Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoSOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA 2007
Jos haluat tehdä avainsanahakuja arvosteluistani, se onnistuu täältä Bittein Saarten kirjastosivun kautta.
-- MYYTTI EI TYYDYTÄ TEKSTIN AMMATTILAISTA Juha Siro: Saat toivoa kolmesti Like 2007 243 s. Nykypäivän matkakirjallisuudessa viivytään enemmän aikaa matkalla kuin perillä. Eräänlaista matkakirjallisuutta edustaa tässä mielessä myös Juha Siron romaani Saat toivoa kolmesti. Päähenkilö on tamperelainen .Aamusanomien. toimittaja, jota elämän ja identiteetin etsintä kuljettaa ympäri Eurooppaa. Elämänväsymys on hänen kohdallaan paitsi kyllästymistä avioliittoon myös journalistisen luovuuden hiipumista. Romaani on jaettu runoteoksen tavoin ajatussikermiksi, kuvailupainotteisiksi osastoiksi, joilla on oma teemansa. Romaanin ytimessä on erikseen sisäiskertomus, satu tai myytti Euroopan kätketystä puolesta. Sen kertoo syövästä toipuva .prinsessa.: hänen tarinassaan eurooppalaisuuden kulmakiviä ovat juutalaisuus ja Pariisi. Minäkertojan tavoin toipuva .prinsessa. on saanut kohtalolta kolme toivomusta täytettäväksi. Käytännössä kyse on taian kaltaisesta varmuudesta, että elämällä on ihmiselle erityistä annettavaa. Moderni eurooppalainen, sellaisena kuin Siro hänet romaanissaan piirtää, on ihminen joka ihmeenkin kohdatessaan alkaa laskelmoida. Kolme toivomusta saadessaan hän pyytää saavansa säästää kaksi toivomusta myöhempään ajankohtaan. Ihme sopii elämään, kunhan se ei tule yllätyksenä. Välillä romaani tuntuu siltä kuin se olisi puhtaaksikirjoitettua matkapäiväkirjaa, etenkin kun nimetön minäkertoja on kirjoittajansa oloinen, keski-ikäinen tekstiammattilainen. Toisaalta Siro on käyttänyt runoilijan taktista silmää laatiakseen romaaniin monitasoisen rakenteen. Merkitseviin tilanteisiin palataan uudestaan näkökulmaa syventäen. Suunnilleen puolet romaanista on matkantekoa, puolet kuivakkaita parisuhdekeskusteluja. Paikallisväriä haetaan Athos- vuoren munkkiyhteisöstä, ajankohtaisuutta viittauksilla siihen, mitä tapahtuu modernin elämäntapamme laitamilla, terroristien kohteissa tai kyllästyneiden aviopuolisoiden makuuhuoneissa. Juonikuvion sijaan Juha Siro taittelee ideoista ja Alan Bosquetin -sitaateista keski-ikäisen miehen tekstuaalisen moratorion. Sen yksittäiset palaset ovat kiinnostavampia kuin kokonaisuus, mutta ilman henkilöistä ja juonesta syntyviä jännitteitä eivät palasetkaan täydennä toisiaan niin kuin kirjailija lienee toivonut. Kun satu ei lumoa eikä matkailu järkytä edes kirjan päähenkilöä, ei lukija jaksa kiinnostua hänen puolestaan tekstiammattilaisen elämäntuskasta. MARKKU SOIKKELI -- SATIIREJA MAANSA MYYNEIDEN SUOMESTA Risto Eronen: Lintumyrsky WSOY 2006 Seppo Heikkinen: Myyty maa Tammi 2007 Tulevaisuuden ennustaminen on yhtä vaikeaa tieteessä kuin fiktiossa. Lyhyen aikavälin muutoksia liioitellaan roimasti niin tiedemiesten kuin kirjailijoidenkin kuvitelmissa. Todella pitkän aikavälin, satojen tai tuhansien vuosien spekulaatioihin ei toisaalta edes rohjeta muualla kuin varsinaisessa tieteisfiktiossa. Risto Erosen Lintumyrsky ja Seppo Heikkisen Myyty maa ovat lyhyen tähtäimen kuvitelmia tulevaisuuden Suomesta. Huomispäivän yhteiskunnassa meistä kaikista on tullut oman elämämme konsultteja, visioivat Eronen ja Heikkinen, molemmat nelikymppisiä helsinkiläisiä. Huomispäivän kautta he pyrkivät kertomaan jotain nykyhetkestä. 1980-luvulla tällaisista pohjattoman kyynisistä romaaneista alettiin puhua "pahan koulukuntana" tai kirjoina, jotka ovat kuin poliisiromaaneita ilman poliiseja. Lähitulevaan sijoitetuissa kuvitelmissa moraalinsa menettäneiden ihmisten ei tarvitse syyllistyä enää edes rikoksiin. Kaikki ovat lähtökohtaisesti syyllisiä ja vailla uskoa toistensa inhimillisyyteen. Konsulttipuhe ei enää eroa gangsterin 'tarjous josta ei voi kieltäytyä' -retoriikasta. Valta on käytännössä suuryritysten ja niiden rahoittamien valvontakoneistojen hallussa. Molempien kirjojen maailmankuva muistuttaa Harri Nykäsen Raid-romaaneja, tai oikeastaan niiden pohjalta toteutettua tv- sarjaa (ja elokuvaa). Erosen kirjassa Raidia vastaa etsivä Harri Holma, joka selvittää MC Duhkha -jengin ekologisia uhkakirjeitä. Futuristisia koristeita Sosiaalisen vastalauseen sijaan molempien romaanien sanoma on kyyninen toteamus siitä, että viimeinen 'luonnollinen' osa ihmistä on se, minkä perusteella hänet helpoiten myydään. Kansalaisaktivismi ei sekään tarjoa muuta vaihtoehtoa kuin yöllistä action-viihdettä, visioi Heikkinen. Media taas on korvattu kaikkivoivalla Googlella. Tällaiset ideat osoittavat pikemminkin mielikuvituksen köyhyyttä ja pakonomaisiin dystopia-kliseisiin turvautumista. Risto Erosen Lintumyrsky on kyllä kieleltään kekseliäs, uutta luova, mutta juoni on silkkaa puskafarssia. Romaani kehittelee satiirinsa satunnaisista aineksista, kuten siitä, että lintuinfluenssa saisi alkunsa HIV-infektiosta ja eläimiin sekaantumisesta. Kirja on yhtä raskaasti valmiiksi naurettu kuin sen "ekologinen moottoripyöräjengi". Lintumyrskyyn verrattuna Heikkisen rosoinen esikoisromaani, Myyty maa, tuntuu sentään raikkaalta yritykseltä kuvitella pätkätyöläisen elämää 2020-luvulla. Jos Heikkisen romaanista riisuisi kömpelöt futuristiset koristeet kuten "kloonilehmät" ja "kyberspeissarit", se osoittautuisi harmittomaksi nuorisoviihteeksi bändi-kuvioineen kaikkineen. Kaksi ylimääräistä näkökulmahenkilöä ovat bonusmateriaalia varsinaisen päähenkilön ymmärtämiseksi. Päähenkilön kiusaantunut suhde vanhempiensa punk- sukupolveen olisikin riittänyt ihan hyvin yhden kirjan jännitteiksi. Kansainvälisen uraaniyhtiön salajuonet olisi voinut jättää Ilkka Remeksen markkinasektorille. Markku Soikkeli -- RUNOILIJA MURTAA MALLITEKSTEJÄ, AAPISTA JA SEKSIOPASTA Henriikka Tavi: Esim. Esa Teos 2007 Henriikka Tavin esikoisteos oli hyvin ajoitettu kevätmarkkinoille. Kun kevät on etenkin lyriikan osalta hyvin hiljaista aikaa, erottuu Tavin leikkisä runokirja tekstien keskeltä kuin papukaija varpusparvesta. Vaikka Tavilla on jo nimeä lehtijulkaisuista, runoilija käyttää esikoisteosta kuin opinnäytettä osoittaakseen hallitsevansa kaikki muotokeinot. Tuloksena onkin poikkeuksellisen omintakeinen runoteos. Rytmi syntyy tekstityyppien eikä sanojen välille. Jotkut kokoelman teksteistä pyrkivät ensisijaisesti kieltämään sivu- tai runokohtaisen koherenssin, mutta vähintään yhtä usein lukija pääsee sisälle siteerattujen tekstien rytmiin. Esimerkillinen tapaus on runo "kuin kattolamppu", johon on rytmitetty tekstejä ainakin seksi- ja kunto-oppaasta sekä kaveripuheesta ja talousuutisista. Kliimaksiin pyrkivän runon keskeyttää kehno piirroskuva spiraalista. Jossain toisessa yhteydessä kuva olisi pelkkä hölmö vitsi, mutta tämän kirjan leikkisyyteen se sopii: mitä tahansa saa ja voi testata vertauskuvaksi! Nykyruno sinnittelee toisaalta kohti digitaalisen tekstin elastisuutta, toisaalta luottaa yhä enemmän siihen, että sanojen millintarkka etäisyys on merkitsevää silmäilevälle lukijalle. Runoilla ei ole alkua eikä loppua, mutta sentään jonkinlainen tekstuaalinen ydinkohta niin kuin vitsin 'punch-line'. Runokirja kuin tekstinäyttely Proosassa voi riittää lajityypin tapojen turmeleminen, mutta lyriikka kapinoi lähtökohtaisesti kaikkia kielen normeja vastaan. Runoilijoiden etsiessä omaa ilmaisuaan voi tuloksena olla niin katkonaista ilmaisua, ettei lukijoille jää mitään punaista lankaa runosarjojen lävitse. Vaikka Tavinkin runous murtaa niin säkeiden kuin ajatusten rytmiä, löytyy kirjan taustalta mallitekstejä: aapinen, ystävän kirja, peruskoulun runoharjoitukset. Kirjailija on murtanut mallitekstejä kirjoittaakseen rivien väliin tulkinnan siitä, millaiselle ihmiskuvalle nämä tekstit perustuvat. Kirjan nimi on lähtöisin peruskoulun roolirunoharjoituksesta, jossa malliteksti ehdottaa henkilöhahmon nimeksi "esim. Esa". Satunnainen, mielivaltainen nimi muuttuu kirjan runosarjassa äärimmäisen merkitseväksi, mutta ainoastaan runojen välillä. Tavin sieppaama "Esa" on enemmän kuin ihmisolento. Hänestä tulee tekstien ja äänien kohtauspaikka. "Esa on nyt maisemassa", toteaa kertojaääni. Myös kertojasta on tullut kahden äänen kohtauspaikka. .Soita sille ja kesytä se., hän komentaa itseään, mutta toteaa seuraavalla sivulla ajavansa itsensä ohitse rullaportaissa. Itsensä ohittamisen tematiikka toistuu kirjan kaikissa runosarjoissa. Sivujen alalaidassa juoksee vieläpä itsenäinen tekstirivi, joka vilisee tilankäyttöön liittyviä sitaatteja. Koska runojen lukeminen on sekä maistelua että silmäilyä, lukijan on helppo samastua tällaisiin aihelmiin. Yksittäiset rivitkin näyttävät livahtavan varsinaisen ajatuksensa ohitse: "Mies katseli päiväkaudet silmien läpi neulansilmän taivalsi/ karavaani, enkeli lintulaudalla". Kieltämättä, kuvaksi taitettujen runojen tavoin villit tekstirivit tuntuvat konstailulta. Tällaisia muotoratkaisuja voisi sanoa 'tapataiteeksi'. Visuaaliset leikit, mukaan lukien tiukasti neliömuotoon taitetut proosarunot, ovat oman aikamme pyrkimystä tehdä runokirjoista eräänlaisia tekstinäyttelyitä, gallerioita. Ehkä Tavin kirjan ainoa heikkous onkin sitten siinä, että se on esineenä, fyysisenä taideteoksena niin tavanomainen. Tekstinäyttelyltä jää kaipaamaan lyriikalle ominaista glamouria. Markku Soikkeli -- ISAAC NEWTON SARJAMURHAAJANA Michael White: Luciferin liittolainen Suom. Raimo Salminen Gummerus 2007 Michael White ennätti kirjoittaa kaksikymmentäviisi tietokirjaa ennen kuin löysi bestsellerin ainekset. Syy oli Da Vinci -koodin herättämässä mysteeribuumissa, johon Whitellakin riitti materiaalia. Hän on nimittäin perehtynyt tieteen varhaishistoriaan, mukaan lukien akateemiset mystikot ja salaseurat. Niinpä ei ole mitenkään yllättävää tavata itse Isaac Newton sarjamurhaajien porukassa. White on kirjoittanut Newtonin elämäkerran ja käyttää tätä tietämystä hyväksi taustoittaakseen Oxfordin yliopiston maisemaa. Whiten romaani Luciferin liittolainen liikkuu vuoroin vuodessa 1690, vuoroin nykypäivässä. Kirjan alkuperäinen nimi, Equinox, viittaa kevätpäivän tasaukseen. Salaseurojen tavoite on kerätä oikealla hetkellä riittävä määrä veriuhreja ja saada yhteys itseensä paholaiseen. Nykypäivään sijoittuvassa osuudessa salapoliiseina toimii akateeminen ydinperhe, joka alkaa tutkia Oxfordissa tapahtuvaa murhasarjaa. Jäljet johtavat Newtoniin ja kaupungin alla sijaitsevaan labyrinttiin. Luciferin liittolainen on suomalaisesta nimestään huolimatta tavanomainen campusdekkari, joka ainakin Yhdysvalloissa muodostaa oman alalajinsa. Mitään akateemisen nokkelaa alalajiin ei sisälly. Isaac Newtonin neroudesta emme saa tietää yhtään sen enempää kuin mitä Da Vinci -koodi kertoi kuvataiteen historiasta. Dekkarijuoneen on lisätty muodikkaita mysteeriaineksia sekä käsittämätön määrä yksityiskohtaisia silpomismurhia; ikään kuin elokuvien shokeeraavuus antaisi proosallekin oikeuden graafisen tarkkaan raakuuteen. Mysteerijännäreitä on nyt suomennettu kiivasta tahtia. Historiaan sijoittuvat dekkarit olisivat kuitenkin kiinnostavampia kuin kömpelöt yhdistelmät akateemisia jännäreitä ja salaliittoteorioita. Jo Newtonin elämäkerta olisi aidosti jännittävämpi kuin tällainen mysteerihömppä. Markku Soikkeli -- ELÄMÄ JÄLJITTELEE ELOKUVAA Katja Kallio: Elokuvamuisti Otava 2007 Elokuvakulttuurin hitaasta kuolemasta on puhuttu jo parikymmentä vuotta. Teattereissa ei näe enää muuta kuin tuoreimmat nuorisofilmit. DVD-tallenteet ovat kuitenkin luoneet uuden harrastajapolven. Harrastaminen on muuttunut fanitoiminnaksi, jossa leimallista on filmien emotionaalinen jaettavuus ja kotiteatterien tekniikka. Uutta harrastajapolvea on edustanut näkyvästi kirjailija Katja Kallio. Haastattelussa Kallio on kuvaillut ihannefilmiään sellaiseksi, jossa henkilöt asuvat "kauniissa asunnoissa". Elokuvataide taitaa olla tälle harrastaja- tai haaveilijapolvelle toissijaista. Kallion esikoisromaani Kuutamolla (2000) oli kunnianosoitus videon ääressä haaveileville sohvaperunoille. Romaanin ja sen filmatisoinnin saama suosio osoittivat, että Kallio oli löytänyt sinkkusukupolven sydämen äänen. Novellikokoelman ja toisen romaanin jälkeen Kallio on kirjoittanut jälleen rakkaudentunnustuksen elokuville. Kolumnimaiset tekstit kertovat enemmän kirjoittajansa julkkismaisesta elämästä kuin elokuvista sinänsä, mutta siinä sivussa Kallio tulee paljastaneeksi jotain olennaista DVD- harrastajien sukupolvesta. Näyttää siltä, että harrastus kohdistuu yhä harvempiin elokuviin, joilla on yhä enemmän yhteyksiä tv-sarjoihin. Enkä usko, että miespuolisten sohvaperunoiden tavat tässä mitenkään poikkeavat naispuolisista harrastajista. Yhteisiä nimittäjiä ovat sinkkukulttuuri, Woody Allen, ja lajiparodioiden ihailu. Vaikka filmihistorian osalta 'elokuvamuisti' on lyhyt ja katkonainen, Kallion kaltaiset leffafriikit ymmärtävät erinomaisesti sitä, kuinka katsomisympäristö muuttaa elokuvan merkityksiä. Yhtäkkiä Kallio huomaa rakastuneensa näyttelijä Ray Liottaan, johon ei ole aiemmissa filmeissä kiinnittänyt edes huomiota. Nykyinen harrastajapolvi osaa kirjoittaa lempielokuvista ja -näyttelijöistä yhtä lennokkaasti kuin 60-lukulainen filmihullujen sukupolvi. Sääli vain, että uudempi polvi ei välitä tuntea elokuvan historiaa tai pohtia filminäyttelemisen vaatimuksia. Heille elokuva on puhtaasti purkkaa ja glamouria, haaveilun välikappale. Markku Soikkeli -- SAVOLAISEN UTOPIAN KARTOITTAJAT Markku Turunen: Löytötavaraa Gummerus 2007 Tamperelaistunut savolaiskirjailija Markku Turunen on nimennyt esseekokoelmansa vaatimattomasti "löytötavaraksi". Tarjolla on kuitenkin tärkeä avainteos sekä Turusen omaan että kirjailija Joel Lehtosen tuotantoon. Rakenteeltaan Löytötavaraa on sekalainen kooste väliin kirjallisempia ja väliin henkilökohtaisempia esseitä. Ydinmateriaalia molempien kirjailijoiden radikalismiin tarjoaa tyylikäs esittely anarkismin varhaisvaiheista: Bakuninista, Kropotkinista, sekä nihilismistä, joka näkyi Lehtosen teoksissa ohjelmallisena naturalismina, vaatimuksina räikeimmästä mahdollisesta totuudesta. Esseidensä materiaalina Turunen on käyttänyt niitä muistiinpanoja, joita hänelle kertyi edellisen romaanin (2006) ja näytelmän kirjoittamisesta. Nämä molemmat käsittelivät Lehtosta, itäisen Savon kirjailijatähteä. Pitkäaikainen omistautuminen Joel Lehtoselle johtunee siitä, että Turunen tunnistaa tässä paljon tuttua. Molemmat kirjailijat kärsivät vaikeasta suhteesta vanhempiinsa ja olivat nuoruudessaan innokkaasti mukana politiikassa. Kotiseutu on molemmilla tärkeä osa tarinoiden miljöötä. Eikä kirjailijoiden aikakausissakaan ole kummoinen välimatka. Joel Lehtonen kuoli vuonna 1934 ja Turunen syntyi vuonna 1952. Siinä välissä ei savolainen maisema paljoa muutu, kuten Turunen osoittaa ensimmäisissä esseissään. Toisaalta Turusen tähtäimessä ei ole niinkään se, millaisia aineksia kirjailijat ovat saaneet henkilökohtaiseen maailmankuvaansa, kuin se, miten nopeasti heidän suhteensa ideologiaan on muuttunut. Lehtosta piinasi taiteellisen työn riippuvuus taloudesta, Turunen valitsi itseoppineen taiteilijan uran poliittisista syistä. Lintukoto ja Linkola Kiinnostavin osa Markku Turusen kirjaa on poliittinen profiilikuva molemmista kirjailijoista. Joel Lehtosen kohdalla poliittisuus oli vaarallista leikkiä vuosisadan alun anarkistiliikkeen kanssa. Tätä seurasi nopea käänne sekä kirjallisessa että poliittisessa idealismissa. 1920-luvulla Lehtonen suhtautui jo korostuneen välinpitämättömästi ajankohdan poliittisiin mullistuksiin. Modernin maailman murrokset eivät tuntuneet enteilevän uutta ja kiinnostavaa. Lehtosen maineen rakentanut Putkinotko (1919-20) on säilyttänyt arvoituksellisuutensa tarjotessaan leppoisan ironista kansankuvaa poliittisen murroksen aikana. Miten ideologisesti sitä pitäisi lukea? Turunen muistuttaa, että nuoruuden romantiikka ja hurjuus ovat kaiken aikaa pinnan alla. Turusen oma poliittinen ura eteni maolaisuuden ja taistolaisuuden kautta varovaiseen skeptismiin. Turusen kirjojen yksinäisistä mieshahmoista näkee nyt selvemmin kirjailijan omat kokemukset. Kokoelman avaa ja sulkee essee, jossa kirjailija pohtii luonnon merkitystä. Maailmanmatkaaja Joel Lehtonen saattoi vielä sulkeutua kuuluisaan "lintukotoonsa". Turunenkin aloittaa kirjansa yksinäiseltä saarelta, mutta hänen on pakko puhua siitä, mitä tapahtuu parhaillaan globaalissa mittakaavassa: millaista "löytötavaraa" ajautuu kirjailijan horisonttiin. Kirjan päättää voimakas palopuhe linkolalaista "ekofasismia" vastaan. Ottaen huomioon kuinka taitavasti Turunen erittelee vasemmistoradikaaleja, tämä ekologinen kritiikki tuntuu helpolta varjonyrkkeilyltä. Vai eikö utooppisella mielikuvituksella ole enää muuta suuntaa kuin etsiä puhekumppaneita menneisyydestä? Markku Soikkeli -- NUORISOROMAANI TURISTIN TURMELEMASTA MYYTISTÄ Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat WSOY 2007 Kamppailu luontoa vastaan, kuten yksinpurjehdus ja vuorikiipeily, ovat nykypäivänä vapaavalintaista urheilua, joten ne eivät sisällä elämää suurempaa dramatiikkaa. Tilanne muuttuu toiseksi, kun tarina sijoitetaan arkaaiseen yhteiskuntaan ja kamppailua käydään ilman moderneja välineitä. Tätä asetelmaa ovat hyödyntäneet monet elokuvat ja kirjat. Jukka Laajarinne on siirtänyt kiipeilykokemuksensa nuorisolle suunnatuksi eksoottiseksi tarinaksi. Tapahtumapaikka voisi olla nykypäivän Himalajalla, missä vuoret kohoavat kuin "jäiset jumalat". Alleviivatakseen välimatkaa muinaisen ja modernin maailman välillä Laajarinne kuvaa vuoristoa sekä myyttisenä elämänpiirinä että pakopaikkana. Aktiivilomaa kaipaava turisti etsii vuoristosta syrjäisimmän kolkan harrastustaan varten. Matkan varrella hän pistäytyy Sokerilaitumen kylään. Vierailu, joka turistille on täysin yhdentekevä, muuttaa kylän maailmanjärjestyksen. Syntipukiksi joutuu se, jolla ei ole vielä selvää roolia yhteisössä. Jännittävästä lähtökohdasta huolimatta tuloksena on epätasainen yhdistelmä myyttejä, fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta. Kirjan todennäköinen lukijaryhmä löytynee yläasteikäisistä nuorista. Syntipukin rooliin joutuva päähenkilö voi kelvata heille samastumiskohteeksi. Lisäksi turistikiipeilijän saarnat modernin maailman "Koneistosta" voivat olla heille mielekkäitä, kun niitä vertaa Sokerilaitumen elämänpiiriin. Parhaimmillaan Laajarinne on kuvatessaan nälkärajalla elävien vuoristolaisten elämää. Sulkeutuneesta laaksosta olisi saanut paljon enemmänkin irti, jos myytit eivät olisi jähmettäneet tarinaa ennalta arvattaviin ratkaisuihin. Markku Soikkeli ---- MAAILMANRAUHA SYNTYY HISTORIAN PYSÄYTTÄMÄLLÄ Vernor Vinge: Rauhansota Suom. Einari Aaltonen Like 2007 Vernor Vingen Rauhansota on erikoinen tuulahdus 1980-luvulta, suoraan kylmän sodan tunnelmista. Vingen romaanissa kuvitellaan maailma, jossa massatuhoaseet ovat arkipäiväisiä ja kuka tahansa voi keksiä ihmiskunnan hävittävän viruksen laboratoriossaan. Vaikka romaani tulee suomeksi yli kaksikymmentä vuotta ilmestymisestään, sen aihe ei ole ainakaan vanhentunut. Samaa ei voi sanoa tavasta, jolla aihetta käsitellään. Vingen valitsema tie on suuruudenhullu seikkailukertomus. Maailmaa hallitsee totalitaarinen "Rauhanlaitos", eräänlainen painajaismainen versio YK:sta. Se on jähmettänyt maailmansotaan kykenevät aseet ja ihmiset valtavien puolipallojen sisälle. Kirjan päähenkilöt edustavat vastarintaliikettä, jonka keskus on Yhdysvaltain länsirannikolla, siellä missä vapaussankareita syntyy kuin liukuhihnalta. 1980-luvun pelokas ilmapiiri näkyy siinä, että sankarit joutuvat piileksimään oman hallintonsa satelliitteja. Eivätkä vastakkain ole pelkästään yksilönvapaus ja militantti hallinto. Vinge ihailee insinööritiedemiesten ylivoimaisuutta. Ihanteellinen yhteiskunta syntyisi, jos tiedemiehillä olisi valta kuin feodaalihallitsijoilla. Sodan ja rauhan kysymykseen ei kyllä tiedemiehilläkään ole muuta ratkaisua kuin jähmettää historiankulku. Idea ajan jähmettävistä palloista on sinänsä mainio. Tarkkuudessa, jolla Vinge kuvaa niiden vaikutusta ja valmistelua, näkyy hänen taustansa tiedemiehenä. Tunnetuimmissa romaaneissaan Vinge onkin yhdistänyt mahtipontisen avaruussodan todentuntuiseen fysiikan termistöön. Kuvatessaan suuren mittakaavan sodankäyntiä Vinge tuo avaruusoopperan Maan pinnalle. Toisaalta Rauhansota on kiusallisen hyvä esimerkki siitä, että tieteiskirjallisuuden parhaat ideat pelkistyvät usein sotateknologiaksi. On jännittävämpää kuvata sotateknologian murtamaa yhteiskuntaa kuin visioida välineitä ihmisten kohtaamiseen. Markku Soikkeli -- UUDEN VUOSITUHANNEN GEENIMUUNNELTU NAINEN M. John. Harrison: Elonmerkit Suom. Hannu Tervaharju Like 2007 Usein toistettu puolustus tieteiskirjallisuudelle on se, että tulevaisuutta kuvatessaan se itse asiassa käsittelee nykypäivää kepeästi naamioidussa asussa. Vähemmälle pohdinnalle on jäänyt se, miksi nykypäivästä laadittu vertauskuva toimisi paremmin kuin realistinen proosa. M. John. Harrisonin romaani Elonmerkit on poikkeuksellisen hyvä todiste mielikuvituksen vahvistamasta realismista, kirjallisuudesta, joka murtaa mahdollisen ja uskottavan rajaviivaa. Harrison vie ajankohtansa megatrendit sellaiseen äärimmäisyyteen, että niitä ei voi punnita enää tieteellisen kehityksen nopeudella vaan inhimillisen sietokyvyn venyvyydellä. Elonmerkeissä tutkiskellaan unelmaa siitä, voiko ihminen palata johonkin "luonnollisempaan" elämäntapaan tai -vaiheeseen. Päähenkilöinä on kolme uneksijaa: Isobel haluaisi muuttua linnuksi, China haluaisi viettää tulevaisuutensa Isobelin kanssa, ja Choe paeta nuoruutensa kuvitelmaa "vihreästä naisesta". Tapahtumapaikkana on nykypäivän Lontoo. Äärimmäisyyksiin romaani menee silloin, kun kuvataan Chinan ja Choen rikospuuhia. Koska he eivät piittaa omasta terveydestään, heillä ei ole moraalisia pidäkkeitä vaarallisten jätteiden hävittämiseen tai laittomaan elinkauppaan. Minäkertoja Chinan näkökulmasta hänellä ja Choella on pelkkä roskakuskin rooli. Yhteiskunta tarvitsee heitä varjopuolellaan. Varsinaisia rikollisia ovat ne, jotka markkinoivat ihmisille seuraavan sukupolven unelmia. Heihin kuuluvat erityisesti geeniterapeutit, jotka lupaavat "räätälöityjä endorfiineja", hormonaalista jäljitelmää "luonnollisemmasta" parisuhteesta. Geenimuuntelu on huomispäivän napalävistystä, visioi Harrison, jo 1970-luvulla maineensa luonut brittihippi. Kadotetun sukupolven evoluutio Harrisonin romaani on niin monin tavoin lähestyttävä, että lajityypin leima olisi sille kohtuuton. Yhtä harhaanjohtava on kustantajan tarjoama luokitus "maagisesta realismista". Reilumpaa olisi määritellä Elonmerkit sukupolviromaaniksi. Harrisonin kuvaama sukupolvi pystyy valikoimaan humanistisen ja teknologisen kulttuurin välimaastossa enää tyylin, ei tiedon varassa. Romaani rock-asenne liikkuu jossain amerikkalaisen konsumerismin ja eurooppalaisen avantgarden välimaastossa. Miehisessä uhossaan Harrisonin kirja on toki ajaton. 'Kadotetun sukupolven' rappioromantiikasta on aina lyhyt matka maailmanlopun tunnelmiin, ja yhtä usein elämänpetoksen symboliksi on yksilöity nuori nainen. Dekkareiden ja westernien kanonisoimaan tapaan hehkeä nainen vaarantaa aina miesten kaveruuden. Isobelin päädyttyä geeniterapeutin puoskaroitavaksi hänen pelastamisestaan tulee vielä toistamiseen testi kaveruudelle. Isobel edustaa turvapaikkaa mekanisoituneessa, luontonsa menettäneessä yhteiskunnassa, mutta myös tarkoituksilleen sokeaa evoluutiota. Hän on "uuden vuosituhannen geenimuunneltu nainen". Eikä tässäkään ole mitään uutta. 1800-luvun dekadenssista 2000- luvun teknoromantiikkaan nainen on saanut edustaa ihmiskunnan "luonnollisempaa" ja samalla rappioherkempää puoliskoa. M. John Harrison on siis vanhanaikainen romantikko, mutta kirjoittaa raivoisampia näkyjä kulttuurin kuolemasta kuin monikaan nuoren polven britti. Harrisonin kolmeen scifi- suomennokseen verrattuna tässä on kirja, jonka kautta myös hänen lajityypilliset romaaninsa voisivat avautua laajemmalle yleisölle. Markku Soikkeli -- ELÄMÄKERTA ON YHTÄ KEKSITTY KUIN KERTOJANSA Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus Suom. Salme Moksunen Tammi 2007 419 sivua MARKKU SOIKKELI Kolmastoista kertomus on malliesimerkki siitä, millaiset romaanit maailmalla menestyvät. Kustantajat eivät maksa miljoonasummia tarinan omaperäisyydestä, vaan siitä, että kirjassa yhdistyvät sopuisasti sallitut lisäaineet: mysteeriä ja romanssia, yläluokkaista elämäntapaa ja hivenen erotiikkaa. Tuloksena on takuuvarma viihderomaani. Vakavan kirjallisuuden ystävät voivat hekin hymyillä tarinalle, joka kierrättää aihelmia 1800-luvun klassikoista, mitä ilmeisimmin Kotiopettajattaren romaanista ja Humisevasta harjusta. Kasvimaalla kummitteleva haamulapsi ja moninkertaiset kaksoisolennot selitetään tyhjentävästi, romanttista perintöä kunnioittavalla hartaudella. Tarina sijoittuu lähelle nykypäivää, mutta sen henkilöt ovat ajattomia. Digitaalinen aikakausi ei ole heitä koskettanut. Kirjan mysteeri kietoutuu kuuluisan, Vida Winter ?nimisen kirjailijan ympärille. Winterin esikoisteoksesta puuttuu sattumoisin sen kolmastoista kertomus, Tuhkimo-sadun karmiva versio, joka paljastaisi Winterin henkilöhistoriasta synkän salaisuuden. Toimittaja Margaret Lea, romaanin kertojaääni, saa kutsun paljastaa Winterin elämäkerran. Ehtona on se, että Margaret kuuntelee Winterin elämäkerran kysymyksiä tekemättä, alusta loppuun, juuri kun kirjailija tekee kuolemaa. Winter paljastaa salaisuutensa proosallisella tavalla. Hän ei tunnu kertovan Margaretille oman elämänsä tarinaa, vaan erään rappeutuneen suvun hullujen kaksosten tarinaa. Kumpi sisaruksista on Winter itse? Entä kuka on "haamulapsi", joka esiintyy kotiopettajattaren jättämässä kertomuksessa? Vähitellen Margaret löytää selityksen sille, miksi juuri hänet on kutsuttu paljastamaan salaisuudet. Samalla hän ymmärtää, että jokainen elämäkerta on täsmälleen yhtä tosi tai keksitty kuin kertojansa. Holmesia hoidoksi, Dickensiä ratkaisuksi Kolmastoista kertomus lisää yhden ylimääräisen kerroksen perinteisiin romanttisiin mysteereihin, etenkin kaksosten tematiikkaan. Diane Setterfield ei ironisoi klassikkoja. Hän laatii ihan vakavissaan antikvaarisia henkilöhahmoja, jotka eivät ole hetkeäkään vakavasti otettavia, mutta pöhköimmillään sympaattisen 'ylikirjallisia'. Kun elämäkerran tutkiminen etenee liian pitkälle, Margaret sairastuu samalla tavoin kuin kuuntelemansa tarinan lapset; he kaikki ovat nauttineet liikaa romanttisia kertomuksia, toteaa lääkäri. Hoidoksi määrätään Sherlock Holmes -novelleja. Niiden lukeminen auttaakin välittömästi Margaretin toipumiseen. Vaikka tarinassa on aimo annos hulluutta ja häijyjä sisaruksia, insestin uhkaa ja tulipalon arpeuttamia ihmisiä, sen lopputulos on idyllinen. Setterfield ei anna kertaakaan periksi postmodernin ajan ironialle, joka romanttisen aiheen kohdalla on ollut lähes ainoa vaihtoehto jäljitellä 1800-luvun suuria kertomuksia. Setterfieldillä suurin romanssi perustuu kokenutta lukijaa herkistävälle esikuvalle: hyväntekijä voi ohjailla orpojen elämää niin kuin suuri kirjailija tekisi henkilöhahmoilleen. Lopputulos on tosiaankin silkkaa Dickensiä, mutta tyylin nokkeluudessa ja henkilöhahmojen piirteikkyydessä romaani jää kauaksi kaikista esikuvistaan. Lukuromaanina sitä voi suositella lähinnä niille, jotka nauttivat äärimmäisen hitaasti auki käärittävistä arvoituksista. Markku Soikkeli -- TYTÖT OVAT MIEHISEN YHTEISKUNNAN LEMMIKKEJÄ Anja Snellmanin uusin romaani käsittelee teiniprostituutiota Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt Otava 2007 319 sivua Lemmikkikaupan tytöt oli tarkoitettu jo viime syksyn kirjamarkkinoille, mutta viime hetkellä Anja Snellman päättikin siirtää sen julkaisua ja työstämistä. Romaanin luettuaan on helppo ymmärtää miksi kokenutkin kirjailija alkaa epäröimään, onko aihe saanut ansaitsemansa käsittelyn. Siinä määrin raju tarina on kyseessä. Lemmikkikaupan tytöt kertoo teiniprostituution syistä ja seurauksista. Yhtenä näkökulmana on lukioikäinen Jasmin, toisena tämän äiti, kolmantena "lemmikkien" bordellissa työskentelevä nuorukainen, Randi. Tarina lähtee joutuisasti liikkeelle tilanteesta, jossa Jasmin on kadonnut Suomesta, "O:n kaupungista". Jasminin gynegologi-äiti joutuu ensi kertaa miettimään, minkä verran hän oikeastaan tietää tyttärensä elämästä. Rikosromaanin sijaan Snellman tarjoaa kaksi muutoskertomusta: kiltin perhetytön vajoaminen valkoiseen orjakauppaan ja kiireisen yksityisyrittäjän herääminen sosiaaliseen vastuuntuntoon. Kumpikaan tarina ei ole järin realistinen todennäköisyydessään, mutta niiden kautta avautuu oikeasti ajankohtaisia teemoja. Äidin gynegologityön kautta Snellmanilla on tilaisuus vertailla ruumiiseen ja seksuaalisuuteen liittyvää vapautta, rakentaa ajankohdan oloisia naistyyppejä. Tällaisessa Snellman on omimmillaan. Elämätavan totaaliset muutokset ovat olleet hänen viimeisimmissä romaaneissa toistuva, naisen yhteiskunnallista vapautta testaava tilanne. Lähellekään yhtä kiinnostava ei ole tyttären osuus. Ikäryhmän omaan esteettiseen tajuntaan Snellman ei pääse likimainkaan samanlaisella "kauneusähkyä" tallentavalla kielitajulla kuin varhaisessa tuotannossaan. Pornoistunut kulttuurimme Faktaa ja fiktiota Snellman on yhdistellyt aiemminkin, joskus kyseenalaistetullakin kirjallisella vapaudella. Lyhytsiipiset- romaanin tavoin etualalla ovat ne elämäntavan muutokset, joita kieltäydymme näkemästä, puhetavat, joilla eristämme rikollisuuden omasta elämästämme. Lemmikkikaupan tapauksessa Snellman ihmettelee sitä, miten olemme pystyneet eristämään pedofilian ja prostituution läpipornoistuneesta populaarikulttuurista. Snellman kuvaa pornoistumista ja prostituutiota porttiteorialla: eroottisesta poseeraamisesta siirrytään vähitellen ruumiin myymiseen. Lemmikkikaupassa romaanin tytöt pääsevät ensin hoitamaan eläimiä, sitten esiintymään niiden kanssa valokuvissa, ja lopulta takahuoneeseen tekemään rahaa miesasiakkaiden "lemmikkeinä". Myös Suomeen ajautunut Randi kuvataan jonkinasteisena uhrina. Hän on bordellissa yhtä erillään perheiden ja sukujen opastamasta elämäntavasta kuin kauppatavaraksi houkutellut suomalaistytöt. Koko Anja Snellmanin tuotanto koostuu aikuisille suunnatuista tyttöromaaneista, mutta näin koviin johtopäätöksiin niissä ei ole aiemmin päädytty. Jonkinlaista sovitusta ja harmoniaa kertomukselle tuo Jasminin oma ääni. Hän on pysyvästi kadonnut läheistensä elämästä, mutta se, millaiselle ihmiselle hänen äänensä nyt kuuluu, antaa syvyyttä ja arvoituksellisuutta sieppaustarinan loppuratkaisulle. Kirjan varsinaisena päätöksenä on pitkä essee eurooppalaisen prostituution historiasta. Se ei ikävä kyllä juurikaan syvennä romaanin näkökulmaa, anna sellaista taustatietoa, joka tukisi fiktiolle ominaista tapaa 'ehdottaa totuuksia'. Jos populaarikulttuuri saa tytöt välineellistämään oman ruumiinsa, niin paikallaan olisi artikkeli tästä aiheesta, eikä bordellilaitoksen pysyvyydestä. Markku Soikkeli -- VAIN ORVOT OMISTAVAT TARINANSA Margaret Atwood: Poikkeustila Suom. Kristiina Drews Otava 2007 266 sivua MARKKU SOIKKELI Margaret Atwood on pitkän linjan kirjailija, mutta häneltä muistetaan parhaiten viimeisimmät teokset, Sokea surmaaja sekä Oryx ja Crake. Kahdentoista romaanin varjoon ovat jääneet Atwoodin novellit. Niitä ilmeisesti pidetään vain akateemisissa piireissä hänen romaanijulkaisujensa veroisina. Ehkä Atwoodille pitkään povattu Nobel-palkinto nostaa lopulta esille paitsi novellit myös lukuisat runoteokset? Atwoodin tuore suomennos, novellikokoelma Poikkeustila johdattelee syvemmälle sekä kirjailijan henkilöhistoriaan että mielikuvitukseen. Novelleissa pohditaan sitä, kuinka ihminen jäsentää ympäristöä tarinoilla. Atwoodin kertojat pyrkivät löytämään sääntöjä kaoottisen ympäristön kuvaamiseksi. Tarinoiden avulla he voivat rationalisoida uhkaavaa ympäristöä ja muuttamaan ulkoiset uhkat sisäisiksi, hallittaviksi peloiksi. Ei ihme, että Atwood on väittänyt hyväsydämisen orpolapsen olevan länsimaisen kirjallisuuden suosituin hahmo: orvon kertomaa tarinaa on vaikeinta uskoa. Näin orvon hahmosta tulee kirjailijan ja kertojan arkkityyppi. Novellissa "Se toinen paikka" päähenkilö tekee kaikkensa tunteakseen olevansa orpo maailmalla - säilyttääkseen luovuutensa. Lapsuus on atwoodilaiselle päähenkilölle muutenkin arvokas lukittuna muistona, identiteetin takeena. Siksi lapsuuden pitää olla muistikuvissa epäselvä, ei "niitty" vaan "sumuseinä", kuten kertoja toteaa. Kokoelman suomenkielinen nimi Poikkeustila on hämmästyttävän hyvä metafora verrattuna kirjan ja niminovellin alkuperäiseen otsikkoon "Moral disorder". Tarina tarvitsee ankaria ohjeita Poikkeustilan novellien välisistä kytkennöistä ei voi olla täysin varma, puhumattakaan niiden yhtymäkohdista Atwoodin henkilöhistoriaan. Olennaisempaa onkin se, miten tarinat kytkeytyvät hänen proosansa jatkumoon. Liukuma realismista mielikuvitukseen käy parhaiten ilmi avausnovellista "Huonot uutiset". Kaksi vanhusta siirtyy muistoissa niin kauaksi menneisyyteen, että he tuntevat olevansa kaksisataaluvun roomalaisessa huvilassa. Aamuista idylliä uhkaava todellisuus muuttuu portteja lähestyviksi barbaareiksi. Samojen vanhusten, Tigin ja Nellin, tarinaan palataan muissakin novelleissa. Tig ja Nell muuttavat maaseudulle paetakseen aviorikoksen häpeää. He yrittävät todistaa itselleen olevansa uudisraivaajia. Käytännössä he tuovatkin niminovellin mukaiseen "poikkeustilaan" sellaista hullunrohkeutta, jota karulla syrjäseudulla ei ole aiemmin nähty. Rakkautta Atwood tapaa kuvata ihmisten riippuvuutena toisistaan. Kokoelman lopulla minäkertoja kuuntelee vanhempiensa yhteisiä muistoja. Ne ovat samanlaisia kuin Tigin ja Nellin tarina, mutta kertoja valitsee ketkä ovat "barbaareja" ja keille mitkäkin nimet kuuluvat. Kun tuttu tarina siirtyy vanhemmilta tyttärelle, tämä valitsee tarinasta ne elementit, jotka ovat olleet tärkeitä suhteessa vanhempiin. Novellissa "Labradorin fiasko" minäkertoja seuraa vanhempiensa viimeisiä hetkiä, kun nämä vielä voivat jakaa yhteisen kauhutarinan. Kauhutarina kertoo erämaahan eksyneistä miehistä, joiden varusteet eivät olleet yksityiskohdissaan järkeviä. Aivan kuten lapsille on vanhuksillekin tärkeää, että tarinan kuulijalla on oikeus yksityiskohtien tarkistamiseen. Lapsi pitää ankaran ohjeellisesta kotitalouskirjasta, vanhus vieläkin ankarammasta eräretken kuvauksesta. Tarinasta tulee eräänlainen peli, jossa enemmän valtaa on kuvitelmien keskipisteessä kuin tiedon hierarkiassa. Kuvitelmissaan ihminen on "oma itsensä", se millaiseksi hän voi muuten paljastua vain uudisraivauksen tai naamiaisten kaltaisessa poikkeustilassa. Markku Soikkeli -- RUNOILIJAMUMMON RAJU JENGIKUVAUS Helvi Hämäläinen: Raakileet WSOY 2007 306 sivua Helvi Hämäläisen (1907-1998) satavuotisjuhlaksi ilmestynyt romaani Raakileet on melkoinen yllätys niin tutkijoille kuin suurelle yleisölle. Kyseessä on ennen julkaisematon kuvaus 1940-luvun helsinkiläisestä nuorisojengistä. Kustantaja nimittää vuonna 1950 hylättyä käsikirjoitusta "arkistolöydöksi", mutta jättää pohtimatta, mitä mieltä Hämäläinen olisi ollut kertaalleen hylätyn kirjoituksensa julkaisemisesta. Raakileet ei ole aivan romaani, eikä erityisen tasapainoinen proosana muutenkaan. Mutta on se kiinnostava tallenne ajankohdastaan. Sellaisena Hämäläinen olisi saattanut hyväksyä sen julkaisemisen. Hämäläisen kuvaus jenginuorista ei pyri psykologiseen eikä sosiaaliseen uskottavuuteen, vaan pikemminkin tyypittämään ja ruumiillistamaan päähenkilöissään sodanjälkeisen tunnelman. Maailma on vasta kaksikymmenvuotias, toteaa kertoja, ja se uneksii edelleen sodasta ja väkivaltaisesta kuolemasta. Tällainen proosa on jotain vallan muuta kuin se, mistä 1990-luvulle saakka julkaisemista jatkanut, koko kansan runoilijamummoksi kohonnut Helvi Hämäläinen yleensä muistetaan. Kulman Paletti -nimellä itseään kutsuva poikajengi pyörittelee keskuudessaan aseita ja huonomaineisia naisia. Sodasta selvinneisiin miehiin he suhtautuvat halveksien ja provosoivat heitä fasistisilla iskulauseilla. Ihmisinä ja miehinä he ovat "raakileita". Näkökulma vuorottelee neljän päähenkilön välillä. Kertoja ironisoi nuorukaisten rasismia ja naisvihaa, mutta osoittaa välillä sympatiaa näiden raakuutta kohtaan. Nuorukaiset selitetään aikakautta edustaviksi ideoiksi, jotka ovat vaarallisempia yhdessä kuin erikseen. Poikien keskinäiset erot tulevat parhaiten ilmi suhteessa äiteihin. Tahallinen raakuus äitejä kohtaan johtuu siitä, että pojat tulkitsevat sotatappion kokenutta Suomea äitien maailmankuvan mukaiseksi. Iältään he ovat itse asiassa samaa kutsuntaluokkaa kuin Hämäläisen oma poika. Kiinnostavin osuus kirjassa ovat poikien luomat mielikuvitushahmot. Yhteisen vitsailun aiheeksi he keksivät supermiehen "James At Alyn", jota vastaan asettuu yksittäisen nuorukaisen kuvitelma "Joosafat Hyyryläisestä". Poikajoukon pilkalliset keksinnöt ovat kertojan mukaan "kollektiivisen ihmiskäsitteen ilmentäjiä". Ehkä ne osoittavat jotain myös siitä, millaisena kirjallisen modernismin miehinen ryhmäkuri näyttäytyi itsenäisyytensä säilyttäneelle naiskirjailijalle? Vaiettu teos 1940-luvun lopulla Hämäläinen oli arvostettu, jos kohta kiisteltykin kirjailija. Miksi Raakileet sitten jäi julkaisematta? Arkistolöytö vuodelta 1950 on tarvinnut reipasta editointia. Romaanin loppuun liitetty professori Jalmari Jäntin viesti kirjailijalle on silti hätkähdyttävä: "ihmettelemme, kuinka luulette että voisimme ottaa sen kustannettavaksi". Muistelmassaan Ketunkivellä (1993) Hämäläinen vaikeni tyystin tästä kirjasta ja vuosikymmenen vaihteesta. Riitaisasta suhteesta kustantajiin hän kyllä puhui avoimesti, niin kuin oli aina puhunut. Turkulainen tutkija Marjut Kähkönen on väitöskirjassaan (2004) valottanut Helvi Hämäläisen erikoista kirjailijaluonnetta. Hänen mukaansa Hämäläinen alkoi harjoittaa kullekin aikakaudelle ominaista tyyliä vasta siinä vaiheessa, kun se oli mennyt pois muodista. Kaiken aikaa Hämäläinen oli kahnauksissa kustantajiensa kanssa. Jo esikoisteos oli niin rajua tekstiä, että se jäi vuosikymmeniksi julkaisematta. 1930-luvun lopulla Hämäläinen lähti Gummerukselta, kun tämä ei suostunut julkaisemaan hänen runokokoelmaansa. Mutta ei WSOY sulattanut sekään mitä tahansa. Säädyllistä murhenäytelmää sensuroitiin ja sen jatko-osa jätettiin julkaisematta. Myös runoteokset herättivät ristiriitoja kustantamon sisällä. Osittain syy oli siinä, että Hämäläisen ei asettunut selvään kirjoittajakategoriaan. 1950-luvun vaihteessa Hämäläisen julkaisutahti hidastui. 1940-luvun pienoisromaanit olivat saaneet vielä ylistystä, koska Hämäläinen kuvasi niissä sotaa edeltävää idylliä. Raakileet-romaani oli ilmeisesti yritys siirtyä lähemmäksi nykypäivää yhdistämällä tulenkantajalaista hurmioitunutta ilmaisua ja 30-lukulaista yhteiskuntakritiikkiä sota-ajan vaikutelmiin miesten petomaisuudesta, kidutuksista ja keskitysleireistä. Hämäläisen kirjailijaura voi paljastaa suomalaisesta kirjallisuusinstituutiosta jotain olennaista oppositioasemansa vuoksi. Samoin Raakileet toimii rosoisuutensa ansiosta muistutuksena siitä, miten monisärmäinen kirjailijapersoona Hämäläinen oli ennen kanonisoitua asemaansa runoilijamummona. Markku Soikkeli -- NUORISOFANTASIASSA KAIKKI SANAT OVAT TAIKUUTTA Ursula K. Le Guin: Sanan mahti Suom. Kristiina Rikman WSOY 2007 320 s. MARKKU SOIKKELI Suurin osa fantasiakirjallisuutta perustuu hyvin samantyyppisille käsityksille taikuudesta. Antropologinen käänne omaperäisempiin maagisiin maailmoihin on paljolti Ursula K. Le Guinin (s. 1929) ansiota. Pian neljä vuosikymmentä hän on ollut nimekkäin fantasiakirjailija J.R.R. Tolkienin jälkeen. Kaikeksi onneksi Le Guin jatkaa julkaisemista vielä vanhoilla päivillään. Mielipiteet hänen esikuvallisuudestaan pysyvät terveesti keskustelun alla. Le Guinin uusin suomennos Sanan mahti edustaa nuorisolle suunnattua fantasiaromaania. Kirja sijoittuu samaan maailmaan kuin edellinen teos, Näkemisen lahja, ja sen tärkeimmät sivuhenkilöt ovat edellisen romaanin päähenkilöitä. Sanan mahti on lähellä satua tai kansantarinaa, joita niitäkin Le Guin on kokeillut milloin proosan, milloin lyriikan keinoin. Päähenkilö Memer on perinyt oraakkelin kyvyn tulkita kirjoja ja kertomuksia. Juoni on nuorisofantasialle tyypillinen kasvukertomus: erilaisuutensa kiroama nuori ihminen saa huomata, että poikkeavat taidot ovatkin ihmeellinen lahja. Kyky huomata maailman runollisuus on magiaa sinänsä. Kun leijonan suusta lennähtää perhonen, se voi olla profetiaa vahvempi symboli. Memeriltä ei edellytetä muuta sankarillista käytöstä kuin saattaa oikeat ihmiset toistensa yhteyteen. Luottamus sanojen mahtiin taitaa sekin olla tyypillistä juuri nuorisofantasialle. Oraakkelin sanojen ansiosta kansa ryhmittyy kapinaan vieraita valloittajia vastaan. Le Guinin sormenjälki näkyy siinä, että tarina on lähtökohdiltaan synkkä ja että sen miljöössä on jälkiä ei- länsimaisista kulttuureista. Uskonnolliset valloittajat muistuttavat varhaisia islamisteja, aavikkokansaa, joka pystyttää telttansa palatseihin, mutta osaa myös arvostaa valloitetun kansan kulttuuria. Liekö missään kirjallisuudenlajissa käsitellään niin paljon kärsimyksen merkitystä kuin fantasiassa? Sanan mahdissakin päähenkilöt ovat raiskausten ja kidutusten ahdistamia ihmispoloja. Lavasteita ilman tarkoitusta Jo maineikkaassa Maameri-trilogiassaan (1968-72) Le Guin mursi määrätietoisesti sarjakirjallisuuden konventioita. Lisäksi hän on liudentanut scifin ja fantasian rajanvetoa utopiakuvauksilla, joissa teknologia on täysin toissijaista kulttuuriin nähden. Pitkään tuotantoon nähden Sanan mahti on kirjoittajaltaan vaatimaton suoritus. Le Guin ihailee jankuttamiseen saakka sitä, että ongelmat ratkaistaan kertomuksia kertomalla ja että jaloimmatkin luonteet joutuvat alentumaan keittiötöihin. Jännittävästä lähtökohdasta huolimatta kirja muuttuu nopeasti sopuisaksi yhteisökuvaukseksi. Vieläkin ongelmallisempi se on trilogian keskiosana. Edellinen romaani, Näkemisen lahja (Gifts), pohjusti maailman, jossa henkilökohtaisen kyvyn ylivoimaisuus tekee yksilön ja yhteisön suhteen ongelmalliseksi. Mutta ahdistetun maailman ja kärsivien henkilöhahmojen keskinäiset suhteet ovat tällä kertaa hukassa. ?Läntinen ranta? -nimellä kutsuttu vuonojen ja vuoristojen rikkoma maailma tuntuu kohtuuttoman suurelta lavastukselta, jos tarinat kutistuvat ensin muutamaan henkilöön ja sitten yhteen kaupunkiin. Kun syksyllä elokuvateattereihin saapuva tulkinta Maameri-fantasiasta tuo uusia lukijoita Le Guinin kirjoille, he toivottavasti löytävät ensin hänen vakavammat tekstinsä eikä näitä vesitettyjä nuorisoromaaneja. Etenkin romaaneista Osattomien planeetta ja Pimeyden vasen käsi olisi jo aika saada uudet painokset. Markku Soikkeli -- NYKYPÄIVÄN SANKARIVAKOOJAKSI KELPAA KIELENKÄÄNTÄJÄ John Le Carre: Pakanalaulu Suom. Erkki Jukarainen Tammi 2007 385 s. Vakoojakirjallisuuden suuri nimi John Le Carre (s. 1931) kirjoittaa edelleen kyynisiä kuvauksia pienistä miehistä maailmanpolitiikan suuressa pelissä. Pelinäyttämöt ovat nykypäivänä vain monimutkaisempia kuin kylmän sodan aikoihin. Hallitusten lisäksi vakoojapeliin osallistuu kolmas valtiomahti, media. Kylmän sodan aikana kaksoisagentin oli vaikea palvella yhtä aikaa kahta herraa. Mutta vieläkin mutkikkaampaan naamioleikkiin joutuu agentti, joka yrittää pelata myös median pussiin ? ja pelastaa siinä sivussa kotiseutunsa, omatuntonsa, ja rakastamansa naisen. Le Carren Pakanalaulussa minäkertoja Salvo on puoliverinen kielilahjakkuus Länsi-Afrikasta. Hänet palkataan tulkiksi poliittisiin neuvotteluihin, joissa on tarkoitus ratkaista Kongon tulevaisuus ja antaa esikuva uudenlaiselle kolmannen maailman politiikalle. Tai niin Salvo ainakin uskoo hyväksyessään kaksoisagentin tehtävän. Neuvottelupöydässä hän tulkitsee afrikkalaisten sotalordien puheita englantilaisille, mutta joutuu kellarissa kuuntelemaan miten hänen työnantajansa kiduttavat välittäjän asemaan joutunutta nuorukaista. Samalla Salvolle selviää, että puheet ihmiskasvoisesta politiikasta ovat huijausta. Hänelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tallettaa vaarallisia nauhoituksia, ja muuttua lopulta itsekin eräänlaiseksi tallennuskojeeksi. Media tarjoaa sentään lupauksen poliittisen pelin paljastumisesta. Afrikka kadotettuna mantereena Medianäkökulmaltaan Pakanalaulu on erinomaisen kiinnostava vakoojaromaani. Pohditaanhan siinä aidosti identiteetin riippuvuutta kielestä ja politiikan riippuvuutta välittäjähenkilöistä, kielten ja kulttuurien tulkeista. Aivan varma en kuitenkaan olisi siitä, miten poliittisesti korrekteja ovat Le Carren käsitykset yhtenäisestä afrikkalaisesta identiteetistä. Jonkinlaiseen ?kadotetun mantereen? eksotiikkaan saa liiankin helposti liitettyä vallankumousromantiikkaa. Niin kauan kun Pakanalaulun tarina pysyttelee ratkaisevissa yhden vuorokauden tapahtumissa eli salaisissa neuvotteluissa tuntemattomalla Pohjanmeren saarella, Salvon kertojaääni paljastaa itseironian takana vellovan kauhun hänelle tarjoutuvasta vallasta. Mutta kun tarina ja Salvo palaavat Lontooseen, jännitys lopahtaa. Le Carre tuntuu olevan enemmän omillaan afrikkalaisen materiaalinsa kanssa kuin Lontoon maaperällä. Afrikkaan saakkahan kirjassa ei päästäkään kuin puheissa ja muistoissa. Pakanalaulun tarina ei ole lopulta yhtään sen jännittävämpi kuin mikä tahansa takaa-ajofilmi miehestä, jonka totuutta kukaan ei uskalla kuunnella. Kirjan lopetus onkin kovasti samanlainen kuin elokuvaksi toteutetussa, niin ikään brittipolitiikan pimeää puolta käsitelleessä romaanissa Uskollinen puutarhuri. Markku Soikkeli -- ROTTAKOKEEKSI MUUTTUNUT PERHEONNI Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan Tammi 2007 292 s. MARKKU SOIKKELI "Älkää lukeko sitä jännärinä, saatatte pettyä", varoitti Leena Lehtolainen uuden romaaninsa julkaisutilaisuudessa. Varoitus on varmasti paikallaan. Dekkarikirjailijan maine on Lehtolaisella niin tiukassa, että hänen jokaista tekstiään luetaan kuin Poliisi-tv:n raporttia. Myös Lehtolaisen uusin romaani, Luonas en ollutkaan, kelpaisi tapahtumiltaan Poliisi-tv:n materiaaliksi. Kun tavallinen perheenisä katoaa purjehdusretkellä Korppoon edustalla, ei kukaan osaa ulkoa päin arvioida, mitä tapaus kätkee sisälleen. Onko kyseessä rikos vai itsemurha? Onko Riku Rämesuon perhe niin onnellinen ja tavallinen kuin miltä se on näyttänyt? Mysteerin avaamiseen Lehtolainen käyttää kuvitteellisia päiväkirjoja. Perheenäiti Jaana pitää kaksinkertaista päiväkirjaa, joista toinen on tarkoitettu aviomiehen luettavaksi, toinen intiimeihin tunnustuksiin. Nuoruuden ja perhe-elämän välillä liikkuviin pohdintoihin leikataan välillä Rikun omaa päiväkirjaa. Avioparin päiväkirjoja kokoaa yhteen kolmas kertoja, anonyymi kirjailija, joka monin tavoin muistuttaa Lehtolaista itseään. Tarinan edetessä katoamista seuraaviin tapahtumiin lukija joutuu punnitsemaan, miten henkilökohtaisesti kirjailijahahmo on itsekin sekaantunut Rämesuon perheeseen. Lehtolaisen tarkoitus on kyseenalaistaa kirjailijan rooli totuuden tuomarina. Romaania hallitsevan vertauskuvan hän on kuitenkin monopolisoinut itselleen. Rämesuon perhe vertautuu rottakokeeseen, jossa testataan millä edellytyksillä eläin masentuu uimaan paikallaan. Lehtolaisen dekkareista tutut ekologiset teemat ovat tällä kertaa taustamateriaalia: Riku on eetokseltaan yksiselitteinen, moraaliltaan vahva lääketutkija. Enemmän huomio on tarinan kerronnan moraalissa. Kellä on oikeus kertoa päiväkirjoista rakentuva elämäntarina? Päiväkirja rakkauden kulissina Käänne laveampaan ihmiskuvaukseen tapahtui Leena Lehtolaisen uralla muutama vuosi sitten. Luonas en ollutkaan on kolmas perhesuhteisiin keskittyvä kirja dekkarigenren ulkopuolelta, sitä edelsivät Kun luulit unohtaneesi (2002) ja Jonakin onnellisena päivänä (2004). Lehtolainen on sikäli takuuvarma kirjoittaja, että yhteiskuntakritiikki tuodaan osaksi tavallisimpien ihmisten arkea, olipa kyseessä dekkari tai ei. Ongelmaperheen nimeäminen "Rämesuoksi" korostaa henkilöhahmojen kuvitteellisuutta ja helpottaa heidän käyttämistään esimerkkitapauksena. Vasta 1970-luvulla Suomessa alkoi syntyä Rämesoiden kaltaisia rakkausavioliittoja, jotka pitävät kiinni illuusiostaan vaikka valheellisten päiväkirjojen avulla. Pelottavan hieno idea Lehtolaiselta. Ylipäänsä pohjoismaiset dekkarikirjailijat ovat ottaneet tosissaan sosiaalikriittisen tehtävänsä. Hyvinvointiperheiden pahoinvoinnin kuvaaminen on järkyttänyt myös mannermaisen lukijakunnan. Pahoinvoinnin pateettisen tarkka kuvaaminen on nostanut pohjoismaisen dekkarin arvoon arvaamattomaan. Kaunokirjalliselta tasoltaan nämä dekkarit voivat kuitenkin olla aivan mitä tahansa. Hectorin laulusta ("Olet lehdetön puu", 1973) nimensä lainannut Lehtolaisen romaani ei sekään ole sen syvällisempi kuin kolmensadan sivun synkkä rallatus suomalaisen perheen arkipäivästä. Jaana, valepäiväkirjan pitäjä, on äidinkielenopettaja, jolle kaksinkertainen kertojaääni sopii kyllä ammatin puolesta. Mutta ihmeen vähän Lehtolaisen sittenkään hyödyntää kertojaäänien eroavuutta. Psykologisesti kiinnostavinta tarinassa on perheonnen rikkova perisynti, läheisen ihmisen päiväkirjaan tunkeutuminen. Jos tällaisen rikoksen ottaa vakavasti, niin kuin kirjoitusta rakastavan ihmisen se tuleekin ottaa, voi Lehtolaisen romaania mainiosti lukea kuin jännitystarinaa. Uhattu intimiteetti - siitähän kaikki parhaat dekkaritkin lähtevät. Markku Soikkeli -- FILOSOFIN ROMAANISSA VIIHDYTTÄÄ VÄLIINPUTOAJIEN SUKUPOLVI Jarkko Tontti: Luokkakokous Otava 2007 252 s. MARKKU SOIKKELI Kustantaja nimittää teosta aikalaiskuvaukseksi, mutta kirjailijan omasta mielestä kyseessä on tarina ystävyydestä. Tällä kertaa kannattaa luottaa kustantajaan. Jarkko Tontin esikoisromaani Luokkakokous on tiiviisti kiinni nykypäivässä, sellaisena kuin sen kokee vuosina 1967-73 syntynyt "väliinputoajien sukupolvi". Filosofina ja vihreänä intellektuellina tunnettu Tontti on kirjoittanut nuorekkaan, henkilökeskeisen tarinan. Yllättävää. Tontti käyttelee kaunokirjallisia lajeja tavoitteidensa mukaan. Runokokoelmassaan Vuosikirja (2006) Tontti keskittyi siihen, miten historiaa rakennetaan ja puretaan kielen avulla. Romaani tuntuu olevan hänelle ensisijaisesti henkilödraaman väline. Luokkakokouksen tarina on samalla tavalla söötti kuin Juha Itkosen suositussa romaanissa (2005) rock-tähteydestä. Teinirakkaus hitsaa taas ihmeellisesti ihmiskohtaloita, mutta suhteet vanhempiin täytyy saada ratkaisua ennen kuin on valmis omaan elämään. Luokkakokousta odotetaan kuin henkilökohtaista lavaesiintymistä. Nuorisoromaaniksi kirjan tunnistanee siitä, että päähenkilöt etsivät paikkaa yhteiskunnassa ja perheissään, ja ettei kirjailija säästele melodramaattisia aineksia. Tarina piisaa syöpää ja saattohoitoa, äidinetsintää ja aborttiaikeita, sekä runsaasti viinan ja esiaviollisen seksin jälkimakuja. Tutkija, nörtti ja nainen Luokkakokous on esikoiskirjaksi poikkeuksellisen lukijaystävällinen. Vanhojen koulutovereiden etsiminen pitää toimintaa yllä, minkä lisäksi kolmella päähenkilöllä on keskinäinen lemmendraamansa. Luokkakokouksen miespäähenkilöt, akateeminen Matias ja nörttiluonteinen Toni, ovat kolmikymppisiä menestyjiä, mutta luonteeltaan vielä keskenkasvuisia. Tarinan vipupiste on kouluvuosista saakka miehiä riivannut Emmi. Hän on luokkakokouksen järjestäjä ja muutenkin kolmiodraaman ainoa kypsä osapuoli. Vakava puoli tarinaa syntyy Matiaksen äidinetsinnästä ja Tonin syöpähoidosta. Jarkko Tontti kuvaa vakavia aiheita kaikissa sävyissään, kauhusta koomiseen, mutta runsailla melodraaman aineksilla juoni alkaa myös tukkiutua. Romaanin varsinainen jännite ei synny hupsunpuoleisista yhteensattumista, vaan kahden kaupungin ja kahden vuosikymmenen eroavuuksista. Miehet muistelevat nuoruutensa Tamperetta, koska uramahdollisuuksia varten he ovat joutuneet muuttamaan Helsinkiin. Paluu kotiseudulle huipentuu varsin konkreettisesti tamperelaisen hotellin yläkerroksiin, missä Matiaksen ja Tonin luokkakokous ei etenekään odotusten mukaisesti. Tontti tekee selväksi, että hänen henkilönsä eivät edes yritä tekeytyä stadilaisiksi. Eräässä kohtauksessa Matias ylittää Pitkänsillan ja tapaa kaksi pussikaljalla pyörivää kansanmiestä. Hahmot on lainattu Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanista, jossa nämä kaljaveikot edustavat verbaalisesti ylivoimaista alaluokkaa. Varakkaasta keskiluokasta ponnistanut Matias arvelee, että hänen esimerkkinä ansiosta Toni on halunnut elämältä muutakin kuin pussikaljafilosofiaa. Pitäisiköhän tämä ottaa ironiana? Väliinputoajien sukupolvi Epätoivoisten mieshahmojen avulla Tontti pyrkii antaman hahmon ?väliinputoajille?, ainoalle suomalaiselle sukupolvelle, joka ei ole pystynyt ylittämään vanhempiensa taloudellista menestystä. Muut luokkakokoukseen saapuvat henkilöt on luonnehdittu parilla proosarivillä. Kirjan minäkertojat Matias ja Toni pohtivat keskinäistä suhdettaan paljolti naisten kautta. Ystävyys on ollut heille kilpailua ja taustatekijöiden vertailua, rinnakkain puuhastelua, jossa eroavuudet opastavat oman persoonan ymmärtämiseen. Kirjailija antaa ymmärtää, että juuri nainen on pakottanut miehen kilpailemaan; Emmi ei pidä "puudeleista". Eikö miesten ystävyyttä voine muuten kuvatakaan kuin naissankareiden ja uraohjusten välisenä kilpailuna? Minäkertojien epäuskottavuus on masentava puoli muuten viihdyttävässä romaanissa. Miehet pohtivat luonteitaan luonnottoman jäsennellysti. Tästä kirjasta on siis turha odottaa Tontin runokokoelmasta tuttua, kielen sisältä syntyvää ymmärrystä ajankohtaan ja ihmisluonteisiin. Luokkakuva on rajattu kahden miehen kaveripotretiksi. Markku Soikkeli -- LÄHESTYMISKIELTOJA KAUPUNKILAISEEN TAPAAN Maarit Verronen: Saari kaupungissa Tammi 2007 162 s. MARKKU SOIKKELI Suomalaisen kirjallisuuden kapealla kentällä Maarit Verronen on erottunut todellisena oman tiensä kulkijana. Hänen proosaansa voisi määritellä "häiritseviksi tarinoiksi". Niin ikään scifi- kirjoittajana aloittanut Johanna Sinisalo on käyttänyt tätä termiä omista novelleistaan. Uusi Saari kaupungissa -kokoelma ei kuitenkaan edusta Maarit Verrosta parhaimmillaan. Monen aiemman kirjan tavoin hän tuhlailee ideoitaan. Kertojana Verronen luottaa siihen, että elämäntarinan voi pelkistää kohtauksiksi kohtaamattomuudesta. Kirjan alkuosan ja loppuosan novelleissa on yhteinen päähenkilö, suurkaupunkiin muuttanut Aisla. Kokoelman keskellä on nelisenkymmentä sivua muita luonnekeskeisiä kuvauksia. Niiden tarkoitusta en ymmärtänyt. Aisla, sen sijaan, on selvempi tapaus. Maaseudulta tulleena hän poikkeaa muista kaupunkilaisista juuri sen verran, että jää hetkeksi kuuntelemaan kadulla tavattuja outoja ihmisiä. Aisla kuitenkin torjuu yritykset aitoon kohtaamiseen. Jälkikäteen hän pyrkii pyyhkimään oudot tapaukset pois mielestä. Kokoelmalle tunnusomaisessa kertomuksessa Aisla osallistuu tv:n järjestämään selviytymiskilpailuun kaupungin lähelle eristetyllä saarella. Kilpailussa Aisla menestyy kuten muutenkin: hän keskittyy pelkästään omaan tekemiseensä. Verrosen tarinoiden yllättävyys perustuu sille, että henkilöt eivät tunnu oppivan mitään kokemastaan, tuskin edes pyrkivän oppimaan. He pikemminkin tyytyvät sellaiseen oivallukseen erilaisuudestaan, jonka avulla he voivat varmistaa lähestymiskellon. Kaikille ihmisille. Hapan elämänoppi toistuu novelleissa ilman vivahteita. Omasta mielestäni Verronen ei ole päässyt 2000-luvulla enää lähellekään vuosina 1992-1998 julkaistujen teostensa jännittävyyttä. Hänellä on kuitenkin iso ja innokas lukijakunta lukioikäisten keskuudessa. Ehkä päähenkilöiden happaman yksinäinen luonne sekä ihmisten voimakas tyypittely menestyjiin ja putoajiin viehättää nuoria lukijoita kaikessa synkkyydessään. Markku Soikkeli -- RAISU PIRAATTITARINA PIRISTÄÄ FANTASIAA Scott Lynch: Locke Lamoran valheet Suom. Tero Valkonen WSOY 2007 541 s. MARKKU SOIKKELI Fantasiakirjallisuuden buumi on paljon velkaa elokuvasovituksille J.R.R. Tolkienin ja J.K. Rowlingin romaaneista. Elokuvat herättävät uusien lukijaryhmien kiinnostuksen, mutta lisäksi ne tarjoavat visuaalisia ideoita, joiden ympärille kirjailijat voivat rakentaa kuvitteellisia maailmoja. Hyvät mahdollisuudet fantastisen alalajin syntymiseen on tarjonnut myös Pirates of the Caribbean -elokuvatrilogia. Merirosvojen kauhuromanttinen maailma näyttäisi nostaneen suosionsa vanavedessä ainakin Scott Lynchin romaanin Locke Lamoran valheet. Lynchin rosvotarina on poikkeuksellisen hyvä hävyttömyydessään, kokonainen konnagalleria leppoisasti kuvattuja antisankareita. Romaaninen nimistö, italialainen ruokakulttuuri ja Venetsiaa muistuttava miljöö antavat värinsä naamioita suosivalle rosvosatamalle. Locke Lamoran valheet onkin niitä kirjoja, jonka jokaisen kohtauksen näkee mielessään kuin elokuvana. Tällaisen romaanin vaikutus on silti enemmän kuin pelkän seikkailufilmin jäljiltä. Oma mielikuvitus jää työskentelemään kaiken sen kanssa, mistä kirjailija antaa pelkkiä vihjeitä. Fantasian vahvin illuusio syntyy yksityiskohtien mosaiikista. Lynch yhdistelee taitavasti mannermaista rosvoromantiikkaa ja merimiesjuttuja. Locke Lamora ei kylläkään purjehdi merillä vaan hiiviskelee kujilla. Muuten hän on samanlainen turhamaisia eleitä rakastava ryöväri kuin piraattielokuvien sankarit. Rappion kauneus kuuluu magiaan Vuosi sitten ilmestynyt esikoisteos on käännetty nopeasti suomeksi, koska teos on kerännyt maailmalla palkintoja. Fantasian kohdalla palkinnot ovat harvoin merkki omaperäisyydestä, mutta nyt poikkeus vahvistaa säännön. Lynchin keksimä rosvokaupunki on roisimpi ja railakkaampi kuin Disney-tuotettujen karibialaisten ympäristö. Camorrin kaupunki on fantasian keinoin liioiteltu versio Venetsiasta, jonka kolme säätyä elävät jatkuvassa sodassa. Köyhä väki kähveltää kauppiailta, mutta aatelisia ei uskalla uhmata kuin joukko herrasmiesvarkaita, kirjan päähenkilöt. Camorrin kortteleiden löyhkä ei vähällä irtoa lukijasta: "Se haisi jotakuinkin samalta kuin hautausurakoitsijan varasto kuumana kesäpäivänä, kun siellä on kaatunut tynnyrillinen huonolaatuista olutta; suurin osa alueen kuolleista ei päässyt edes köyhälistön kuoppiin, joita vangit kaivoivat Kerjäläisten kummun rinteille." Venetsia on ilmeisesti jonkinlainen prototyyppi rappeutuvasta kaupunkivaltiosta, etenkin amerikkalaiselle silmälle. Myös parhaat aikuisille suunnatuista fantasiaromaaneista ovat kuvanneet veden päälle rakennettua, kauniille rappiolle omistautunutta kaupunkia. Kokkaus on magiaa Locke Lamoran valheet ei tietenkään ole kirjallisilta tavoitteiltaan yhtä kunnianhimoinen kuin Jeff Vandermeerin tai China Mievillen fantasiakaupungit. Huijarijuonikin on yksinkertaisuudessaan tuttu Hollywood-elokuvista. Rosvojen hienostunut raakalaisuus on kuitenkin piristävä käänne kaupunkikeskeisen kauhufantasian kuvastossa. Keksityn maailman yhtenäisyys on fantasiassa ratkaiseva esteettinen kriteeri. Erityisellä ymmärryksellä Lynch suhtautuu magiaan. On harvinaista, että fantasiaromaanissa magiaa käytetään säästeliäästi, absoluuttisena valtana joka absoluuttisesti korruptoi käyttäjänsä. Rappion kauneus kuuluu mustaan magiaan. Toisaalta, osoittaa Lynch, huijaaminen ja ruoanlaitto ovat magiaan vertautuvia taitoja. Helppo uskoa, että siviilielämässä hän on sekä palomies että kokki. Markku Soikkeli -- PAASILINNA KEKSII KÄNNYKÄN UUDELLEEN Arto Paasilinna: Rietas rukousmylly WSOY 2007 Mieskirjallisuuden muuttumaton roolimalli on Spede Pasasen tapainen keksijä, joka pärjää maailmalla ilman kielitaitoakin. Keksintöjen kanssa puuhastelu, etenkin niiden kaupittelu, takaa keksijälle itsenäisyyden. Hän on vapaa sekä perinteisistä roolimalleista että kodin ja naisen valtapiiristä. Nokkelimmat keksijät löytyvät Arto Paasilinnan romaaneista. Oman elämän hätätilanne tai maailmanlopun uhka saa heidät etsimään ratkaisua suomalaisesta perinteestä, milloin muinaisjumalista, milloin erämaan hiljaisuudesta. Uusimmassa romaanissa kohtaavat toisensa tuotekehittelijä Kalle ja kehityspäällikkö Lauri. He keksivät Aasian markkinoita varten rukousmyllyn, johon voidaan nauhoittaa pyhiä tekstejä kaikilla mahdollisilla kielillä. Laite on yhdistelmä perinteistä kahvimyllyä ja modernia kännykkätekniikkaa, suomalaisen arvomaailman aineksia molemmat. Insinööritaitojen sijaan suomalaisten menestys perustuu keksinnön sosiaaliselle vaikutukselle, ja tietysti samanhenkisen kaverin tuelle. Kalle ja Lauri uskovat vievänsä Aasiaan "henkistä kehitysapua", korvaavansa myllyllä "kovapalkkaiset" papit ja munkit. Vaikka rukousmylly näyttää onnea jauhavalta sammolta, se toimii arvaamattomasti kuin kännykkä. Rukousten ohella laitteeseen tulee tallentuneeksi muitakin matkanteon ääniä. Bordellissa kuullut hävyttömyydet purkautuvat myllystä arvokkaassa seurassa. Ihmiskunta Inarijärvellä Arto Paasilinnan henkilökuvaus on vuosien varrella latistunut ja kirjatkin lyhentyneet. Ironiassa on silti terää, joten muutamat hymyt tämäkin romaani irrottaa. Paasilinnan kuvaamat originellit äijät ovat enimmäkseen sympaattisia hahmoja, eikä niinkään laitteidensa lapsellisuudessa, vaan korpikotia etsivinä elämäntapaintiaaneina. Paasilinnan suosituimmat teokset vuosilta 1975-1983 perustuvat näille sivilisaatiota pakeneville veijareille. Viime aikoina Paasilinnan maine on ollut kovassa kansainvälisessä kurssissa. Jäniksen vuodesta (1975) ilmestyi äskettäin ranskalainen elokuvatulkinta ja kirjan englantilainen laitos sai kehut Guardianin kaltaisessa laatulehdessä. Eurooppalainen yleisö näkee Paasilinnassa omintakeisen korpifilosofin. Kuva ei vastaa enää kirjailijan uudempaa tuotantoa, jossa etualalla ovat päivämedian aiheet ja maailmanlopun uhkakuvat. Riettaassa rukousmyllyssä maailmanparannus vie yhtä kauaksi kuin Nokian kännykkälähettiläillä. Matkan paasilinnamaisiin ihmeisiin sopivat yhtä hyvin maailman korkein junarata kuin tiibetiläinen lumimies. Kauppareissun varrella perustetaan jumalavapaa uskonto ja kutsutaan koko ihmiskunta Inarinjärvelle. Vesien ja tunturien avaruudessa ihminen kohtaa perusasiat, siinä Paasilinnan kestävä ekosanoma. Markku Soikkeli -- KILTTI KAUHAVALAINEN KANSALAISSODASSA Antti Tuuri: Kylmien kyytimies Otava 2007 Harvoin tulee valvoneeksi aamuyölle historiallista romaania lukiessa. Mutta harvoinpa tarina tuleekaan niin kotikulmille kuin Antti Tuurin uudessa kirjassa Kylmien kyytimies. Niille, joita Tuurin hidasliikkeinen "alettiin lähtemään" -kerronta miellyttää, tämä on taatusti hänen puhuttelevin romaaninsa. Vaikka kirja sijoittuu keskelle kansalaissodan kovimpia taisteluja, se kytkeytyy Tuurin työkeskeisiin kuvauksiin pohjalaisista. Romaani on jatkoa Taivaanraapijat-romaanille (2005) ja kuudes osa Äitini suku -sarjassa. Romaanin kertoja on Amerikan reissulta palannut Ketolan Jussi. Ajankohta on Tampereen valtaukseen osuva pääsiäisviikko keväällä 1918. Luvassa on pakkotöitä sekä miehelle että tämän hevoselle. Pasifisti ja hevonen Amerikan matkalla Ketolan Jussi on oppinut kristillishenkisen sosialismin, jonka periaatteisiin kuuluu ehdoton kieltäytyminen aseista. Hän ei suostu sitomaan hihaansa punaista eikä valkoista nauhaa. Jussi kuitenkin pakotetaan valkoiseen armeijaan kostoksi maailmalta tuodusta aatteesta. Hän joutuu kulkemaan hevosensa kanssa pitkän kärsimystien ylös Hämeen jäisiä mäkiä. Aiempiin Äitini suku -kirjoihin verrattuna uskonnolliset kysymykset tulevat esille epäsuorasti. Kuolleiden kyytimiehiä ei politiikkakaan kosketa. Väsymys ja kylmyys tekevät heistä itsestään kuin eläviä kuolleita. Mitään näin kalmanhajuista tarinaa Tuuri ei ole aiemmin laatinut, vaikka on kirjoittanut sodista paljonkin ja kovan dokumenttimateriaalin varassa. Itse asiassa Tuurin teos on ensimmäinen kerta suomalaisen sotaromaanin perinteessä, kun aseistakieltäytyjä kohotetaan esikuvalliseksi hahmoksi. Kaikenlaisia rauhan erakkoja on kyllä kuvattu ennenkin, mutta Ketolan Jussi osoittaa rohkeutta keskellä mahdottomia olosuhteita, auttaa kärsiviä vastoin omaa parastaan. Yleensähän sotakertomuksen empaattisuus syntyy siitä, miten miehet huolehtivat toisistaan, aseveljeydestä kansallisen identiteetin vertauskuvana. Tuurin tarinasta tekee erityisellä tavalla myötäkoettavan se, että päähenkilön lähin ystävä on hänen hevosensa. Brooklynin mukaan nimetty kaveri saa kokea sodan mielipuolisuuden ihmistenkin edestä. Ei sankareita eikä uhreja Kiltille kauhavalaiselle julistetaan rintamalla kuolemantuomio useaan kertaan. Hänen lähin upseerinsakin pitää häntä orjan asemassa. Tuuri on antanut kertojalleen todistajanroolin eturintaman välittömässä tuntumassa, jossa tämän ei kuitenkaan tarvitse olla aktiivinen toimija. Ratkaisu on nerokas. Kirjailija voi seurata historiallisia faktoja ottamatta kantaa niiden väistämättömyyteen ja sammakkoperspektiivin yleistettävyyteen. Kertojansa myötä kirjailija saapuu historian näyttämölle, kun ratkaisevat päätökset on jo tehty. Äärimmilleen pelkistetty kieli ja kerronta antavat synkille tapahtumille väistämättömyyden tunnon. Juuri siksi päähenkilön rohkeus asettua historiaa vastaan on niin vaikuttavaa. Kylmien kyytimiehen voi lukea täysin irrallaan sekä Tuurin omasta tuotannosta että muista kansalaissodan kuvauksista. Niin poikkeuksellinen ja jännittävä on sen näkökulma sotaan, josta harva pystyy puhumaan ilman sankareita ja uhreja. Markku Soikkeli -- VÄKIVALLAN VIRKAMIEHIÄ HUOMISPÄIVÄN SUOMESSA Jani Saxell: Huomispäivän vartijat Avain 2007 Jani Saxellin tieteisnovellit ovat tyylillisesti melkoinen loikkaus edellisten kirjojen realismiin nähden. Aiheet ovat kuitenkin entisellään: ystäväpiirien muuttuminen järjestö- ja ammattisuhteiksi, miesten identiteettiongelmat, globalisaation vaikutukset Suomessa. Aiheet ovat isoja, vaikka kerronnan kieli on lähempänä pakastepitsaa kuin filosofian luentoa: "Kaius koki heidän epäsuhtaisen kolmikkonsa mahtuvan hyvin tilastolliseen jakaumaan. Hän oli normaali, Taneli-Aneli friikki ja Ilkka natsi." Novellien scifistisyys ei sekään ole kummempaa kikkailua kuin nykypäivän ilmiöiden kärjistämistä. Saxellin ajatusleikit lähtevät sellaisista 'entäpä jos' -ideoista, joissa ihmisten vartiointi ja tarkkailu laajenevat uusille elämänalueille. Kirjan viimeisessä novellissa jopa maailmanhistoria tarvitsee oman virastonsa ja poliisinsa. Idea aikajatkumoilla liikkuvista poliiseista on tieteiskirjallisuuden vakiokamaa, niin kuin kyllä monet muutkin Saxellin kuvittelemista superbyrokratian muodoista ja maailmanlopun merkeistä. Kotimaista väriä tarinoihin tuo kerronnan kieli, jossa sanojen yllättävillä yhdistelmillä annetaan vaikutelma elämäntapojen sekoittumisesta. Karkkipäivän masennuslääkkeet, opiskelijaparlamentti ja työmaa-leikkipuisto olisivat itsessään riittäviä aiheita novelleiksi. Maailmallisista ongelmista huolimatta Saxellin näkökulma löytyy Helsingin katujen tasalta, "räntäsuomalaisuudesta". Iskeviksi tarkoitetut vertauskuvat ovat sisäpiirilämpiminä silkkaa rokkibiisin sanoitusta ("Pupillit olivat kuin Sivuraiteen pizzalautaset"). Kertomusten isoin ongelma on kuvailun itseisarvo ja tarinoiden piteneminen jopa kuuteenkymmeneen sivuun. Niiltä ei voi odottaa novellin iskevyyttä, mutta sentään romaanille sopivaa henkilöhahmojen tai juonen kehittelyä. Kun Huomispäivän vartijat ei tarjoa kumpaakaan, sille on vaikea kuvitella potentiaalisia lukijoita. Tämä on sikäli sääli, että tarinoista löytyisi korikaupalla iskeviä ennekuvia kuluttavan elämäntavan ylilyönneistä ja väkivaltaviihteen virallistumisesta. Maailma vain ei mahdu yhteen kirjaan. Markku Soikkeli -- NUORISOTARINA PORNOTÄHDEKSI TULEMISESTA Riikka Ala-Harja: Jättiläinen WSOY 2007 Pornografiaan tulee kieltämättä erilainen sävy, kun sen kirjoittaja on naispuolinen. Aiheen syventämiseen se ei tietenkään riitä. Parodia pornosta on yhtä kiusallisen hölmöä kuin porno itsessään. Riikka Ala-Harjan Jättiläinen on merkillinen pienoisromaani kirjailijalta, joka aiemmissa kirjoissaan on niin nokkelasti kiusannut käsityksiämme suomalaisuudesta. Nyt hän lähinnä kiusoittelee - ja kirjoittaa pornosta unelmien aineksena. Ensimmäinen puolisko Jättiläistä käsittelee 17-vuotiaan Tanelin elämää 1990-luvun Kajaanissa. Nuori mies on kooltaan luonnonoikku, jättiläismäisen pitkä hujoppi kuten 1700-luvulla elänyt kuuluisa nimikaimansa Daniel Cajanus. Koostaan huolimatta Taneli on yhtä ujo ja kokematon kuin kuka tahansa ikäisensä. Hän on eräänlainen superteini, lapsen mieli aikuisen miehen vartalossa. Onneksi hänen opastajakseen ryhtyy paikkakunnan salaperäinen pornokuuluisuus, teatteriohjaaja Mona. Pornotähti Kajaanista Kotiseudun osuus kirjasta jää hieman muotopuoleksi. Sivuhahmojen ja ajankuvan kehittely unohdetaan juonen keskittyessä Taneli Kajanuksen jättiläismäiseen hahmoon. Romaanin jälkimmäisessä puoliskossa Taneli matkustaa New Yorkiin hänet "löytäneen" teatteriohjaajan, Monan, houkuttelemana. Romanttisen matkan epäsuhtaisuus rinnastuu King Kongin ja kaunottaren ennalta tuomittuun rakkauteen. Tanelin haaveet lemmenleikeistä toteutuvat sentään yli kaikkien odotusten. Parivaljakko päätyy rahoittamaan Amerikan matkaansa pornonäyttelemisellä. Jotain Ala-Harja pyrkinee sanomaan taiteen ja pornon suhteesta, siitä, miten luovat ihmiset myyvät itsensä lavalla. Ajankohtakaan ei liene sattuma, sen enempää kuin Kajaanin valitseminen paikkakunnaksi, josta dramaturgi etsii katu-uskottavuutta. Vuoden 1991 Suomi ei vielä tunne lamaa ja sitä seurannutta ihmistyön esineistämistä. Kun Taneli ja Mona haluavat myydä itseään lavalla, he tekevät sen vielä toistensa, ei markkinoiden yllyttäminä. Farkut täyttävä identiteetti Riikka Ala-Harjan romaanit ovat eräänlaisia aikuisille tehtyjä nuorisoromaaneja, henkilöitään vakavampia kuvauksia kasvamisesta. Ala-Harjan tarinoissa päähenkilöt eivät kotoa lähdettyä löydä sopivaa paikkaa kehittyä. Ratkaisuksi jää roolileikkien jatkaminen tai uuden elämän etsiminen ulkomailta. Tällainen identiteetin etsintää käsittelevä kertomus on myös Jättiläinen. Se on kieltämättä tarkoituksellisen naiivi tyyliltään, muttei niin "absurdi" ja "groteski" kuin kustantaja sitä mainostaa. Kirjan seksikatkelmat ovat maltillisia. Ala-Harja menee henkilöidensä kokemuksiin heidän pakkomielteidensä ja epävarmuutensa kautta. Seksi muistuttaa yhtä sielutonta suoritusta kuin urheilu. Tyylilaji on lempeän sarkastinen. Menestyksestään huolimatta Taneli on lopulta tyytyväisempi mittatyönä tehdyistä farkuista kuin mittansa kokoisesta pornoroolista. Tanelin ikäisiin lukijoihin tällainen tarina varmaan uppoaa täysillä. Onhan päähenkilö lukiolainen, josta Amerikan matkalla tulee oman elämänsä supersankari. Siinä jäävät rokkitähdetkin toiseksi. Markku Soikkeli -- MESSIAS-TARINA JÄÄMEREN RANNALTA Juha Ruusuvuori: Pyhän kalan kultti WSOY 2007 "Taalintehtaan maagista realismia", varoittaa Juha Ruusuvuoren romaanin takakansi, siitäkin huolimatta, että tarina sijoittuu pohjoisen jäämeren rannalle eikä Varsinais-Suomeen. Ilmeisesti Juha Ruusuvuori on nostanut asuinseutunsa Taalintehtaan esikuvaksi pohjoismaiselle monikulttuurisuudelle. Kirjassaan Muukalainen muumilaaksossa (2005) Ruusuvuori käsitteli paikallisten ja tulokkaiden suhdetta avoimen uteliaana ikiaikaisille ristiriidoille. Taalintehtaan tapainen paikka tuntuu olevan myös Norjan koilliseen kolkkaan sijoittuva Vesisaari. Vanhassa kalastajakaupungissa sekoittuvat monikulttuuriset ainekset, kun ihmiset ajautuvat suuren tuntemattoman rajaviivalle: pohjoisessa avautuu kylmä meri ja idässä hyinen Venäjä. Vesisaaren messias Vesisaareen sijoittuu Ruusuvuoren uusin romaani, Pyhän kalan kultti. Se on yhtä fantastinen ja arvaamaton kertomuksena kuin paljon kiitosta saanut Nokian nuoriso-ohjaaja (1999). Muttei lainkaan yhtä hauska. Aiheena on maailmanlopun ja uuden messiaan odotus. Messias-tarinaansa Ruusuvuori yhdistelee kristillisiä ja pakanallisia myyttejä. Ajankohta on epämääräisessä lähitulevaisuudessa, jossa ilmastomuutoksen myötä meret nousevat rannikoille ja valtiot muuttuvat pakolaisleireiksi. Norjan korkea rannikko alkaa näyttää ihmiskunnan viimeiseltä asuinpaikalta. Näkökulma on paasilinnamainen yhdistelmä vakavaa uskontoa ja leikkisää politiikkaa. Marian ja Joosefin rooleissa esiintyvät vesisaarelainen yksinhuoltaja Maija sekä junan tuoma toimittajaboheemi Jonas. Messiaana eli lopun ajan viestintuojana toimii Kolja-poika, eikä niinkään sen perusteella mitä hän puhuu, vaan mistä kaikesta hän vaikenee. Ruusuvuoren ihmetarina on epäparisista palasista koottu, vaikka siinä näkyy myös vilpitöntä keksimisen iloa, raja-aidan yli hapuilevia itämaan tietäjiä myöten. Ylimääräinen kertojaääni on annettu tarkkailevalle jumalaolennolle, jonka henkilöllisyys paljastetaan kirjan loppupuolella. Maagiset kalareseptit Maagista realismia Ruusuvuori käyttelee osoittaakseen pastissin mahdollisuudet, ei niinkään tarinansa sisällön pakottamana. Hän esimerkiksi lisäilee kertomukseen kalareseptejä; ruoka kun on taikuuden tapainen lisuke myös eteläamerikkalaisissa maagisen realismin esikuvissa. Mutta kertomus ihmeen riivaamasta yhteisöstä ei oikein löydä pysyvää keskipistettä. Seurakunnan hurmos ja uusioperheen arkijärki asetetaan yhä uudelleen vastakkain, kunnes lopulta ihmekertomus ei lisääkään kierroksia, vaan myöntyy ihmeiden pienuuteen, ohimenevyyteen. Merellä on omat mysteerinsä, maalla kulkevilla omansa. Lopulta meri ottaa maaltakin sen mikä sille kuuluu. Markku Soikkeli -- POMMIKONEET VARJOSTAVAT NAISTEN KAUPUNKIA Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet Otava 2007 43-vuotiaan Sirpa Kähkösen historiallisia romaaneja on jo verrattu Laila Hietamiehen kirjoihin. Paljon samaa niistä löytyykin. Molemmat kirjailijat näyttävät kiinnostuneen siitä, miten sodan olot avasivat naisille uusia yhteiskunnallisia rooleja. Samalla lisääntyi naisiin kohdistuva moraalinen tarkkailu. Kähkösen kuvaama Kuopio ei tietenkään ole yhtä myyttinen paikka kuin Hietamiehen Viipuri tai Lappeenranta ? jo senkään vuoksi, että ollaan etäällä eturintamasta. Erityisen aseman Kuopiolle suo Mikkelin ja Mannerheimin päämajan likeisyys. Tästä muistutetaan uuden Lakanasiivet- romaanin avaavassa kohtauksessa. Eksoottisuudessaan se on kuin jostain kovan luokan jännäristä: öisen savonmaan halki ajetaan marsalkalle salaista viskilastia. Kyydissä on salaperäinen laulajatar, joka on luvannut maksun matkastaan säädyttömällä valuutalla. Nukkuvaa maalaiskaupunki ja sulojaan kaupitteleva kabareetähti on yhdistelmä, joka sopinee aikakausien murrokseen. Kirjan myöhemmissä luvuissa ollaan sentään arkisemmissa puuhissa. Pommeja ja kabareeta Pommikoneet tulevat Kuopion ylle täsmälleen puolivälissä romaania. Kähkönen on valinnut kirjansa keskipisteeksi sen ainoan jatkosodan päivän kesällä 1941, jolloin Kuopiota pommitettiin. Vaikka sen lähemmäksi sotaa ei kirjassa tulla, ovat tarina ja henkilöt vahvasti ajankohtaan sidottuja. Kyseessä on neljäs teos Kähkösen Kuopio-romaanien sarjassa. Lakanasiipiä voi kyllä lukea itsenäisenä teoksena, mutta sen henkilöt saattavat tuntua tylysti pelkistetyiltä ilman edellisissä kirjoissa pohjustettua henkilöhistoriaa. Uuden näkökulman välirauhan aikana uinahtaneeseen Kuopioon tuo kabareetanssija Mizzi. Hänen kauttaan tarinaan tulee edellisistä kirjoista poikkeavaa jännitystä, tuulahdus suurta maailmaa. Kähkösestä saisi tunnelmavoimaisen jännityskirjoittajan, jos hän sellaiseen tuntisi vetoa. Jännityksen sijaan Kähkönen on kiinnostunut sodan eristämien ihmisten epävarmuudesta ja kaipuusta, sekä tietysti Kuopiosta kaupunkilaisten ja maalaisen väestön kohtauspaikkana. Myös paikallishistoriikkien suosio näkyy Kähkösen kirjassa. Hän ei kuitenkaan käytä taustamateriaalia niinkään miljöötä varten, vaan rakentaakseen uskottavia sivuhenkilöitä. Tämä syö osaltaan lukijan huomiota. Mannerheimin hahmo yllättää Suomen sotien historia on muuttunut aiheena neutraalimmaksi, vähemmän poliittiseksi. Kirjailijoiden lisäksi tutkijat ovat kiinnostuneet aiemmin tutkimattomista, marginaalisina pidetyistä aiheista, kuten viihteen tai akateemisen tutkimuksen merkityksestä sodankäynnille. Toisaalta pelkkä dokumenttimateriaali ei riittäisi romaanin tarpeisiin. Esimerkiksi Kähkösellä on psykologista silmää sille, miten poikalasten ja rintamalta raakattujen miesten epävarmuus korostuu tällaisissa oloissa. Yllättävin osa romaania on kuitenkin Mannerheimin hahmo. Kun Laila Hietamiehen kirjoissa marsalkka on elegantti suurvaltapolitiikan peluri, niin Kähkösen romaanin päätöksessä hän henkilöi sotaa luonnonvoimana, kostonhalua johon suomalaisia ei syyllistetä. Nykypäivän historiallinen romaani kestää siis symbolipitoistakin sisältöä. Lakanasiipien unijaksossa Mannerheim lentää tarkastamaan millaisista tölleistä Suomen sotilaat ovat lähtöisin. Vanha mies herää "marsalkkuutensa vankina", mutta ei voi muuta kuin todeta: "Tulkoon tulinen aamunkoitto ja verinen suuruus." Markku Soikkeli -- EUROOPAN OMISTAJAT PALAAVAT PLANEETALLE J. Pekka Mäkelä: Nedut Like 2007 Jos Euroopassa alettaisiin käydä oikeutta siitä, kuka omistikaan maa-alueet alunperin, ei oikeusriidoista tulisi loppua. Etenkin jos oikeutta jaettaisiin kymmenien vuosituhansien taakse, mannerta asuttaneille neandertalin ihmisille. J. Pekka Mäkelän uusin romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Euroopan ensimmäiset omistajat, "nedut", tosiaankin palaavat vaatimaan omaansa. Neandertalilaisten kerrotaan viettäneen vuosituhansia avaruudessa "isäntälajin" matkassa ja valloittaneen Euroopan superaseiden avulla. Nämä tieteisfantasian ainekset ovat kuitenkin vaatimaton erikoistehoste muuten tutunoloisessa rock-romaanissa. Mäkelän näkökulma on tiiviisti helsinkiläisissä musiikkiympyröissä. Päähenkilö Jolle elää teollisuushallin nurkassa bändivuosiensa muistoja lämmitellen. Jäljellä on köyhyyttä, keikkahommia ja ihmeellinen varmuus musiikin merkityksestä. Tämän rokkivaarin elämään tulee aitoja legendan aineksia vasta kun hän tapaa poikkeuksellisen nedun, joka etsii turvapaikkaa ihmisten keskuudesta. Jollen osuus lajien kohtaamisessa on etsiä musiikista yhdistävää sidettä ihmiskunnan ja nedujen välille. Sähkökitaransa avulla hän tekee transsimatkan ihmisten ja nedujen yhteiseen menneisyyteen. Romaanin idea muistuttaa Johanna Sinisalon Sankarit-romaania (2003), jolle Mäkeläkin tunnustaa velkansa, mutta myös Sinisalon palkittua peikkotarinaa (2000); kaupunkilaisen arjen ja myyttien yhdistymistä. Mäkelän ja Sinisalon tapaiset kirjoittajat kutsuvat tyyliään "reaalifantasiaksi". Pyrkimys on herättää lukijan hämmennys lisäämällä arkeen outoja yksityiskohtia. Nedutkin muistuttavat muuten ihmisiä, mutta esimerkiksi heidän sukupuoltaan ei voi päätellä ulkonäön perusteella. Omintakeinen yhdistelmä ufo-tarinaa ja rock-legendaa ei kuitenkaan kanna niin pitkälle kuin sarjakuvamaisen kepeä kerronta Sinisalon Sankareissa. Ehkä Mäkelälle, studiotyön ammattilaiselle, aihe on niin lähellä, että siihen ei synny fiktion edellyttämää välimatkaa. Arki päihittää fantasian, vaikka vastakkainen oli kai tarkoitus. Markku Soikkeli -- MUOVI ANTAA PERIKSI KUIN IHMISMIELI Tommi Liimatta: Muovikorvo WSOY 2007 Tommi Liimatta on noussut maineeseen omaperäisenä sanoittajana Absoluuttinen nollapiste -yhtyeessä, mutta tällä hetkellä hän taitaa olla jo paremmin tunnettu kirjailijana. Mikään ei takaa niin isoa medianäkyvyyttä kuin yhtäaikainen toiminta kevyen musiikin ja vakavan kirjallisuuden parissa. Proosan lisäksi Liimatta on julkaissut kaksi sarjakuvateosta ja runokokoelman nimeltä Avainlastu. Toisessa romaanissaan Muovikorvo Liimatta kuljeskelee koillismaalaisen sielunmaiseman hämärässä. Samaa maisemaa hän kuvasi esikoisteoksessaan Aksel Sunnarborgin hymy (2004). Kirja oli kasvukuvaus nuoresta miehestä, joka maalta kaupunkiin muuttaessaan toivoo leppoisaa paikkaa työttömyysvuosille. Tällä kertaa maisema pitää kiinni keskenkasvuisista, laiskotteluun tottuneista miehistä. Maaseutu on Akselille ja hänen esikuvalleen setä Sunnarborgille täynnä seisahtuneita tarinoita. Peltojen ojitus "suoristaa leipämaat käsitettäviksi", iloitsee setämies. Toinen tarina kulkee mopoilla ja autoilla köröttelevien poikamiesten mukana. Setämiehen sanojen mukaisesti "päivät he taistelevat leivästä, yöt lihasta". Päähenkilö on Eki, taiteilijaluonne, jonka naisenpuute menee melkoisiin äärimmäisyyksiin niin juonen kuin huumorinkin suhteen. Jopa eläimiin sekaantumista Liimatta koettelee käsitellä tylyn vitsikkäästi. Kirjan asetelma tarinankertojasta, tekijämiehistä ja kylärauhan rikkovasta boheemista muistuttaa kovasti Heikki Turusen romaaneja. Molemmilla kirjailijoilla itäiseen nostalgiaan kytkeytyy naureksiva, kotiseudun pysähtyneisyydelle ivaileva asenne. Romaani kuin sarjakuva Vasta Liimatan kirjoja lukiessa tulee ajatelleeksi, miten vakavia ja apeita ovat hänen laulunsa. Musiikki vain antaa niille riehakkaan sävyn. Korpi-Suomen maisema on ajaton, mutta vertauskuvat ovat muuttuneet. Turunen on käyttänyt maaseutua uhkaavan murroksen vertauskuvana iskelmäromantiikkaa. Liimatalle riittävät yksityiskohdat kuten muovikorvo ja viinapullon numerokoodi. Korpimaisemassa muovikin antaa periksi, rumasti kuin ihmismieli. Muovikorvo on aiheiltaan kosteampi ja huumoriltaan kuivempi kuin Liimatan esikoisromaani. Juonen sijaan lukijan odotuksia herätellään kysymyksellä siitä, miten esseekatkelmat karjataloudesta ja parinvalinnasta oikein liittyvät kirjan kahteen tarinaan. Lyriikalle ja sarjakuville tyypillistä kollaasitekniikkaa Liimatta venyttää proosan mittoihin. Välillä romaanin luku koostuu pelkästä murreasuisesta monologista, välillä esseetekstistä, joskus ihmiskuvauksesta. Aivan kirjan lopussa syntyy toimintaakin, kun miehet ratkovat nuoruuden traumojaan. Novelleiksi ryhmiteltynä sama materiaali olisi voinut toimia paremmin. Edes virtuoosimaisena kielenkäyttäjänä Liimatta ei pääse tällä kertaa yllättämään lukijoitaan. Ehkä monitaitoinen kirjoittaja etsii edelleen sopivinta mediaa. Markku Soikkeli -- LEGENDOJA MANHATTANIN BAAREISTA Ray Loriga: Mies joka keksi Manhattanin Suom. Päivi Paappanen Like 2007 217 s. Ray Lorigan romaani Tokio ei välitä meistä enää (2002) palkittiin Suomessa vuoden parhaana tieteiskirjana, vaikka mies itse on kieltänyt kirjoittavansa tieteistarinoita. Yhtä hyvin hänen kertomuksiaan voisikin nimittää kokeilevaksi maailmankirjallisuudeksi tai vaikkapa postglobaaleiksi kaupunkilegendoiksi. En ollut juurikaan innostunut Lorgian huumehörhöisestä Tokio-kirjasta, mutta Mies joka keksi Manhattanin -kokoelmaa voi suositella kaikille aikuisille kelpaavina novellisatuina. Etenkin kun kirjan nimi tuo mieleen Peter Bichselin samanhenkisen novellisadun miehestä, joka ei uskonut Amerikkaan (kokoelmassa Lastentarinoita). Espanjalaisen Lorigan sirkusmaiset hahmot ja kaupunkilaiset aiheet pääsevät paremmin oikeuksiinsa novelleissa kuin romaanissa. Hän kuvaa 1900-luvun kaupunkien historiaa niin kuin se tiivistyisi Yhdysvaltojen Manhattanille ja olisi kerrottavissa vain baaripöydän ylitse. Kyse ei ole mistään urbaanista kansanperinteestä, vaan taiteilijoiden, rikollisten ja hylkiöiden muodostamasta henkilögalleriasta. Yhteistä näille henkilökuville on se, että jokainen on luopunut ratkaisevalla tavalla omasta elämästään kaupungin hyväksi. Kirjan motto, viimeistelevä lause, kuuluukin: "Ne jotka rakastavat New Yorkia, vihaavat vähän itseään." Tyypillinen tapaus on Andrean Ringmayer, jota surettavat vain merkityksettömät asiat, kuten televisiot ja presidentit. Hänen onnettomuutensa on se, että hän rakastaa sekä vaimoaan että identtisiä kaksosia. "Halun deviaatio", kuittaa terapeutti. Alusta loppuun Manhattan näyttäytyy tarinoiden sulatusuunina, jonne legendojen kertojat piipahtavat milloin omiin, milloin toistensa tarinoihin. New Yorkin maisemat eivät ole todellisia edes sen asukkaille, mutta baareissa he löytävät sentään todellisia kuulijoita tarinoilleen. Ray Lorigan oma Manhattan-projekti on tainnut olla pikemminkin ideoinnin lähde kuin suunnitelmallinen kokonaisuus. Hänen tarinansa muistuttavat enemmän lauluja tai lyhytfilmien tuokiokuvia kuin varsinaisia novelleja. Toisaalta improvisoinnin ilo on se, mitä kirjallisuus nykypäivänä kaipaa enemmän kuin mitään muuta. On helppo yhtyä kirjailijan sanoihin siitä, että tietyssä muistin kolkassa "todelliset ja keksityt tapahtuvat ovat yhtä tärkeitä". Muistin ohella samaa voinee sanoa tietyistä kirjallisuuden nurkkauksista. MARKKU SOIKKELI -- ESIKOISPROOSASSA PERHE ON PAHIN Jukka Behm: Dr. Mumbai. Tammi Juhani Brander: Lajien tuho. Avain Juhani Laulajainen: Erämaan kautta tullut yksinäinen susi. Like Laura Lindstedt: Sakset. Teos. Miina Supinen: Liha tottelee kuria. WSOY 2007 Novellit toimivat uusien kirjoittajien käyntikortteina, joiden jälkeen kustantajalle uskaltaa tarjota pidempääkin proosaa. Esimerkiksi vuoden 2006 Martti Joenpolvi -novellikilpailussa menestyneet Essi Henriksson, Anneli Kanto ja Miina Supinen julkaisivat tänä vuonna esikoisensa romaanina. Talouden ja kulttuurin noususuhdanteessa esikoisten määrä on kasvussa, joten kirjoittaja tarvitsee jotain millä profiloitua. Käsikirjoituksen on mentävä ensin läpi kustantajalla ja sen jälkeen pitäisi erottua edukseen kirjavuoden kolmestakymmenestä kovimmasta debytantista. Edustava joukko esikoisproosaa saadaan viidestäkin kirjoittajasta. Ryhmän voisi koota vaikkapa seuraavasti: lyriikasta proosaan siirtynyt turkulainen Juhani Brander, helsinkiläinen kirjallisuudentutkija Laura Lindstet, turkulainen puutarhuri Juhani Laulajainen sekä kaksi toimittajaa, kouvolalainen Jukka Behm ja helsinkiläinen Miina Supinen. Maantieteelliseltä hajonnaltaan tämä joukko on toki poikkeuksellinen. Kun esimerkiksi Helsingin Sanomat valitsi esikoiskirjaehdokkaakseen 11 debytanttia, heistä yhdeksän oli helsinkiläisiä, yksi vantaalainen ja yksi Jyväskylästä. Palkintojulkisuuden seula on armottomampi kuin kustantamojen. Perhe on pahin Vaikka viisi debytanttia ovat näkökulmiltaan erilaisia kirjoittajia, heidän aiheensa tulevat hyvinkin lähelle toisiaan. Perhe on kaikilla keskeinen aihepiiri, vaikka ydinperheen idylliä tuuletetaan kaikista ovista. Perinteistä perhearjen kuvausta, etenkin lapsuusnovelleja, löytyy Juhani Laulajaiselta. Hänen tarinoissaan henkilöille tapahtuu kuitenkin mitä järkyttävimpiä asioita, kun he poistuvat perhepiiristä kauppaan tai kioskille. Novelli saattaa alkaa tokaisulla "Eukolla oli vissiin rakastaja!" ja päättyä kuitenkin näennäiseen harmoniaan. Ihmiskuvaltaan hiotuin viidestä tulokkaasta on Laura Lindstedtin Sakset. Lindstedt pohtii minäkertojansa avulla mitä pidetään "luonnollisena" äidinrakkautena. Jos lasta kantaa sisällään, nainen on hormonien ohjelmoimana pakotettu rakkauteen. Adoptiossa rakkaus on harkitumpaa, arvelee kertoja. Lindstedtin psykologisesti kunnianhimoisessa romaanissa yksinhuoltajan unelma menee pieleen, kun kiinalainen tytär ei vastaakaan ottoäidin tunteisiin. Kontrollitarpeinen ihminen suistuu raiteiltaan, koska elämän ulokkeeksi hankittu lapsi löytää enemmän yhteyksiä ikäisiinsä kuin vanhempaansa. Myös Jukka Behm purkaa perhekuviota lapsista käsin. Romaanissa Dr. Mumbai päähenkilö on Helsinkiin muuttanut intialainen lastenpsykiatri, joka järkyttää suomalaisia kritisoidessaan näiden kelvottomuutta kasvattajina. Ulkopuolisen näkökulman nokkeluus marraskuiseen Suomeen toi Behmille voiton aikalaisromaanikilpailussa. Kovaksi keitettyä realismia Kotimaisen kirjallisuuden realismipitoisuus näkyy esikoiskirjailijoilla paitsi aiheiden ankaruudessa myös lauseen lakonisuudessa. Kirjoittajat ovat aina vain kokeneempia ja koulutetumpia, mikä näkyy tarkoiksi hiottuina lauseina. Suorastaan änkyttävän katkonaiseksi editoitu ilmaisu tuntuukin olevan läheisempää nykykirjailijoille kuin aiemmat modernismin ihanteet arkisen ja kirjallisen kielen yhdistelemisestä. Toisaalta esimerkiksi Miina Supisen ytimekäs sanankäyttö ei johdu pelkästään kirjoittajan toimittajataustasta. Syy löytyy myös satiirin rajuudesta, rujoista henkilökuvista, joilta ei odotakaan muuta kuin äärimmäisiä tekoja. Supisen Liha tottelee kuria -romaanissa perheen äiti etsii vaihtelua sukellusopettajasta, tytär testaa ruumiinsa rajallisuutta seksikumppaneilla ja poika tekee samaa kuntosalilla. Aviopetosta ja sadistisia seksileikkejä kuitenkin kuvataan alakuloisina, teeseremoniaan vertautuvina rutiineina. Niissä ei pyritä niinkään henkiseen kirkastumiseen kuin kehon merkitysten kaventamiseen. Proosatulokkaista tyylillisesti kiinnostavin on Juhani Branderin Lajien tuho. Branderin tekstit ovat paljon velkaa Petri Tammisen tiukkaan paketoidulle pienoisproosalle. Tammisen tavoin Brander kirjoittaa liuskan mittaisia elämäkertoja, ilman kappalejakoa tai muita rakenteellisia painotuksia. Orivedeltä menestykseen Suhtautumisessa julkaisemiseen Miina Supinen ja Juhani Laulajainen ovat varmaankin tyypillisimpiä, kirjailijauraan realistisesti suhtautuvia kirjoittajia. Debytoijathan ovat nykyään entistä vanhempia ja kotiutuneet siviiliammatteihinsa. Monet kirjoittajat ovat saaneet rohkaisua kirjoittamiseensa Oriveden opiston kursseilta. Esimerkiksi Miina Supista onnisti nopeasti Oriveden jälkeen. Hän oli lähettänyt käsikirjoituksen samalla kertaa kaikkiin isompiin kustantamoihin ja saanut WSOY:ltä myönteisen vastauksen kymmenessä päivässä. Juhani Laulajaisella taas meni puolitoista vuotta ennen kuin Likeltä otettiin yhteyttä, mikä lienee edelleen tyypillistä debytoijilla. Laulajainen kuitenkin kiittelee päätyneensä kustantamoon, jossa hän on kaltaistensa kirjoittajien joukossa. Kustantajan profiililla on siis edelleenkin merkitystä niin kirjoittajalle kuin lukijallekin. Supisen romaania lukiessa ajattelin väistämättä muita "jätkämäisiä", ronskeja aiheita suosivia WSOYn kirjoittajia. Laulajaisen novelleissa väkivaltakuvaukset tuntuivat taas sellaisilta shokkiefekteiltä mitä Liken proosasta odotinkin löytäväni. Markku Soikkeli -- ROKKAAVA JESUIITTA JA KÄRSIMYKSEN ESTETIIKKA Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet Savukeidas 2007 301 sivua. MARKKU SOIKKELI Antti Nylén on nimennyt kirjansa "vihan ja katkeruuden esseiksi". Seitsemäntoista esseetä hurjaa kulttuurikritiikkiä on kova paketti luettavaksi, mutta Nylénin pilkkanuolia väistelee ilokseen. Hän on kuin rokkaava jesuiitta: vanhan miehen moraalitunto ja nuorukaisen haltioituminen katu-uskottavista tähdistä. Mitään näin ihastuttavan maanista en muista lukeneeni sitten punk-ajan pienjulkaisujen. Nylén tuo mieleen 1980-luvun Suomi-lehden, jossa Pentti Linkola kehotti Jumalan Teatteria tappamaan pääministerin. Perustellen, tietysti. Esseissään Nylén vihaa ateisteja, lihansyöjiä, hengetöntä moraalia, uskonnon rihkamakauppaa, ja ylipäänsä punavihertävää sukupolvea. Nylénin teksteissä Pentti Linkolakin on kuin paavi, synnintunnossaan kriittisyyden unohtanut ajattelija, jonka yksinäinen fundamentalismi todistaa varsinaisen aatteen vakavuuden. On vaikea erottaa, millaiselle kristinuskolle Nylénin oma maailmankuva perustuu. Mutta häneen verrattuna paavitkin alkavat tuntua leppoisilta kavereilta. Olettaen siis, että Nylén on tosissaan. Vakavissaan hän ainakin on, marttyyrimaisen vakavissaan. Kirjan kanteen on painettu kärsivä Jean d'Arc. Miehen ja seksin tuolla puolen Uskottavuutta Antti Nylénin kirjoituksiin tuo se, että hän on yhtä vakavissaan niin vihassa kuin katkeruudessakin, syvässä paheksunnassa arvostamiensa asioiden puolesta. Nylén tekee tiliä siitä, mitä kaikkea medialta on jäänyt ymmärtämättä sellaisista tähdistä kuin laulajat Islaja ja Morrissey, mitä on unohdettu kyynisistä haaveilijoista kuten kaikkien tyyliniekkojen arkkihahmosta, runoilija Charles Baudelairesta. Kokoelman parhaat esseet käsittelevät Baudelairen ja Morrisseyn lisäksi kirjailija Patricia Highsmithiä ja ohjaaja Lukas Moodyssonia. Heidän taiteensa kautta Nylén analysoi miehuutta ja seksuaalisuutta etsien niitä elämisen tapoja, joita voisi pitää helpottavan sukupuolineutraaleina. Moraalisesti arvokas taiteilija on Nylénille sellainen, jonka teokset kertovat muiden elämästä. Kirjallisessa työssä arvokkainta on kääntäminen, vieraan äänen kotouttaminen. Tässähän Nylénkin on itsekin ansioitunut, viimeksi Huysmansin Vastahankaan-kirjan suomentajana. Kärsimyksen estetiikka Toistuvasti Nylén palaa kärsimyksen kysymykseen: miksi haluamme katsella ja lukea kärsimyksestä? Miten eläinten ja ihmisten kärsimystä on estetisoitu sadististen ydinkohtien piilottamiseksi? Näkökulmansa Nylén määrittelee "anarkodandyksi", mutta kirjan teemojen perusteella hän on pikemminkin "vegaaniteologi". Esseististen todisteiden valossa eläinoikeuskysymys ei ole missään niin keskeneräinen kuin kristillisen kirkon sisällä. Kokoelman lopulta löytyy perinteisempiä kulttuuriesseitä, analyysiä Leena Krohnin hyvällä tavalla "harrastelijamaisesta" filosofiasta sekä Stephen Kingin Carriesta. Lopusta alkuun käymällä voikin Nylénin maailma avautua keveämmin. Nylén siteeraa Charles Baudelairen mottoa: "Sitä säädyllisempi tyyli mitä säädyttömämmät ajatukset". Niin hän itsekin kirjoittaa. Rivo ei ole kirjoittaja, vaan maailma, jonka hän paljastaa. Markku Soikkeli -- MAANPETOS ON PUHDASTA VIATTOMUUTTA Pirjo Hassinen: Suistola Otava 2007 Pirjo Hassisen romaanit on helppo muistaa ja tunnistaa, mutta niiden syvempää puolta on vaikea kuvailla. Kirjojen filmatisointi edellyttäisi varmaankin sovitusta musikaaliksi. Muuten ei synkkää ja kepeää pystyisi ilmaisemaan yhdessä kuvassa. Esimerkiksi romaanissa Isänpäivä (2006) Hassinen laati ilkeän näköiskuvan raakuuksille omistautuneesta jännityskirjailijasta. Kuninkaanpuisto (2004) puolestaan vaikuttaa sairaalaromanssilta, mutta tekeekin halvaantuneesta miehestä koko sukupuolensa synkän näköispatsaan. Kuninkaanpuiston tavoin Hassisen uusin romaani, Suistola, hajoaa kahdeksi tarinaksi. Se on kiinnostavampi minäkertojansa Martin kasvutarinana kuin kuvauksena tämän perheestä nykypäivän Suomessa. Martti on toki Hassiselle tyypillinen hahmo. Kuoreltaan hän on virkamies, mutta seksuaalisen identiteetin yllättävä löytäminen merkitsee iloa ja avautumista. Rakastamalleen amerikkalaiselle miehelle Martti paljastaa suomalaisen politiikan "viekkaan nöyryyden", mutta myös pakottavan idealisminsa kuubalaiseen, "iloiseen" kommunismiin. Viattomuuden maisema Pirjo Hassisen romaaneissa erotiikka on rutkasti romantisoitua, kun taas työpaikat ovat valtasuhteiltaan suorastaan sadistisia. Sukupuolirooleja on käännetty siten, että miehet huomaavat tarvitsevansa vapautumista. Naiset pitävät heidän vapautumisyrityksiään jonkinlaisessa kurissa ja nuhteessa. Ilottelun ja nostalgian alta löytyy vakavia aiheita. Suistolassa homoseksuaalinen romanssi osoittautuu amerikkalaisen agentin keinoksi lähestyä suomalaista virkamiestä. Vuoden 1975 Ety- kokous ulkomaisine vieraineen edustaa sodanjälkeisen sukupolven poliittista ja seksuaalista sinisilmäisyyttä. Pidättelemätön dramatiikka kytketään Suistolassa suomalaiseen maalaismaisemaan ja kansainväliseen politiikkaan. Vuoden 2001 kaksoistornien katastrofi muuttaa, ilman suurempia selityksiä, sekä maailmanhistorian että henkilöhistorian. Suistola-nimisen huvilan maaseutuidylli on päähenkilöille ainoa esimerkki viattomuudesta, johon verrata muiden ihmisten kokemuksia. Suistolassa vierailu on spirituaalinen kokemus, joka tekee Martistakin taiteilijan: "Mies on mies eikä hempeile, mutta kun lähdin Jutan vieraana Suistolaan, minusta oli vaarassa tulla koristemaalari." Viattomuus ja sen tarve ovat niin fyysisiä tunteita, että edes mekaaninen aviopetos ei niitä turmele. Syvimmän rakkauden ihminen kokee maan ja maiseman kanssa, esittää Hassinen. Siten maanpetoskin voi olla puhtainta viattomuutta. Se on sokeimmasta rakkaudesta syntynyt erehdys. Oman elämän virkamies Pirjo Hassinen on käyttänyt kirjojensa juonessa mitä tutuimpia lajityyppejä. Kaavamaisilta vaikuttavat henkilöt kuitenkin käyttäytyvät poikkeuksellisesti. Useimmiten he ovat koomisempia tai raadollisempia kuin hahmon luonnetyyppi edellyttäisi. Suistolan päähenkilö yrittää ymmärtää oman elämänsä tarinaa muiden kautta: onko se edes tragedia? Omassa rakkauselämässä koetut petokset saavat merkityksen vasta, kun muut vahvistavat Martille mitä petos heille merkitsee. On maailma ennen ja jälkeen Ety-kokouksen, kuten on elämää ennen ja jälkeen katastrofin - ainakin miehen näkökulmasta. Kirjan teemoista kiinnostavin onkin naisen ja miehen erilainen suhtautuminen elämän yhtenäisyyteen. Mies haluaa olla varma, että jokin periaate määrittää elämää yhtäjaksoisesti. Vetoaminen maailmanpolitiikan aiheuttamiin muutoksiin on teoretisointia, jonka avulla on helpompi sietää elämän epävarmuutta. Ja eräänlaista teoriaa kai romaanitkin ovat? Hassisen uusinta kirjaa odottaa syksyn tapauksena juuri siksi, että hänen teoriansa sukupuolesta ovat niin pelkistettyjä ja silti eletyn oloisia. Suistola ei ole lainkaan niin jännittävä lukuromaanina kuin Hassisen neljä edellistä teosta. Yhdessä edellisten kirjojen kanssa se rakentaa silti vuosikymmenen särmikkäintä kirjailijakuvaa. Enää Hassiselta ei odota uudistumista, vaan keskittymistä. Markku Soikkeli -- KULTTUURI TARVITSEE TERVETTÄ TAANTUMUSTA Timo Hännikäinen: Taantumuksellisen uskontunnustus Savukeidas 2007 164 s. Taantumuksellinen ei tarkoita vain yhden sortin konservatiivia, todistaa Timo Hännikäinen. Yleensä konservatiivi ymmärretään taloudellisiin ja nationalistisiin arvoihin pitäytyväksi luonteeksi, mutta kyse voi olla myös "kestävän kehityksen" epäilijästä. Jälkimmäistä Hännikäinen kokee itse edustavansa. Hän on tunnettu kirjallisuuslehti Kerberoksen päätoimittajana ja tiedostavan luonnonlyriikan kokeilijana. Hännikäisen kokoelma Taantumuksellisen uskontunnustus sisältää materiaalia aiemmin julkaistuista esseistä. Uudelleen muotoiltu kokonaisuus puolustaa silti paikkaansa, sillä kirjoittajan persoona yhdistää vahvasti tekstejä. Kymmenessä esseessään Hännikäinen asettuu keskeislyyrikon tavoin kritiikkinsä keskipisteeseen. Kulttuurin sietämätöntä kepeyttä hän ruotii ekokriittisestä näkökulmasta. Esimerkiksi jälkimoderneiksi katsotuista teoksista hänen hyväksyntänsä saavat kirjat ja elokuvat, jotka tavoittavat kaupunkilaiseen elämäntapaan kuuluvan hämmennyksen. Tällaisina hän analysoi Michael Haneken aggressiivisia elokuvia, mutta myös Charles Jacksonin alkoholismiromaania Tuhlattuja päiviä (1944). Epäsuorat yhteydet Hännikäisen kirjoitusten välillä ovat kiinnostavampia kuin esseet sinänsä. Tätä edistää Savukeitaan uusien esseekirjojen näpsäkkä pokkariformaatti: teokset näyttävät lyriikalta, mutta toimivat kuin nykykulttuurin manuaalit. Jähmeän runouden puolustus Perinteisen kulttuuriesseen kirjoittajana Hännikäinen on kiinnostava ja esittelevä, mutta ei uutta luova. Essee kokeilevana tekstityyppinä ei siis täysin sovi hänen "taantumukselliseen" maailmankuvaansa. Esseiden poliittinen asenne, vaikuttavuus, syntyy Hännikäisen esseissä kirjoittajan henkilöstä eikä kriittisen perinteen kautta. Esimerkiksi kielen kriisille omistautuneen runouden Hännikäinen esittelee elitistisenä ratkaisuna. Hän ei kuitenkaan kerro nykypäivään sopivia mallitapauksia maanläheisemmästä lyriikasta. Paavo Haavikko ja modernismin perinnettä jatkavat miesrunoilijat saavat perustelemattoman siunauksen "kirkkaudesta" ja "klassisuudesta". Kirjan päättää pitkä esittely filosofi T.E. Hulmesta (1883-1917). Hulme vastusti modernille ajalle ominaista materialistista optimismia ja taidetta hallinnutta yksilöuskoa. Hännikäinen etsii Hulmen teksteistä aineksia "uskonnolliseen" ajatteluun, jossa vaihtoehtoinen tulevaisuus toimisi esteettisenä ja eettisenä kriteerinä. Menneisyydestä on toisaalta etsittävä sen jähmeitä aineksia. Muuten romanttinen myytti uuden luomisen itseisarvosta alkaa hävittää luontoa sivilisaation edeltä. Markku Soikkeli -- PSYKEDEELISEN AVARUUSOOPPERAN AVAUS Megatron Braineater: Kapteeni Shiva, osa 1 Flamongo Sanomat Siuronkosken Paino 2007. ISBN 978-952-92-2319-0 Erikoissarja. Mukana CD. Scifiä julkaistaan harvoin nimimerkin takaa kuten dekkareita. Vieläkin harvemmin tieteisromaania näkee multimediaksi tuotettuna teoksena, joka avaa neliosaisen sarja. Tai että kirjan tyylilajiksi on valittu psykedeelinen avaruusooppera. Tässäpä kirja joka on pakko vähintäänkin nähdä, vaikka sen läpi lukeminen saisikin nikottelemaan. Romaanin kirjoittaja on nimimerkki Megatron Braineater. Nimimerkki kätkee taakseen helsinkiläis-turkulaisen kulttuurialan opiskelijan, jonka saattaa bongata myös Maria and the Robots -nimisestä bändistä. Romaanin on tuottanut levyjen ja pienlehtien yhteydestä tunnettu Flamongo. Kapteeni Shiva edustaa siis oloissamme harvinaista kokonaisvaltaista taideteosta. Romaanin tarina ei sentään tarjoa suuria yllätyksiä, vaikka sen kerronnalliset ja tuotannolliset elementit tarjoavat hämmentäviä lukuelämyksiä. Kirjan nimi viittaa päähenkilölle tarkoitettuun kohtaloon, avaahan se samanlaisen romaanisarjan kuin vaikkapa C.S. Foresterin Hornblower -teokset. Päähenkilö Shiva on ensimmäisessä kirjassa tähtialuksensa pohjasakkaa. Puoliksi kyberneettinen ihmelapsi Shiva löydetään Maasta lähtevältä tähtialukselta vuonna 2745. Hänen telepaattiset ja telekineettiset kykynsä pääsevät vasta vähitellen oikeuksiinsa. Telepaattiset kyvyt johtuvat siitä, että Shiva on geeniräätälöity mehiläiskuningattarelta löydetystä DNA-materiaalista: hän ymmärtää ryhmänsä kemiallisia viestejä vaistomaisesti. Loput materiaalista ovat asiaankuuluvasti "joltain asteroidilta". Tieteisfantasian sijaan kirjan psykedeelisyys syntyy 60-luvun pop-taidetta muistuttavasta kuvituksesta ja siitä, miten sujuvasti kirjoittaja yhdistelee tutuista sf-elementeistä jotain ihan omaansa. Yleensä vain lasten kirjoissa tavataan leikkiä tällä tavoin, liioitella ja väännellä sanastoa, joka on paisunut turhamaisen vakavaksi - niin kuin se avaruusoopperassa on paisunut! Leikittely pätee myös kirjan kuvitukseen. Kerronnan äkkiarvaamatta keskeyttävät kuvat vaihtelevat soman naivistisista eläinpiirroksista sarjakuvalle tyypilliseen erotiikkaan ja paksuin musteviivoin pulppuileviin kollaaseihin. Shivan matka on ennen kaikkea henkinen ja tähtialus osa "astronomiluostarilaitosta". Erittäin runsaan dialogin varassa lukijalle tehdään selväksi, että Shivalla on mahdollisuus kehittyä joko ihmiskunnan perintöä noudattaen tai irrota siitä ensimmäiseksi aidoksi avaruusajan olennoksi. Keskusteluja kummempaa ei tapahdu. Kapteeni Shivasta saa vaikutelman, että kirjan maailma on luotu ensin ja sen jälkeen huviteltu eräällä ihmiskohtalolla sen sisällä. Tarina on hajanainen eikä hiukkaakaan juonivetoinen, mutta esikoisteokseksi Kapteeni Shiva on poikkeuksellisen itsevarma ja tyylitajuinen teos. Positiivisessa hulluudessaan se tuo mieleen jonkinlaisen synteesin Norman Spinradin romaania Kapteenin tarina (1983) ja Beatles-animaatiota Yellow Submarine (1968). Kirjan sisäkanteen teipattu CD tarjoaa romaanin psykedeeliseen kuvastoon sopivaa konemusiikkia. Moinen musiikki lienee useimpien lukijatyyppien kannalta pikemminkin häiritsevää kuin että se siirtäisi lukukokemusta toisiin sfääreihin. Nimimerkki Megatron Braineater ja hänen taustajoukkonsa kykenisivät uskoakseni tekemään vielä jotain kokonaisvaltaisempaakin, sellaista peli- tai selainpohjaista scifiä, johon konemusiikki pätisi paremmin kuin kirjan oheismateriaaliksi. Markku Soikkeli -- EKOLOGINEN TRILLERI TEKEE TOTUUDESTAKIN PELOTTAVAN Risto Isomäki: Litium 6 Tammi 2007 343 s. Frank Schätzing: Pedot Suom. Heli Naski Bazar 2007 912 s. MARKKU SOIKKELI Ekologisten aiheiden viihteellistäminen voi olla vaikeampaa kuin muiden kriittisten kysymysten käsittely romaaneissa tai elokuvissa. Risto Isomäki ja Frank Schätzing yrittävät parhaansa. Heidän ratkaisunsa ekologisen ymmärryksen levittämiseksi on kätkeä kovat faktat vieläkin kovemman trillerin sisälle. Isomäki sai ansaitsemansa huomion jo edellisellä romaanillaan Sarasvatin hiekkaa (2006). Ilmastomuutoksen uhkakuvia käsittelevä kirja sai kiitosta spekulaatioiden ja kovien faktojen jännittävästä yhdistelmästä. Uudessa romaanissa Litium 6 Isomäki keskittyy erityisempään aiheeseen, seuraavan sukupolven ydinvoimaloihin. Romaani on juoneltaan kuin mikä tahansa kansainvälinen trilleri, jossa yritetään pysäyttää ydinaseilla USA:ta uhkaavat terroristit. Spekulatiivinen näkökulma tulee mukaan vasta kirjan puolivälissä, kun päähenkilöt alkavat vertailla perinteisten ja fuusiovoimaloiden vaarallisuutta. Ilmastomuutoksen torjuminen ydinvoimaloita rakentamalla heikentää ratkaisevasti mahdollisuuksia torjua ydinterrorismia, painottaa Isomäki. Ydinvoiman historiaa valottamalla Isomäki osoittaa, että enimmäkseen hyvä tuuri on hidastanut tähän saakka terroristien mahdollisuuksia ns. likaisen pommin rakentamisessa. Kirjan nimessä mainittu litium 6 -isotooppi voisi toimia sytykkeenä, jonka avulla voitaisiin rakentaa rajattoman suuri tuomiopäivän pommi. Isoin uhka on parvi Saksalainen Frank Schätzing on yhtä eksoottinen tapaus kansainvälisen trillerin soveltajana kuin Risto Isomäki. Ikätoverinsa tavoin hän kuvaa jännittävästi juuri mereen ja merenpohjaan liittyviä ekologisia uhkakuvia. Trillerijuonen avulla Isomäki ja Schätzing muuttavat ekologisen kritiikin toiminnaksi ja keskusteluiksi. Lisäksi he kärjistävät maailmantilan kuvitteelliseen lähitulevaisuuteen. Schätzingin romaani Pedot on viihdyttävyydessään aivan toista luokkaa kuin Isomäen teos. Sivuoireena tästä on tarinan tolkuton pitkittäminen ja faktoissa horjuminen. Isomäki ei ikinä tekisi sellaista virhettä, että väittäisi merenpohjan metaanijään haisevan joltakin. Vaikka Schätzingin kuvitelmat painelevat pitkälle tieteisfantasian puolelle, herkulliset spekulaatiot jäävät mieleen osana hupsuja kuvitelmia. Entä jos jokin ulkopuolinen taho saisi merieläimet käyttäytymään yhdenmukaisesti? Ihmisen näkökulmasta uhkaavinta käytöstä osoittaa luonnossa se, joka toimii osana parvea tai laumaa. Schätzingin kirjan alkuperäinen nimi, Der Schwarm, korostaa tätä parveilun merkitystä. Lempeänä pidetyt jättiläiset, kuten valaat, ja harmittomina pidetyt loiset, madot ja simpukat, muuttavat rannikkovedet Tappajahai-elokuvista tutuksi helvetiksi. Hupsu, pelottava totuus Ilmastomuutoksen seurauksista varoittava Al Gore -elokuva oli nimetty "Epämiellyttäväksi totuudeksi". Voiko ympäristötietoa annostellakaan muutoin kuin kitkerinä paljastuksina? Isomäen ja Schätzingin trillerit tekevät faktoistakin pelottavia, vaikka tarina faktojen ympärillä olisi kuinka hupsu tahansa. Kansainvälinen trilleri on toki muutenkin se vähiten kirjallista koherenssia vaativa ja eniten hollywoodmaista mahtailua tarjoava lajityyppi. Schätzingillä epäuskottavinta ovat hänen terroristivalaansa ja muu merellinen eksotiikka. Merinisäkkäiden paljastuminen uuden ajan sota-aseiksi ei ole edes omaperäinen idea. Litium 6 -romaani taas on erityisen kömpelö henkilökuvauksessa. Kyseessä on kaunokirjallisesti ehkä heikoin Isomäen teoksista, mutta aiheeltaan ajankohtaisin ja tärkein. Isomäen trillereissä on myös niukasti actionia verrattuna Schätzingiin tai lajityypin isoihin nimiin. Silti hänenkin romaaninsa on erityisellä tavalla kansainvälinen. Lukija joutuu pohtimaan maailmantapahtumien kytkentöjä, hahmottamaan yhteyksiä ympäristö- ja poliittisten uutisten välillä. Ja tarinastakin on oma hyötynsä. Vasta kirjan lopulla sekä henkilöhahmot että lukija alkavat nähdä ekologisen kokonaiskuvan, yhden ympäristömuutoksen vaikutuksen kaikkiin muihin. Pelkällä esseellä ei fiksukaan kirjoittaja pääsisi samaan tulokseen. Markku Soikkeli -- AMERIKAN JOKAMIES HAUDAN PARTAALLA Philip Roth: Jokamies Suom. Arto Schroderus WSOY 2007 206 s. MARKKU SOIKKELI 30-vuotiaasta 60-vuotiaaksi mies voi luottaa siihen, että hän rakentaa itse kohtalonsa ja saa ansaitsemansa huomion. Sitten hänet unohdetaan, ja vähitellen hän kuolee. Tällainen on se amerikkalainen 'jokamies', Smulowitz-nimisten siirtolaisten jälkeläinen, joka myöhäisessä iässä alkaa pohtia, voiko elämä olla muutakin kuin tekemällä tehtyä menestystä. Yllättävintä tässä anonyymissä amerikkalaisessa lienee se, että hän on Philip Rothin romaanin päähenkilö. Rothin pitkässä tuotannossa hän edustaakin sitä hillityn poliittista äärilaitaa, jossa ei päästetä historiaa tai mielikuvitusta valloilleen. Yleensähän Roth tiedetään räävittömänä seksuaalisuuden kuvaajana sekä oman juutalaisuutensa ja kirjailijauransa ironisoijana. Jotain tästä näkyy myös Jokamies-romaanissa. Seistessään oman isänsä haudalla Rothin ikäinen (s. 1933) päähenkilö huomaa elämänsä olevan pelkkä irvikuva siitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Kuolemastaan tietoisen vanhuksen ironisointi on ollut kirjallisuudessa taatusti isompi tabu kuin ne, joita Roth on murtanut Portnoyn taudilla (1969) tai Anatomian oppitunnilla (1983). Vielä vanhoilla päivillään Philip Roth on takonut tarinaa miltei vuosittaisen kirjan vauhtia. Jokamies ei taida olla erityisen tärkeä muunnelmana Rothille tutuista teemoista ja kerronnan ratkaisuista, mutta suomennoksena tämäkin teos on merkkitapaus. Mainosmiehen taideteos Mitä tarkemmin 'jokamies' ajattelee elämänsä aikana tavattuja ihmisiä, sitä selvemmin hän ymmärtää näiden rohkeuden päätöksissä, jotka itseltä ovat jääneet tekemättä. Mutta mitenkäpäs menestykseensä uskonut toiminnan mies voisi kerralla myöntää erehtyneensä? Jopa hänen isänsä on ollut niin pöyhkeällä tavalla vaatimaton, että sukunimensä sijaan hän on nimennyt kauppansa "Jokamiehen Kultasepänliikkeeksi". Romaanin kappaleet koostuvat lauseista, joissa kertoja antaa välillä myöten seitsemänkymppisen päähenkilönsä epäuskolle, välillä taas myötäilee tämän menestystä sellaiseksi kuin miltä se on näyttänyt nuorempana. Nykypäivän allegoria jokamiehen kuolemantunnoista ei kenties olisi mahdollinenkaan muutoin kuin vertauskuvana mainosmiehen yrityksestä nähdä elämänsä taideteoksena. Esimerkiksi lasten käsitys isästä on tämän omasta mielestä karikatyyri siitä, mitä hänen elämänsä ei ainakaan ole ollut. Jokamies vetoaa siihen, että avioliitosta toiseen ja kolmanteen hypätessään hän on sentään etsinyt uutta itsensä tähden - niin kuin taideteokselleen omistautuneena. Kaikki maailmassa tapahtuu ensisijaisesti hänelle. Terroristi-isku New Yorkiin on riittävä tekosyy hylätä perhe ja muuttaa turvallisemmalle seudulle. Välityönäkin tärkeä Aikoinaan löysin ensimmäiset Philip Rothin romaaneista kiinnostuneena niiden suomentajasta, Pentti Saarikoskesta. Oli ällistyttävää nähdä, miten joku saattoi käyttää puolipistettäkin niin omaperäisesti kuin Roth. Saarikoski onnistui välittämään vaikutelman viidessä romaanisuomennoksessaan. Samanlaista ihmetystä herättää edelleen se lauseiden rytmi, jolla Jokamiehen kertoja purkaa päähenkilönsä elämästä yhteyksiä ja yksityiskohtia. Ja yhä useammin syksyn proosasadosta erottuvat tällaiset kielellisesti notkeat käännökset - jättäen varjoonsa kotimaiset kertojat. Hyvän kirjallisuuden ystäville voikin suositella, että he etsivät luettavaa pikemminkin käännöstaiteen mestareilta kuin "varsinaisilta" proosasuomen harjoittajilta. Philip Rothillakin on ollut 30 vuoden aikana useita taitavia suomentajia. Heidän joukossaan Arto Schroderus menestyy hienosti. Lisää tasokkaita käännöksiä tältä syksyltä voi etsiä verkkolehti Kiiltomadon keräämältä listalta. Se on nimetty "varjolistaksi", koska käännökset tapaavat unohtua palkintojulkisuuden varjoon. Myös Roth ja Schroderus löytyvät listalta ansaitsemaltaan paikalta. Markku Soikkeli Kiiltomadon varjolista: http://www.kiiltomato.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=1839&sid=91f749924ee58ff14e4816167dd142f1 Kiiltomadon kritiikki Roth-käännöksistä: http://www.kiiltomato.fi/?rid=524 --
