutta muuttuu
nopeasti Raamatun uudelleenkirjoitukseksi. Tuloksena on
romaani, jossa on leppoisan tuore asenne scifin
paljonharjoitettuun tematiikkaan ja suureen einsteinilaiseen
kysymykseen siitä, miten aikamatka muuttaisi käsityksiä ajan ja
paikan suhteesta.
Asunta, 67-vuotias kuvataiteilija, nimittäin kirjoittaa kuin hän
olisi putkahtanut tyhjästä scifi-skeneen, tietämättä mitään
aiheen aiemmista sovelluksista. Tässä on etunsa, kun kyse on
pitkälle maneereihinsa jähmettyneestä, joskus
fossiloituneeksikin mainitusta kirjallisuudenlajista.
Tarinan lähtökohta tuntuu toki hävyttömän tutulta: aikamatkan
mahdollistava tekniikka löydetään matkalaisten jäljiltä meren
pohjaan hautautuneena. Näin matka ja tarina sulkeutuvat omaan
lähtökohtaansa, syyt ovatkin seurauksia. Asunnan ei tarvitse
ottaa kantaa mihinkään aikamatkailun finesseihin. Ajan janalla
ei ole haaraumia, vaan ihmiskunta täyttää toiminnallaan oman
historiansa, toteuttaa sitä kuin kosmista myyttiä - varsinkin
Jeesuksen kohdalla.
Tuoreuden vastapainona on järisyttävän tylsä tarina, etenkin
siihen nähden, että Asunta on sulattanut taustatiedoiksi riittävän
määrän rakettitekniikkaa ja raamatullisen ajan kotioloja.
Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä hullummaksi se käy.
Ihmeiden sijaan Asunta alkaa vääntää tarinaansa vitsiksi, ensin
Vanhasta ja sitten Uudesta Testamentista. Kolmen miljonäärin
vierailu Jeesuksen seimellä on veikkohuovismaisena
kohtauksena huvittava, kun kuubalaiset sikarit roihuavat
vastasyntyneen kunniaksi. Mutta muuten nämä nykyajasta
putkahtavat selitykset Raamatun ihmeille ovat scifiin tottuneelle
lukijalle pelkkiä puujalkavitsejä.
Kirjan puolivälin jälkeen teknisillä yksityiskohdilla ei ole
paljoakaan väliä, vaikka romaanin alussa niitä on jaksettu pohtia
perusteellisesti. Kun oikopolku menneisyyteen on avattu
madonreiän kautta, Jeesusta aletaan kouluttaa tehtäväänsä
USA:ssa. Lopulta Jeesus tavataan Suomessa Kiuruvedellä (!)
elämänoppia saamassa.
Kuten toisaalla tässä Portissa totean, aikamatkatarinat ovat jo
lähtökohdaltaan haaste uskonnolle. Asunta ei kuitenkaan saa
aiheestaan irti mitään myyttien, uskonnon tai historian kannalta
kiinnostavaa. Kirjasta puuttuu sellainen seikkailun odotus ja
tiedonjanon polte, joka teki J. Pekka Mäkelän romaanista 391
(2004) kiehtovan retken muinaishistorian maisemiin.
Vaihtoehtoisen Jeesus-tarinan osalta suosittelen
joululukemiseksi puolestaan Erkki Ahosen Kiviä vuoret (1965)
-romaania.
Markku Soikkeli
--
RAHAN TEOLOGIA KOHTAA EPÄILYN ARISTOKRATIAN
Eila Kostamo: Kanssakulkija
WSOY 2005
Henkilökuvausten joukossa Eila Kostamon romaanit ovat edelleen
omaa luokkaansa. Kostamo kirjoittaa pidätellyn hitaasti kriiseistä
toipuvista ihmisistä. Kuvatessaan rakkautta, joka velvoittaa
vahvemmin kuin pari- tai vanhemmuussuhde yleensä, Kostamo
liikkuu uskonnollisen kirjallisuuden maastossa ilman kirkollista
painolastia.
Kostamo kirjoittaa keski-iän kriisistä elämänvaiheena, josta
kukaan ei pysty selviämään samanlaisena. Hänen diagnoosinsa
myöhäisen keski-iän järkyttämistä ihmisistä ovat teologis-
psykologisia analyysejä, joissa ihminen katselee itseään pitkään
kuluneessa roolissa, arvioi itseään "näyttelijäminänä" tai "rahan
palvelijana".
Kostamo ei kuitenkaan tyydy uskonnolliseen teologiaan.
Teologian klassikot ovat pikemminkin osa sitä moraalista kehystä,
jossa henkilöhahmot mittaavat täysikasvuisuuttaan.
Lopputulos analyyseistä on aina toiveikas. Varmuus paremmasta
liittää Kostamon henkilöt yhtä hyvin psykologian
oppimestariuskoon kuin teologian sananlaskutaitoon. Ihan aina
hänen optimisminsa ei hymyilytä.
Rahan teologia
Yleensä Kostamo on tyytynyt kahden sukupolven ja perheen
rinnastamiseen.
Uusimmassa kirjassa hänellä on tuplasti henkilöhahmoja: pastori
Alpo ja liikemies Sauli, sekä näiden perheet ja ystäväpiiri. Kaikki
haluavat Alpolta henkistä tukea, vaikka mies ei itsekään ole
varma, mihin hän enää uskoo.
Uusimmassa romaanissa Kostamolla on mukana myös "rahan
teologia". Tätä edustaa liikemies Sauli, ehkä jonkinlainen vastine
Raamatun kuningas Saulille, uuden ajan valtiaalle, joka
menestyksen myötä on menettänyt yhteyden korkeampiin
tarkoitusperiin.
Sauli on menettänyt etevän päällikön, eettisenä neuvonantajana
toimineen Alpon yhtiönsä riveistä - ehkäpä samalla tavoin kuin
Saul hukkasi harpunsoittajansa, Daavidinsa. Tässä tarinassa valtias
ja oraakkeli ovat kuitenkin tasaveroisia. Rahanliikkeiden valtias
haluaa rationalisoida henkiset tarpeensa, etenkin depressioon
sairastuneen vaimonsa syyllistämänä.
Yhteistä miehille on se, että niin rahan kuin hengen teologia
joutuvat vastaamaan kritiikkiin siitä, miksi maailma ei muutu
paremmaksi. Miksi talousmarkkinat eivät tasaa onnea tässä
maailmassa? Miksi jumalakaan ei tee sitä?
Toisaalta Alpokaan ei ole tyypillinen hengenmies. Hän edustaa
pappina pikemminkin epäilyn aristokratiaa. Mestari Eckhartia
siteeraten Alpo kiteyttää sen, mitä metafyysinen merkitsee
Kostamon kirjoissa: se mikä ihmisissä on ymmärrystä, se heissä
on jumalallista.
Ymmärrys löytyy ydinperheestä
Kostamon henkilöt eivät tyydy filosofisten vaihtoehtojen
monitulkintaisuuteen, mutta tarinoiden lopulla he kuitenkin
kesyyntyvät arvokkaiden elämänviisauksien edessä. Tämä ei
tietenkään ole rasitteeksi muille kuin kehityspessimismiä
rakastaville lukijoille. Hahmot kuten Alpo ovat hengen
aristokratiaa, kuviteltuja ihmisiä, joiden korrektisti muotoillut
tuntemukset ovat todellisia arvojen, ei kännyköiden maailmassa.
Kostamolle tyypillisesti päähenkilöt Sauli ja Alpo eivät anna
itselleen rauhaa ennen kuin he pystyvät antamaan jonkinlaisen
vastauksen paitsi omalle sielulleen myös läheistensä kysymyksiin.
Länsi-Afrikasta pakeneva tytär tuo maailmantilanteen
konkreettisesti Alpon lähelle.
Vaikka Kanssakulkija tulee tiiviimmin nykypäivään kuin aiemmat
Kostamon kirjoista, se on henkilöiltään varsin tuttu ja hieman
kulunut. Juoneltaankin kirja on kiusallisen kierrätettyä kostamoa:
taas lapsi palaa maailmalta isänsä hoiviin, taas avioliittoa
pakeneva mies saa vastuulleen sairaan vaimon, taas testataan
samarialaisen pinnaa suhteessa tahtoihmisen taipumattomuuteen.
Lähimmäisen, "kanssakulkijan" rohkeutta Kostamo tiedustelee
painokkaammin kuin edeltävissä kirjoissaan, mutta nykyajan
oireita hän käsittelee yhtä etäältä kuin henkilönsä. Kännykät
pirisevät kuin kiireen demonit, mutta siihen demonisuuteen
Kostamolla ei ole oikeastaan muuta vastausta kuin ydinperheen
iankaikkinen retriitti.
Markku Soikkeli
--
EI SCHUBERTILLAKAAN OLLUT AINA HELPPOA
Virpi Hämeen-Anttila: Kolmastoista lapsi
Otava 2005
Kolmannessa romaanissaan Virpi Hämeen-Anttila jatkaa
lemmenhenkisten taiteilijoiden parissa. Kolmastoista lapsi -
romaanin päähenkilö on parhaan avio- ja ammatti-ikänsä
ylittänyt näyttelijä Johanna. Lisäksi romaani seuraa hänen
veljensä Joakimin ja isän korvikkeena toimineen Ilkan elämää
yhden vaiherikkaan kesän kuluessa.
Kolmikon elämää järkyttää Johannan ja Joakimin äidin,
maailmankuulun pianistin, paluu perheensä tykö. Tästä alkaa -
vaikkei millään logiikalla seuraa - tapahtumasarja, jossa
sisarukset joutuvat ratkomaan omaa kykyään vanhemmuuteen.
Lukijan eteen tuodaan yhä uudelleen kysymys siitä, miten paljon
lapsuuden kokemukset määräävät aikuisuutta.
Joakimin ongelma on se, että hän on tullut liiaksi äitinsä
kaltaiseksi ahnehtien toimintaa ja kokemuksia. Johannan
taakkana on passiivisuus. Koska Johannalla ei ole ollut
läsnäolevaa äitiä esikuvana, on teatterista tullut hänelle paikka,
jossa hän voi vaihtaa naisen roolia näytelmästä seuraavaan.
Romaanin nimi tulee samannimisestä näytelmästä, jota Johanna
kirjoittaa Franz Schubertin onnettomasta elämästä. Schubertin
hahmoon on pelkistetty Johannan käsitykset siitä, miten lapsuus
vaikuttaa ihmisen vanhemmuuteen ja luomiskykyyn.
Hämeen-Anttilan romaaneissa kuolleet taiteilijat ovat diletanttien
tutkimia horoskooppihahmoja. Johannankin elämässä saattaisi
ibseniläistä kevättä seurata schubertilainen kesä.
Gangsterin heila
Kun Johannasta sitten tulee sijaisäiti adoptiolapselle, hänen on
myönnettävä, että perheen näytteleminen on joskus ainoa tapa
taata lapselle turvallinen koti.
Eestiläinen tietokonehakkeri, joka auttaa identiteettien
naamioimisessa, edustaa kirjan romanttista käsitystä
rikollisuudesta yhtenä taiteenlajina. Kenties gangsterin heila
kuuluu sekin melodraaman perinteeseen, mutta moraalin suhteen
tämä romaani heittää kyllä enemmän kysymyksiä kuin
vastauksia.
Lisäksi Hämeen-Anttila väläyttää tragedian mahdollisuutta
paljastaessaan Johannan ja Joakimin eläneen pedofiilikasvattajien
huomassa. Toisaalta perhehelvetin mahdollisia vaikutuksia ei
käsitellä kuin ohimennen. Määritelmät "trillerimäinen" ja
"salaisuuksien verkko", joilla kirjaa on mainostettu, johdattavat
lukijaa/ostajaa harhaan.
Kirja on toki ihmis- ja taiteilijakuvauksena maanläheisempi
kuin edellinen romaani Alastonkuvia (2004). Juoni on kuitenkin,
edelleen, heikoin osa Hämeen-Anttilan kertomusta ja sen vuoksi
henkilökuvatkin jäävät paperisiksi.
Hämeen-Anttilan suosio perustunee romanttiselle ihmiskuvalle,
jonka mukaan taiteilijat luovat taidetta kompensaatioksi
rakkaudentarpeelle. Kun taiteilijaluonteet löytävät elämänsä
suuren rakkauden, kiinnitetään lukijan huomio siihen, miten käy
heidän taiteellisten kykyjensä. Jopa akateeminen ura voidaan
kuvata taiteilijaneron henkistyneeksi taipaleeksi.
Tällainen ihmiskuva on omalla tavallaan suhteellisuudentajuinen.
Haastatteluissa Hämeen-Anttila on tuonut ilmi tietämyksensä
romanttisesta ja melodramaattisesta perinteestä, joiden päälle hän
romaaninsa kirjoittaa. Suhteessa perhekeskeiseen melodraamaan
taiteilijakeskeinen, lapsuuden hätää kompensoiva ihmiskuva
onkin mielekäs.
Hämeen-Anttilan henkilöhahmot ovat niin itsenäisiä ja erillisiä
persoonallisuuksia, että heistä jokainen rakentaa elämäänsä kuin
omaa taiteellista projektia. Intohimo leimahtelee sanoissa, ei
jännitystä luovissa ristiriidoissa.
Markku Soikkeli
--
SINKKUKIRJA SISUSTETUISTA KAKSIOISTA
Laura Honkasalo: Tyttökerho
Otava 2005
Suomalaiset sinkkuromaanit vetävät vertoja ulkomaisille
esikuvilleen niin kirjallisessa näppäryydessä kuin elämäntavan
urbaanisuudessa. Kodinsisustus-artikkelien tekeminen
helsinkiläisistä klinkkerilattiakodeista ei ehkä vastaa
muotitoimittajan elämäntapaa Lontoossa tai New Yorkissa, mutta
arvomaailma näyttäytyy kaikkialla samanlaisena.
Laura Honkasalon Tyttökerho on kirjoittajansa neljäs romaani.
Vaikka se käsittelee kaksikymppisten helsinkiläissinkkujen
parisuhteita, se nimeää henkilönsä "tytöiksi" ja muistuttaa
monella tapaa perinteisiä tyttöromaaneja. Kaveripiiri käy
perheestä ja työtä tehdään harrastusmielessä.
Läpimurtoteoksessa Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001)
Honkasalo teki vaikutuksen visuaalisella muistillaan. Hän osasi
kuvailla 1970-luvun taistolaista helsinkiläiskotia niin että
muistot, dokumentit ja juoni sopivat kaikki toisiinsa.
Fiktion ja faktan suhde ei ole ollut yhtä kiinnostava Honkasalon
muissa teoksissa. Tyttökerhokin on puhtaasti
lemmenkuvitelmille omistautunut romaani. Rytmiä tarinaan tuo
päähenkilö Katrin työ toimittajana. Episodit alkavat
helsinkiläisten kotien esittelyillä, luodaan silmäys
sisustuslehdistä tuttujen kulissien kääntöpuolelta.
Kovinkaan syvälle julkisivun taakse ei kirjan päähenkilö lähde
kurkistamaan. Tarina pyörii kuin kiltisti vinksahtanut
kauhuromaani sen kysymyksen ympärillä, kuka tyttökerhon
neljästä jäsenestä jää viimeisenä yksin, vaille avioliittoa.
Viimeiseksi jääminen esitetään yhtä pelottavana tilana kuin
vanhanpiian viimeinen tuomio.
Rakkaus takaa asuntolainan
Tyttökerho siirtää sinkkuromaanien näkökulmaa naisten väliseen
ystävyyteen, ja sikäli siis emansipaatiokirjallisuuden juurille,
1800-luvun salonkiromansseihin. Tuon aikakauden naisiin kirjan
päähenkilökin itseään vertaa.
Viitteet aikakausien samankaltaisuudesta jäävät lukijan
tulkittavaksi. Muinoin naisilla oli salonkinsa, nyt "kerhonsa".
Oman huoneen sijaan nainen tarvitsee omaa huoneistoa, pesää,
johon muut voisivat tulla. Kerhonkaipuu muistuttaa
uskonnollisten nuorisoromaanien seurakuntaidealismia.
Honkasalo ei kuitenkaan analysoi yksinäisen menestyjän sisäistä
tyhjyyttä kuten kaukaiset esikuvansa tai nykysinkkujen salaista
äitiydentuskaa ruotivat kollegansa. Kun Katri haaveilee
suutelevansa hautausmaalla samalla paikalla kuin näkemänsä
pariskunta, se on yhtä syvällinen luotaus hänen tunne-elämästään
kuin isokuvioisten lakanoiden tarpeellisuus.
Toisaalta luokkakuva helsinkiläisistä on yhtä hirtehinen kuin
Honkasalon menestysromaanissa luokkakuva taistolaisista.
Honkasalo voi jättää lukijalle pääteltäväksi, mistä citysinkkujen
hätä johtuu, ja onko se ainoastaan naisia koskettava fobia. Eivät
ihmiset perhettä kaipaa vaan kotia, imagoasuntoa, jossa
henkilökohtainen maku ja sosiaalinen sijainti yhdistyisivät
kohtalokkaalla tavalla. Seitsemäntoista neliön yksiö ei riitä
helsinkiläiseksi unelmakodiksi, joten jonkinlainen partneri on
pakko löytää asuntolainan jakajaksi. Rakkaus tarvitaan lainan
takaajaksi.
Yli kolmesataasivuisessa tarinassa jännitys rakentuu sille,
suostuuko Katri ikinä muuttamaan pois Töölöntorin laidalta. Se,
millaisen miehen hän milloinkin päästää asuntoonsa, on
testitapaus hänen itsekurilleen. Rakkauden osalta lukija kyllä
arvaa, miten syvässä tunteet ovat ja mihin ne sortuvat.
Näkökulma, jossa elämää tarkastellaan sisustusratkaisuina, ei ole
sinänsä uutta sinkkukirjallisuudelle. Mutta harva sitä on näin
perusteellisesti soveltanut. Siitä me ensiasuntoa maksavat sinkut
voimme nostaa hattua Honkasalolle.
Markku Soikkeli
--
