SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA 2008
Jos haluat tehdä avainsanahakuja arvosteluistani, se onnistuu täältä Bittein Saarten kirjastosivun kautta.
Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo-- AVARUUS ON KUMMITTELEVAA INFORMAATIOTA Juha Lehikoinen: Lamelliteoria Pilot-kustannus 2007 282 sivua Tähtialus Nymph katoaa syväavaruudessa tutkiessaan "ameeban tavoin levittäytyvää pimeyttä", joka vaarantaa kosmoksen rakenteen ja sivilisaatiot. Kaunis kovanaama Paige sieppaa Alex-nimisen taistelijan selvittämään Nymphin katoamista. Matka vie pariskunnan seikkailuihin, "tutkimuslinjoille", läpi avaruuden. Tamperelaisen Juha Lehikoisen (s. 1970) Lamelliteoria on juoneltaan kuin mikä tahansa avaruusoopperan mittasuhteissa liikkuva tieteiskertomus, mutta kovaa scifiä edustavaksi esikoisromaaniksi se on erityisen hillitty ja hallittu teos. Kertaakaan sitä lukiessa ei tule kiusaantunut olo, että kirjoittaja olisi askarrellut liiankin innostuneena ja unohtanut, että hänen pitäisi myös perustella luomansa maailma. Hillitty maailmanvalloitus on aina saavutus - etenkin suomalaisessa kontekstissa. Lähinnä Lamelliteorian maailma tuo mieleen Babylon5-tyyppiset, tieteisfantasian rajoille menevät kuvitelmat sivilisaation iltahämärästä. Toisaalta kyseessä taitaa olla ensimmäinen suomalainen tieteisromaani, jossa avaruusoopperan vakioideaa, singulariteettia, käsitellään johdonmukaisesti. Mystiikkaakin on toki mukana, niin kuin singulariteetteihin sopii. Romaanin puolivälissä Paige paljastaa olevansa osa "Puhdistajien" salaseuraa, joka on vannonut kamppailevansa "Pimeydeksi" kutsuttua elämänmuotoa vastaan. Alex on nyt vihitty mukaan maailmankaikkeuden salaisuuteen. Tuloksena ei siis ole teknojargonia, vaan niukan toiminnan ja runsaan dialogin varassa etenevää elämänmuotojen tutkimista. Hi-tec -kuvaukset aluksista ja aseista ovat pikemminkin niukkoja verrattuna avaruusoopperan enemmistöön. Kirjan nimessä esiintyvä "lamelliteoria" tarkoittaa oletusta varsinaiseen todellisuuteen "lisätystä" todellisuudesta, mikä lukijalle sitten näyttäytyy kummitusmaisina kohtauksina. Niistä jotkut ovat herkullisen maagisia; esimerkiksi ajatusten rosvoaminen ihmisiltä. Älyvaatteista väitöskirjansa tehnyt Lehikoinen on kertonut, että informaatio ja sen soveltaminen ovat keskeinen osa hänen kirjojensa maailmaa: metadatan tärkeys, tiedonsiirtoprotokolla aikakausien välillä, jopa ihmispersoonan säilyttämiseen liittyvät tallennusongelmat. Tällaisten asioiden pohtiminen selittyy kirjoittajan tutkijataustalla. Kaunokirjallisuutta hän ei ole aiemmin julkaissut. Enimmäkseen Lehikoinen on välttynyt ns. hc-scifin kliseiltä. Omiksi ihanteikseen hän ilmoittaa mm. Dan Simmonsin, Stanislaw Lemin ja Stephen Kingin. Kauhuaineksia voi nähdä lainautuneen juuri Kingiltä. Kauhun ja sotaproosan ainekset tuntuvat siis siirtyvän avaruusoopperaan muutakin kautta kuin tv-sarjoista. Lamelliteorian varsinainen ongelma on se, että henkilöihin keskittyessäänkään sen ihmiskuva ei herätä sympatioita. Sama ongelma vaivaa avaruusoopperaa laajemminkin: kirjat olisivat kiehtovampia jos niistä jätettäisiin ihmiset tyystin pois. Tai edes sukupuolet. Riuskan ja joskus leikkisänkin väkivallan päähenkilöiden vielä ymmärtää osana kirjan maailmankuvaa. Mutta ihmetellä sopii miten heteromatriisi aina säilyykin vuosituhansien lävitse paremmin kuin avaruusaluksen lokikirja? Scifi-kirjoittajana Lehikoinen vetoaa pikemminkin ajatteluun kuin kuvitteluun. Tulevaisuuden maailma ei näyttäydy niinkään kulttuurien fuusiona kuin kiehtovan kompleksisina tallenteina. Siksi Lamelliteoria jää kauaksi avaruusoopperan standardeista, Reynoldsin ja Vingen tapaisista kirjoittajista, joiden metallisetkin maailmat ovat hyvin kerrostuneita. Lehikoinen aikoo kuitenkin jatkaa tarinaansa seuraavassa kirjassa. Varmasti niin maailma kuin sen tallenteetkin vielä jatkavat muotoutumistaan. Markku Soikkeli -- SIVIILISANKAREITA JATKOSODAN NÄYTELMISSÄ Antti Tuuri: Kaksi näytelmää. Sotatuomari / Setämies Otava 2008 Kirjallisuudella menee niin hyvin, että näytelmiäkin kannattaa painaa koviin kansiin, jos tekstit ovat lähtöisin tunnetun kirjailijan kynästä. Antti Tuurin näytelmillä Sotatuomari ja Setämies on kyllä tiettyä lisäarvoa tuoreudessaan. Sotahistoria on käsitellyt aivan viime aikoina samoja arkoja aihealueita kuin Tuuri näytelmissään: rintamakarkureiden pikaoikeudenkäyntejä ja desanttien toimintaa rintaman takana. Sotatuomari kertoo Petroskoita kohti etenevästä divisioonasta kesällä 1941. Nopeasti muuttuvassa rintamatilanteessa sotatuomari Paavo Alkiolle luodaan paineita kurin ylläpitämiseen. Alkio ei kuitenkaan suostu ylempiensä painostukseen, vaan haluaa sotaoloissakin puolustaa yksilöiden oikeuksia. Oikeudentajuisen tuomarin edessä jopa kovapintainen eversti alkaa anella häneltä kristillistä anteeksiantoa. Sotatuomari on paljolti pöytäkirjojen varassa etenevä oikeusdraama, jossa vaikuttavinta lienee sen tosipohjainen päähenkilö. Miten siviilioloissa valittu virkamies voi pitää kiinni moraalistaan sotatilanteessa? Tätä asetelmaa myös Heikki Ylikangas on käyttänyt historiallisissa näytelmissään. Dokumenttipohjaiset tarinat herättävät enemmän keskustelua näytelmänä kuin mitä ne proosana voisivat tehdä. Siviilin paikka sodassa Antti Tuurin näytelmät ovat saaneet ensi-iltansa 2006 (Seinäjoella) ja 2007 (Riihimäellä), joten ne ovat periaatteessa kiinnostavia myös meille, jotka emme onnistuneet näkemään niitä teatterissa. Lukudraamoina Sotatuomari ja Setämies ovat kuitenkin täysin vailla sitä armottoman toteavaa näkökulmaa, joka tekee Tuurin sotaromaaneista kestäviä. Setämies käsittelee desanttiaihetta syksyn 1943 tunnelmissa. Näytelmä luo kuvitelman desanttien saapumisesta syrjäiseen sukutaloon. Sodan lopputulos häämöttää jo näkyvissä ja pakottaa ihmiset punnitsemaan, onko perheen kohtalo tärkeämpi kuin kansakunta. Setämiehen olisi voinut kierrättää ehkä kuunnelmaksi, mutta tekstinä se on lyhyt, laimea ja kaavamainen. Mies- ja naisdesantin keskinäisestä suhteesta ei siitäkään oteta irti epäparisen romanssin mahdollisuuksia. Molemmat näytelmät ovat varmasti oivallista tekstimateriaalia kekseliäälle dramaturgille ja näkemykselliselle ohjaajalle. Tavalliselle Tuurin lukijalle, jopa hänen proosansa harrastajalle, nämä tekstit ovat silti melkoinen pettymys. Markku Soikkeli --NOVELLIMESTARIN MERIROMAANI SÄILYTTÄÄ MYSTEERINSÄ
Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Teos 2008
262 s.
Novellitaiteen tärkeimpiin uudistajiin kuulunut amerikkalainen Edgar Allan Poe (1809-1849) kirjoitti elämänsä aikana yhden romaanin. Oikeastaan romaani, Arthur Gordon Pymin selonteko, koostuu kolmesta erillisestä kertomuksesta.
Ensimmäisessä kertomuksessa nimikertoja nuori herra Pym lähtee salamatkustajana merelle. Toisessa kertomuksessa hän joutuu tovereineen tuuliajolle, ja kolmannessa kamppailee villejä vastaan oudolla antarktisella saarilla.
Yksinäänkin nämä kertomukset olisivat vallan hurjia, kertojansa uskottavuutta koettelevia merimiesjuttuja. Yhdessä ne muodostavat mysteerin, jonka avoimuus syntyy tarinoiden erillisyydestä ja tahallisesti kesken jätetystä loppuratkaisusta. Mitä pidemmälle Arthur Gordon Pymin purjehdus etenee, sitä enemmän testataan lukijan suhdetta fiktioon. Tarinan loppuhuipennus voisi olla silkkaa oopiumiunta, mutta unen ja toden rajakohtaa olisi mahdotonta määritellä.
Omana aikanaan kirjaa luettiin jopa todenhakuisena dokumenttina. Kustantajaa ja esipuheessa itseään vähättelevää kirjailijaa syytettiin siitä, etteivät kaikki faktat olleet kohdallaan.
Laiva kuin ruumisarkku
"Selonteko" kirjan nimessä kyllä lupailee vakavaa meriselitystä. Poe saattaa kuvailla sivukaupalla aavalla merellä purjehtimisen tekniikkaa tai salamatkustajan yrityksiä päästä ulos hauta-arkun kaltaisesta loukostaan. Lukija ei voi olla varma, milloin nämä realistiset katkelmat toimivat johdatuksena seuraavaan fantisoivaan kohtaukseen.
Elävältä haudatut ihmiset, jotka yrittävät selittää tilanteensa viimeiseen saakka rationaalisesti, ovat Poen novelleissakin tunnusmerkillisiä hahmoja.
Herra Pymin valitsema laiva osoittautuu eräänlaiseksi kelluvaksi arkuksi. Kerran sinne jouduttuaan Pym voi kääntyä vain syvemmälle itseensä. Niin herra Pymin koettelemuksista kertyy yhtä paljon spirituaalinen matka kuin seikkailu merirosvojen ja kannibaalien seurassa.
Merimiesjutut olivat Poelle materiaalia, josta hän valikoi uskomattomimpia yksityiskohtia. Suolaisten tuulten tunnelmakuvaajana romaani on lievästi pölyttynyt, mutta kauhukirjallisuutena se on edelleenkin ainutlaatuisen näkemyksellinen teos.
Kapina laivalla tai kuolemanvaarassa harjoitettu kannibalismi ovat toissijaisia, juonen kulun edellyttämiä aineksia. Olennaisempaa on kertojan luisuminen yhä kauemmaksi sivilisaatiosta, matkalla, joka on kuin pyhiinvaelluksen antiteesi.
Sepite säilöö aikansa asenteita
On kulunut tarkalleen 170 vuotta Poen romaanin ensimmäisestä ilmestymisestä. Kirjassa kuvaillut meret ja mannut on jo moneen kertaan kartoitettu. Niiden symbolinen merkitys on kuitenkin tallentunut Poen kerrontaan.
Suomentaja Jaana Kapari-Jatta toteaa loppusanoissaan, että kirjaa kääntäessään hän on joutunut erityisesti pohtimaan, mitä yksityiskohtia hänen pitää varjella liialta selittämiseltä ja mitä "sanoin ilmaisematonta" on säilyttävä käännöksessä.
Kyseessä ei ole pelkkä meriseikkailu, vaikka sellaisenakin siitä voi nauttia. Poen teos kuuluu oikeastaan tieteiskirjallisuuteen, toteaa Kapari-Jatta, koska "kukaan ei ollut vielä vuonna 1838 nähnyt niitä valkoisia lyhytjalkaisia ja punahampaisia otuksia, joita Etelänapamantereella elää, eikä muutenkaan ehtinyt sinne saakka."
Tieteistarinan kannalta on johdonmukaista, että Poe huipentaa tarinansa ajankohdan tiedeuutisiin. Etelämantereelle suuntautuvat tutkimusmatkat ovat Poen käsittelyssä ihmiskunnan viimeinen yritys selvittää alkuperänsä mysteeri.
Markku Soikkeli
--
SAMBIAN SAATANALLISET SULOT
Esa Salminen: Köyhyyden ammattilainen
Johnny Kniga 2008
254 s.
Sambia on niitä valtioita, jotka ovat tuttuja suomalaistenkin kehitysmaaprojekteista, mutta joiden sijoittaminen oikealle kohdalle karttaa ei äkkiä onnistukaan. Saati että osaisi sanoa jotain Sambian tyypillisyydestä afrikkalaisena valtiona. Esa Salmisen päiväkirjasta romaanimuotoon saatettu Köyhyyden ammattilainen antaa kohtuullisen monipuolisen ja vähintäänkin tuoreen kuvan Sambian nykypäivästä.
Romaanin minäkertoja, Petteri, lähtee kahdeksi vuodeksi valvomaan sambialaisia kehitysprojekteja. Juonta ei kirjassa ole, senkään vertaa kuin matkakertomuksissa yleensä.
Mutta kirjan tekstimateriaali on reippaasti editoitua. Siksi Salmisen kuvaus pääkaupunki Lusakasta ja maaseudun köyhistä kylistä pitää lukijaa hiostavassa tunnelmassaan. Romaanimuodon käyttöä perustelee avoin kritiikki siirtomaa-asenteessa eläviä eurooppalaisia kohtaan, toisaalta myös näkökulman maanläheisyys ja subjektiivisuus.
Vähintään puolet kirjasta käsittelee Petterin piinavuosia seksin saamisen kannalta. Viidennes sambialaisista aikuisista on HIV-positiivisia eivätkä suhteet naispuolisten kollegoiden kanssa etene nekään toivotusti. Sambia on naisineen ja maisemineen yhtä "saatanallista suloa". Ainoa lohtu on musiikki, jonka kautta Petteri pääsee tutustumaan Lusakan baarikulttuuriin.
Sikäli Esa Salmisen (s. 1976) kirja ei paljon poikkea travelleri-sukupolven seikkailutarinoista; Salminenkin ratsastaa eksoottisen seksin sammumattomalla lupauksella. Välillä kertoja taas heittää poliittisesti korrekteja huomautuksia eksotiikan vaaroista.
Anarkiaa afrikkalaiseen tapaan
Kehitysyhteistyöhankkeista on ilmeisesti rakentumassa oma pieni alalajinsa matkakirjallisuuteen. Trooppiset sairaudet ja kulttuurishokki ovat näissä kirjoissa toissijaisia tehokeinoja. Jännittävämpää on vieraan maan omalaatuinen byrokratia.
Salmisenkin kirjassa paikallisen tapakulttuurin vaivalloisuus on karmeudessaan herkullisinta luettavaa, ainakin nojatuolimatkailijan kannalta. Esimerkiksi suhtautuminen puhelimeen, byrokratian tärkeimpään välineeseen, on Sambiassa terveen anarkistista. Eurooppalaiset tulokkaat se saa raivon partaalle.
Salminen kuitenkin muistuttaa, että yhteistyöprojektien vaatima hallinnointi ei ole hankalaa ainoastaan Sambiassa, vaan missä tahansa metropolien ulkopuolella: "Jos Sysmän virkkuukerho laitettaisiin tekemään kestävä kehityksen strategiaa viimeisimpien virtausten mukaan, niin ei siitäkään varmaan kovin hyvää jälkeä tulisi."
Suomessa taas kehitysyhteistyöstä päättävät sellaiset ihmiset, toteaa Salminen, joilla ei ole kosketusta kehitysmaiden arkeen.
Nimensä mukaisesti kirja on toiveikas ja lohduton. Petterin kaltaiset "köyhyyden ammattilaiset" joutuvat mahdottomaan välikäteen edustaessaan miljoonien eurojen järjestötukea, ilman muuta henkilökohtaista valtaa kuin raportointi kotimaahan.
Salmisen romaani täydentää näitä raportteja omalla tavallaan. Ei nyt suinkaan "hemingwayläisesti", kuten kirjan takakansi väittää, mutta ujuttaen jätkämäisen asenteensa oheen runsaasti tärkeää asiatietoa. Siksi pidin tästä romaanista jopa enemmän kuin Miika Neulaniemen formaatiltaan muotopuolesta Sähköpostia Sambiasta -kirjasta (2006).
Mielestäni asiallinen tarkoitus pyhittää Salmisen tapauksessa kirjalliset keinot. Näin erityisiä kuvauksia afrikkalaisesta arjesta on äärimmäisen vähän tarjolla. Ja jos pitää kirjoista, joissa vieras ympäristö ja sen ilmapiiri ovat etualalla, Köyhyyden ammattilainen on vuoden kiinnostavimpia kotimaisia teoksia.
Markku Soikkeli
--
MUTTA KUKA MURHASI IHMISKUNNAN?
Vernor Vinge: Aikaloukku
Suom. Einari Aaltonen
Like 2008
336 s.
Vernor Vinge on niitä kirjailijoita, joilla seikkailu leviää fantasian mittasuhteisiin, mutta ympäröivä maailma on kuvailtu kellopelin tarkkuudella.
Tässä avaruusoopperaksi nimetyssä scifin alalajissa on hyvin vähän Vingen tapaisia insinööriluonteita, ja melkoiset massat Star Wars -tasoisten teinisatujen tekijöitä.
Vingen uusin suomennos Aikaloukku on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Rauhansota-romaanille. Molemmat kirjat ovat tasokkaita scifistisinä ajatusleikkeinä, vaikkakin juoneltaan ärsyttävän kömpelöitä.
Siinä missä Rauhansota-romaanin sotahysteria heijastelee syntyajankohtansa, 1980-luvun paranoidia suhdetta ydinaseisiin, on Aikaloukku sentään tasapainoisempi ja ajatusrikkaampi teos.
Yhteistä teoksille on niiden scifistinen keksintö: laite jolla voidaan jähmettää kokonaisia armeijoita tai kaupunkeja tuhansiksi vuosiksi "aikaloukkuun". Laitteen avulla ihmiskunnan rippeet päätyvät sekä tuomittuina että pelastettuina kauaksi tulevaisuuteen.
Ihmiskunnan murhamysteeri
Tarina sijoittuu edelleen Maahan, mutta ei mitenkään tutun näköiseen maailmaan. Kaukaisen avaruuden sijaan ollaan 50 miljoonan vuoden päässä tulevaisuudessa. Aina vain kauemmaksi ollaan menossa, mikäli ihmiskunnan jäännökset siihen suostuvat.
Kirjan päähenkilö Wil Brierso saa tutkittavakseen kaksi erikoista murhaa. Toisaalta hän joutuu selvittämään, kuka murhasi ihmiskunnan viimeisen neron jättämällä hänet vanhenemaan aikaloukun ulkopuolelle.
Lisäksi hänellä on ratkaistavanaan varsinaisen ihmislajin salaperäinen kuolema 2200-luvulla. Kuka halusi surmata ihmiskunnan ja millaisella motiivilla?
Molemmat murhat ovat tavallaan suljetun huoneen mysteereitä. Murhaajasta ei ole jäänyt jälkeäkään siihen tilaan, missä murha on tapahtunut.
Koska Wil Brierso on ihmiskunnan viimeinen poliisi, hänen vastauksensa kosmologisiin kysymyksiin lähtee siitä oletuksesta, että ihmisluonne on muuttumaton läpi vuosimiljoonien. Jotkut rikoksesta epäillyistä muistuttavat silti jumalia matkustettuaan läpi tähtijärjestelmien.
Romaanien välissä (1985) Vinge julkaisi aikoinaan myös novellin, joka kertoo tarkemmin päähenkilön taustoista. Aiempien tekstien tunteminen ei ole kuitenkaan tarpeen Aikaloukun katedraalimaisista mittasuhteista nauttimiseksi.
Markku Soikkeli
-- SYSTEEMIROMAANI ON SYNTYMÄSSÄ Taina Haahti: Apaja WSOY 2008 Taina Haahti kirjoitti aiemmin nimellä Taina Hyytiäinen kasinotalouteen liittyviä trillereitä. Nimi on muuttunut, mutta aiheet ennallaan. Uusin kirja, Apaja, on työpaikkakuvaus firmasta, joka menestyy huolestuttavan hyvin. Omistajakytkennät nopeiden voittojen markkinoilla ovat niin hämäriä, ettei yhtiön toimitusjohtaja tiedä kelle hän on vastuussa. Tarinan salapoliisina on tamperelainen tv-toimittaja Rehnbacka, joka alkaa tutkia suomalaisia firmoja saalistavia pääomasijoittajia. Nämä hallitsevat kolmen miljardin euron "sijoitusmassaa" Suomessa ostamalla ja myymällä kokonaisia yrityksiä. Perinteinen vertauskuva työntekijöistä ja johtajista "samassa veneessä" on muuttunut allegoriaksi metsästäjistä ja uhreista. Bisnestä ei tehdä enää markkinoiden rakentamiseksi. Jokainen markkina-alue on, kirjan nimen mukaisesti, nopeasti tyhjennettävä "apaja". Perhe ja valtapeli Luin Apajaa pelkästään trillerinä, kunnes pääsin haastattelemaan kirjailijaa. Taina Haahti kuvaili kiinnostustaan Shakespeareen ja Kafkaan rakkaudeksi "systeemikirjallisuuteen". Myös Haahdin omat teokset ovat valtasysteemien kuvauksia. Siksi niistä puuttuu trillerille ominainen loppuratkaisu. Jännitys rakentuu ihmisten ponnistelulle perheensä puolesta: perhe ei millään sovi osaksi kaiken omistautumisen vaativaa bisnestä. Apajaa lukiessa on helppo ymmärtää kirjailijan kiinnostusta kuningasdraamaan ja Kafkan Oikeusjuttuun. Voi hyvin olla, että perhetarinoiden ja työelämäkuvausten välistä on syntymässä kokonainen systeemiromaanin lajityyppi. Kukin valtarakennelma vetää puoleensa sen toimintaa tukevia ideoita, osoittaa Haahti. Muuta ideologiaa ei taustalta löydy kuin sokea usko vahvemman oikeuteen, "ahneuden veljeskunta". Miljardiluokan harmaata bisnestä Haahti kuvailee yhtä arkisesti ja taustatietämyksen nojautuen kuin nykypäivän dekkaristit. Mutta näkökulman pessimismiä voi kyllä luonnehtia suruksi yksilön katoamisesta rahan dynastiaan, nykypäivän kasvottomaan valtapeliin. Tutkiva toimittajakaan ei pysty tekemään paljastuksia Suomen kokoisella markkina-alueella. Markku Soikkeli -- SOTA TEKEE KAIKISTA ORPOJA Pekka Jaatinen: Tyttö ja sotilas Johnny Kniga 2008 Suomalaisessa sotakirjallisuudessa jokaisella rintamalohkolla on oma, dokumenttimateriaaliin erikoistunut kronikoitsijansa. Kirjailija Pekka Jaatisen ominta aluetta ovat olleet jatkosodan pohjoinen rintama ja Lapin sodan tapahtumat. Hän kirjoittaa vahvasti historiallisen materiaalin varassa; näin myös uusimmassa kirjassaan Tyttö ja sotilas. Nimestään huolimatta Tyttö ja sotilas ei ole sotaromanssi, vaan kahdesta erillisestä sota-ajan kuvauksesta yhteen sommiteltu dokumenttiromaani. Sota repäisee molemmat, tytön ja sotilaan, irti juuriltaan. Tyttö kertoo sotaorvon tarinan omalla äänellään, kun taas alikersantti Arvolan kokemuksia seurataan hänen olkansa takaa taistelukuvauksen toteavalla ja totisella äänellä. Uhtuan tien varrelta kerrottu hyökkäysvaihe ja Viipurin läheltä kuvatut loppukahinat eivät taida tuoda mitään uutta sotahistorian sammakkoperspektiiviin. Yllättävää Arvolan tarinassa on hänen joutumisensa hyvin vaihteleville sotanäyttämöille. Mieshenkilöiden sisäinen kehitys ei kuitenkaan kuulu lajityypin perinteeseen. Siviilielämän toiveiden ja sodan tuomien pelkojen jännitteestä ei Jaatinen rakenna enempää kuin historiallisen näyttämökuvan. Tytön ja sotilaan tarinat eivät myöskään limity, vaan niitä kerrotaan vuorotellen. Vasta lopussa heidät saatellaan istumaan samalle penkille. Heittopussin asemaan joutunut lapsi on kokenut vieraan maan oloissa kovemman shokin kuin Arvola sotarintamalla. Tämän toteaminen on Arvolan sotareissussa aito ymmärryksen hetki: "[P]uolustuskyvyttömän lapsen helvetti on ollut monin verroin pahempi kokijalleen kuin puolustuskykyisen sotilaan, lähes aikuisen miehen, joka jo osaa ymmärtää ihmisten motiiveja." Kirjan viimeiset rivit tosin antavat ymmärtää, ettei sotilaskaan pysty ymmärtämään kaikkea sitä piittaamattomuutta, mitä lapsi on saanut kokea. Siviilielämä näyttäytyy lähes yhtä raakana kuin sotanäyttämö. Markku Soikkeli -- HISTORIA JA KUVITELMA KOHTAAVAT MÄKELÄN RIKOSROMAANISSA Hannu Mäkelä: Elävät ja kuolleet Tammi 2008 Suomalaisten kasvava kiinnostus paikallishistoriaan tuntuu kohdistuvan sotiin ja rikoksiin. Kiinnostuksen kasvu johtunee hyvinvointiyhteiskunnan murtumisesta ja sen mukana heräävistä kysymyksistä, miten yhteiskunnan varallisuus ja huolenpito vaikuttavat sosiaalisten konfliktien syntymiseen. Hannu Mäkelän Elävät ja kuolleet on raportinomainen romaani vuonna 1928 tapahtuneen rikoksen taustoista. Mäkelä kuvaa enemmän omaa tutkimustyötään kuin käsiteltävää aikakautta, mutta tutkimusprosessi onkin dekkarimaisen jännittävä, jos kohta liiankin täynnä Mäkelän omaa persoonaa. Romaani alkaa Rikosmuseon näyttelyssä kohdatusta valokuvasta. Aluksi kirjailija rajaa siitä fiktiivistä kertomusta varten sopivan alueen. Rajatussa kuvassa näkyy kaksi makaavaa hahmoa sekä köyhä helsinkiläinen hellahuone. Mäkelä lähtee tutkimaan kuvaa kirjailijan kannalta. Keitä henkilöt ovat ja mitä heidän välillään on tapahtunut? Kyseessä on murhamysteeri, joka vetää miltei vertoja Bodom-järven surmatöille. Fiktiivinen osuus on ehtaa kaunokirjailijaa, muttei järin kiinnostava sellaisenaan. Valokuvasta syntyneen tarinan ja todellisen henkilöhistorian välinen ero osoittaa ainoastaan sen, millaisia aineksia kirjailija voi dramatisoida selittääkseen outoa surmatyötä. Fiktiivistä osuutta seuraa arkistoissa suoritettu tutkimustyö. Mäkelä kuvailee tutkimusta henkilökohtaisena missiona, vähän kuin sankaritoimittaja, joka pyrkii sentään olemaan nöyrä historiallisen materiaalinsa edessä. Tuloksena on kirja, joka suuressa maailmassa olisi luokitukseltaan "creative non-fiction". Subjektiivinen näkökulma vanhan kuvan selvittämiseksi muistuttaa tietysti Mäkelän aviovaimon, Anna Kortelaisen historiateoksia. Kortelainen putkahtaa mukaan tämänkin kirjan tarinaan; historiallinen totuus ei ratkeaisi ilman vaimon apua. Kirjan sekalainen aines tarjoaa eniten tunnistamisen paikkoja Helsingin paikallishistoriasta kiinnostuneille. Surmatapauksen ympärille olisi saanut rakennettua laveammankin ajankuvan. Rikosta todistava valokuva nimittäin osuu aikakauteen, jolloin nykyaikainen kriminologia oli syntymässä. Mäkelä kyllä tekee muutamia rinnastuksia vuosien 1928 ja 2008 välille. Tulkinta on todisteaineiston valossa hyytävä. Sosiaaliturvan huvetessa olemme palaamassa 1920-luvun eriarvoisuuteen ja epätoivoisten surmatöiden otsikoihin. Markku Soikkeli -- SEIKKAILUKLASSIKKO MAAILMANKYLÄN PIENUUDESTA Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä Minerva 2008 Suom. Kristina Haataja 237 s. Niihin aikoihin kun Jules Verne aloitti uskomattoman sarjansa seikkailukirjoja suuret löytöretket oli jo suoritettu. Juuri sen vuoksi suuri yleisö janosi mysteereitä. Niissä voitiin edelleen löytää tutkimattomia seutuja ja valloittaa niitä ihmeellisillä kulkuvälineillä. Viihdekirjailijan uransa Verne aloitti vuonna 1862 allekirjoittamalla sopimuksen kolmesta seikkailukirjasta vuodessa; myöhemmin se muutettiin kahdeksi. Viihteellisten seikkailujen varjolla hän pystyi toki kertomaan vakavammistakin asioista ja pelottelemaan aikalaisiaan uhkaavilla katastrofeilla. Vernen romaanituotannon parhaiten tunnettu teos on Maailman ympäri 80 päivässä, ei vähiten elokuvasovitustensa ansiosta. Matkansa nopeudesta vetoa lyövä Phileas Fogg edustaa kunnioittavan ironista käsitystä englantilaisesta herrasmiehestä. Hän muistuttaa "nuorta Byronia", mutta palvelijansa mukaan hän on kuin "säntillinen automaatti". Pieni Minerva-kustantamo on julkaissut romaanista uuden suomennoksen klassikon arvoisella kansituksella. Nykypäivän lukijalle hämmästyttävintä lienee tarinan lyhyys ja suorastaan elokuvamaisina leikkauksina etenevä kerronta. Eksoottisia ympäristöjä Verne käyttelee säästeliäästi. Silmiinpistävää on uskonnolliseen kiihkoiluun kohdistuva kritiikki, myös länsimaiden osalta. Kirjan 27. luku, jossa matkustetaan yli Pohjois-Amerikan preerioiden, on omistettu mormonien maltilliselle pilkkaamiselle. Moiseen painotukseen ei taitaisi yksikään elokuvatulkinta uskaltautua. Tarina ja sen jännittävä loppukäänne lienevät useimmille lukijoille erinomaisen tuttuja. Toisaalta Vernen matkafiktio välittää oman aikansa ajatuksia turistista kutistuvan maailmankylän kartalla ja todistelee, että tärkeintä mitä herrasmies voi "pelastaa" planeetan syrjältä on eksoottinen vaimo. Vähänpä on turismi muuttunut. Markku Soikkeli -- SUURMIEHIÄ SIVISTYKSEN SIVUPOLUILLA Leif Salmén: Alas Akropoliilta Suom. Arto Häilä Teos 2008 250 s. Kulttuuriessee on Suomessa merkinnyt jotakuinkin samaa kuin museokierros Euroopan kulttuuriperintöön. Mutta kun moiset esseet ovat sujuvasti kirjoitettuja, ne täyttävät vähintäänkin sivistystehtävänsä. Ilman laadukkaita kulttuuriesseitä emme osaisi olla huolissamme historiantuntemuksen ohentumisesta. Leif Salmén liittyy esseekirjoillaan älykköesseistien kovaan salonkisarjaan, Kirsti Simonsuuren ja Johannes Salmisen rinnalle. Kaikki kolme ovat kosmopoliitteja humanisteja eli suomalaisuus ja eurooppalaisuus ovat heille näkökulmia muiden joukossa. Salménin edellinen kokoelma, Palatsi Bosporin rannalla (2005), liikkui itäisen ja läntisen kulttuurin kohtauspaikoissa. Uudessa kokoelmassa, Alas Akropoliilta, astellaan tukevammin Euroopan omalla kamaralla. Tällä kertaa esseiden pääosassa ovat murrosvaiheiden ihmiset ja yhdistävänä teemana kysymys siitä, miten tarkkaan voimme kuvitella muistavamme historian. Mitä historiasta jää opittavaa, jos kaikesta kertyy ulkolukua? Tämä on varmaan se kynnyskysymys, jonka kohdalla moni mahdollinen historianopiskelija menettää motivaationsa jo lukiossa. Salménin esseistä löytyisi heille vastauksia ja ajatuksia yhtä paljon kuin neljä kertaa paksummasta lukemistosta. Historian uutislehtiä Erikoista kyllä, veteraanitoimittajana tunnettu Leif Salmén ei esseissään taustoita kulttuurihistoriaa niin kuin kirjanoppineet kollegansa. Hän ei yritä rakentaa kokonaiskuvaa aikakausien prosesseista tai seurata sotarintaman osapuolia, vaan liikkuu historiassa kauaksi vinoon osoittaakseen mitä uutta ajassa on tekeillä. Salménin esseissä puhutaan historian henkilöistä ja murrosvuosista kuin eilisen uutisista. Niihin on vaikea hypätä mukaan, mutta toisaalta niitä on jännittävä seurata. Salmén näkyy symppaavan Nicolas Chamfortin ja Oswald Spenglerin kaltaisia pateettisia oppineita, jotka oman aikansa sekavilla opeilla ja ahtaissa olosuhteissa ovat onnistuneet päätymään kirkkaisiin tulkintoihin. Mitä nämä ihmiset oppivat kaikesta siitä, mitä he yrittivät saada muut muistamaan? Epäilemättä jotain sellaista, mitä he eivät saaneet mahtumaan edes uskonnon tai tieteen kehyksiin. Salmén muistuttaa, miten 1800-luku merkitsi harppausta sekä nationalismille että internationalismille. Suuret kertomukset monopolisoitiin rajojen sisäpuolelle, mutta samojen medioiden ansiosta kulttuuriyhteydet syntyivät yli rajojen. Raaka voimankäyttö nykyhistorian murrosvaiheissa onkin vain siirtänyt vuoropuhelun syntymistä kansasta toiseen. Hitaan elämäkerran puolustus Esseiden joukossa monin tavoin esimerkillinen on kirjoitus James Boswellista (1740-95), modernin elämäkerran luojasta ja kohukirjallisuuden isoisästä. Tavoitellessaan autenttisen täydellistä tietoa ajan suurmiehistä Boswell uskollisesti kertoi näiden ikävimmätkin puolet. Ylevyyteen pyrkiessään moderni elämäkerturi siis alensi itsensä, toteaa Salmén. Tähän eivät nykypäivän "pikaelämäkerrat" enää taivu toimittajakirjailijoiden koettaessa saada osansa huippu-urheilijan tai -poliitikon hehkusta. Boswell, sen sijaan, ei oikein itsekään ymmärtänyt, miksi muiden paheet kiinnostivat suurta yleisöä enemmän kuin lahjakkaan kertojan hyveet. Samanlaisen ihmetyksen voisi esittää Leif Salménista esseistinä. Historian kirjoittaja olisi vieläkin kiinnostavampi, jos hän tunnustaisi epäröintinsä suurten tapahtumien näyttämöllä ja siteeraisi historiaa muistinsa, ei lukukirjansa varassa. Markku Soikkeli -- ROMANTTISEN RAKKAUDEN SUURTEOS A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus Suom. Marja Alopaeus ja Leevi Lehto Teos 2008 709 s. Taiteen alat kehittyvät materiaalinsa varassa, vaikka kirjallisuuden kohdalla sitä harvoin tullaan ajatelleeksi. A.S. Byattin romaani Riivaus on kuitenkin ohittamaton todiste siitä, miten modernein proosa merkitseekin ymmärtävää paluuta sanataiteen kultakausiin, tässä tapauksessa viktoriaaniseen taparomaaniin. Riivauksessa näkyy vuosikausien työstäminen ja paljon lukeneen tutkijakirjailijan (s.1936) oppineisuus. Lukijaltakin teos vaatii omistautumista. Tämä romanssi ei ole mikään konvehtirasia vaan pikemminkin anglofiilinen aarrearkku. Kirjan nimi, Riivaus, viittaa romanttiseen lemmenhuumaan, jossa omistaudutaan toisen ihmisen elämälle. Eroottisen melodraaman sijaan teos on omistettu kirjeille, kuvailuille, ja hitaan hivuttavalle viktoriaaniselle kaipaukselle. Päähenkilöt Roland ja Maud ovat englantilaisia kirjallisuudentutkijoita, jotka lumoutuvat ensin tutkimistaan viktoriaanisen ajan kirjailijoista. Kulkiessaan näiden (kuvitteellisten) kirjailijoiden jalanjäljillä he unohtavat oman maailmansa, 1980-luvun akateemisen yhteisön, ja alkavat vähitellen ymmärtää paremmin itseään ja toisiaan. Jos lukee vain yhden rakkausromaanin eläessään, niin tämä on se kirja, jonka avulla tutustuu kaikkiin mahdollisiin romansseihin. Kirjan syvintä kerrostavat ovat mytologian rakastavaiset, sen päällä kulkevat romantiikan aikaiset tarinat . ja päällimmäisenä löytyy kerros selityksiä sille, miksi rakkaustarinoissa oikein viehättää. Dekkari merkityksen alkuperästä Vuonna 1990 ilmestynyt Riivaus ei olisi noussut elävän klassikon asemaan, jollei se olisi juoneltaan jännittävä tarina kadonneiden käsikirjoitusten etsinnästä. Hyveellisten tutkijoiden lisäksi viktoriaanisia aarteita ovat jahtaamassa amerikkalainen keräilijä, kansallinen auktoriteetti, sekä tulkinnoillaan ahdisteleva mammaprofessori. Kilpajuoksu kuolleiden kirjailijoiden jäämistöstä kytkeytyy kysymykseen siitä, miten onnellisessa avioliitossa elänyt kansallinen mestari ja protofeministinen naiskirjailija saattoivat hullaantua toisistaan. Jahtiin osallistuvista tutkijoista on kullakin oma teoriansa. Dekkari- ja aviopetostarinan yhdistämistä tukee se, että dekkari nousi suosioon samaan aikaan 1800-luvun lopulla kuin aviopetostarina. Murhamysteeri onkin vain yksi versio alkuperän arvoitusta käsittelevistä tarinoista, joita Byatt tarjoilee lukuisina versioina. Byatt ei kuitenkaan tyydy antikvaariseen krumeluuriin eikä akateemisen elämän lempeään ironiaan, vaan pyrkii selittämään, miksi ihmisiä ylipäänsä riivaa merkityksen alkuperä . ja kuinka paljon voimme muuttua jos opimme ymmärtämään omaa uteliaisuuttamme. Varmaankin viktoriaanisen tyylin imitaatio vaihtuu jollain kohtaa pastissista ironiaksi, mutta tarinassa riittää huumoria ilman akateemista erityistuntemustakin. Oikeastaan juuri vitsailu 1980- luvun teoriahuumalla on pahiten kulunut osa teosta. Nykypäivän lukijalle postmodernit käsiterykelmät voivat näyttää yhtä söpöiltä koristeilta kuin asiantuntevasti esitellyt korut ja kartanot. Romaani lukemisen merkityksestä Kun kymmenen vuotta sitten valmistelin väitöskirjaa romansseista, minulta kysyttiin usein, mikä mahtaa olla paras tuntemani rakkausromaani. Vastasin, että yksi romaani on kyllä ylitse muiden, A.S. Byattin Possession. Ikävä vaan, että kirjaa on mahdotonta suomentaa. Onneksi olin väärässä. Riivaus on epämuodikkaan sentimentaalinen ja täynnä tarpeettomalta vaikuttavaa tekstimateriaalia. Juonen ympärille pelkistäen on kirjasta väsätty jopa järkyttävän huono filmatisointi nimellä Rakkauden riivaamat (2002). Kirjalla ja elokuvalla ei kuitenkaan ole muuta yhteistä kuin henkilöhahmojen urhea sentimentaalisuus. Viktoriaaniset sadut ja kirjeet muodostavat kirjassa ornamentaalisen kerroksen henkilöhahmoihin, tematisoivat heitä. Kertojan psykologiset selitykset vastaisivat liian helposti nykyihmisen vallantarpeeseen, mutta syvempään ihmiskuvaan päästään päähenkilöiden kielellistä kehitystä seuraamalla. Päähenkilöidensä avulla Byatt opettaa yhdessä lukemisen merkitystä. Nykypäivän eläviä arkkityyppejä ovatkin ne taideteokset, joiden merkityksiä epäröimme jakaa muiden kuin läheisimpien ihmisten kanssa. Naurettavien tulkitsijoiden asemassa esiintyvät Riivauksen ne (akateemiset) henkilöt, jotka tyhjentävät henkilöhahmoja mytologian tai muutamien psykologisoitujen ydinkokemusten varassa. Byattin oppineen monikerroksinen suurteos on saanut suomennoksessa arvoisensa käsittelyn. Marja Alopaeus on joutunut paneutumaan teoksen tyylilajeihin, joissa jäljitellään viktoriaanisen ajan päiväkirjoja, satuja, matkakertomuksia ja kirjeitä. Runot on erikseen kääntänyt Leevi Lehto, jäljentäen tarkkaan sekä metrisesti että sisällöllisesti korkean ilmaisun. Kirjan huipentaa vielä artikkeli, jossa Riivaus sijoitetaan tarkemmin osaksi Byattin aiemmin suomentamatonta tuotantoa. Markku Soikkeli -- WILDE VIISASTELEE TODELLISUUDEN PALVOJILLE Oscar Wilde: Naamioiden totuus ja muita esseitä Suom. Timo Hännikäinen Savukeidas 2008 269 s. Oscar Wilde on niitä sanataiteen harvinaisuuksia, jonka taidetta sekä napostellaan että nautitaan pitkinä arvostavina siemauksina. Napostelua varten Wilde jätti perinnöksi loputtoman määrän ilkikurisia aforismeja. Niitä voi poimia etenkin hänen näytelmistään, mutta myös portviinin tapaan nautittavista esseistään. Wilden esseissä yhdistyy hänen tavaton klassisen taiteen tietämyksensä ja ylivertainen, asemastaan tietoinen satiiri. Brittiläisestä tyylirekisteristä toki löytyy muitakin tällaisen komiikan käyttäjiä. Wilden kohdalla nokkeluus, "wit", on niin kylmää, ettei se aina edes hymyilytä. Suomenkielinen määritelmä hänen tyylilleen voisi olla "näsäviisas". Esimerkiksi uudessa Naamioiden totuus -suomennoskokoelmassa esseet rakentuvat kahden kulttuuriammattilaisen pitkistä keskusteluista. Kirjan esseillä on keskipituutta viitisenkymmentä sivua. Esseissä keskustelijoiden tavoitteena on kumota itsestäänselvyyksiä röyhkeillä väitteillä kuten "kreikkalaiset olivat taidekritiikin kansakunta" tai "ainoa velvollisuutemme on uudelleen kirjoittaa historia". Jäljelle jää vain paradokseihin vihkiytyminen. Niistä ei tosiaankaan aina erota kärkeä, sillä Wilde viittaa taidehistoriaan ja mytologiaan sellaisella vauhdilla, ettei yhteyttä ainakaan Wilden omaan aikaan voi päätellä. Suomentaja Timo Hännikäinen on tosin varustanut kirjan runsailla loppuviitteillä. Klassikkoesseiden huolellisena kontekstoijana, selittäjänä, Savukeidas onkin laatukustantamo parhaasta päästä. Seitsemän klassikkoesseistin joukossa tämä onkin jo toinen kokoelma Wildea. Valehtelun rappio Timo Hännikäinen esittää, että Wilden ajankohtaisuus perustuu sille, että elämme jälleen "todellisuutta palvovaa" aikakautta. Tämä palvonta viedään niin pitkälle esimerkiksi tosi-tv- formaateissa, että mitkä tahansa illusoriset temput realismin tuottamiseksi menevät lävitse. Miksi yleisö ei sivisty teatterissa tai kirjan ääressä? Koska sitä riivaa halu käyttää valtaa taiteilijaan, toteaa Wilde. Esseessä "Valehtelun rappio" Wilde kertoilee oman aikansa eriskummallisista sattumuksista, jotka todistavat elämän jäljittelevän taidetta. Ovatpa kertomukset Jekyll & Hyde . tyyppisistä rikoksista totta tai tarua, Wildellä on aina vankka näkökulma ironiansa pohjalla. Hännikäinen arvelee kirjan esipuheessa, että Wilde olisi ollut "luovan väärinymmärtämisen" pioneeri. Kenties. Ehkä hänen voisi sanoa olleen oman aikansa mediakriitikko, joka tutki julkisuuden näyttämöllisyyttä heittäytymällä sen edellyttämiin rooleihin. Tai kuten Wilde sanoisi: Valheen on oltava niin hyvä, ettei se vaadi todisteita ympärilleen. Markku Soikkeli -- HERRASMIESKALASTAJA JAKAA LUKUVINKKEJÄ Pekka Kejonen: Lohen kääntöpiiri. Kootut kalakolumnit WSOY 2008 Pariskunta Kirsti ja Pekka Kejonen ovat molemmat kirjoittaneet kolumneja kalastamisesta. Kirsti Kejonen on harvinaisuus naispuolisena eräjuttujen kertojana siinä missä aviomies on edelleen paremmin tunnettu kirjallisuushistorian salonkinimenä kuin joen pientareen perhostelijana. Mistähän eläkeläispariskunnalle riittää yleisöä, jolle he kirjoittavat humoristiset lehtijuttunsa? Ilmeisesti Suomessa riittää valtava määrä erä- ja kalastuslehtien lukijoita, joille jalokalan pyynti on enemmän kuin vain urheilua. Nimellä Lohen kääntöpiiri on koottu yhteen herra Kejosen jalokalakolumneja. Yllättävänkin paljon ne tarjoavat luettavaa meille, jotka näemme lohen vasta marketin tiskillä. Kolumneissa punnitaan oikeastaan enemmän kalakirjojen painoarvoa kuin varsinaisia saaliita. Eräjutuille ominaisen luonnonkuvauksen sijaan huomio on kalastajissa, sekä Teno-joella että Vilppulankoskella, Kejosten uudessa kotimaisemassa. Saaliskeskeiseksi muuttuneesta urheilukalastuksesta Kejonen jaksaa pauhata, ja aina aiheellisesti. Tuskinpa missään muualla maanomistus ja primitiivinen saaliinjako ovat niin arkipäiväinen haaste demokratialle kuin kalavesillä kohdatessa. Lohesta on tullut uusi kansalliseläimemme. Se on keskeinen niin kalastuskulttuurin kuin sitä ohjaavien lakipykälien kannalta. Kulttuurin ja pykälien välissä kamppailevat ammatti-, urheilu- ja herrasmieskalastajien mielipiteet. Saaliinjanoisten joukossa herrasmieskalastaja on taiteilija, osoittaa Kejonen. Hän pyydystää silmillään ja ymmärtää yhtä hyvin kaikkien pyytämättömien kalojen kuin kirjoittamattomatta jääneiden kirjojenkin arvon. Markku Soikkeli -- LOHIKÄÄRMESOTAA NAPOLEONIN AIKAAN Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme WSOY 2008. Lista-sarja. Suom. Tero Valkonen 279 sivua. Kuninkaan lohikäärme on jälleen kerran avaus uuteen fantasiasarjaan. Tällä kertaa kyseessä on amerikkalaisen Naomi Novikin historian fantisoinnille perustuva Temeraire-sarja, jossa Napoleonin sotia tehostetaan lohikäärmein käydyillä ilmataisteluilla. Sarjan viides kirja, Victory of Eagle, ilmestyi tänä kesänä. Vaikka lohikäärmeiden koulutus on sarjassa keskeisessä osassa, ei Novik vaikuta kiinnostuneen varsinaisten fantasiallisten elementtien käytöstä. Sarjan suosio ja lukuisat palkinnot johtunevatkin siitä, että Novik käyttää erityisen huolellisesti keskeistä ideaansa, lohikäärmeiden kouluttamista lentosodankäyntiin. Kirjan nimikkoeläin, lohikäärme Temeraire, osaa puhua viittä kieltä ja on luonnonlahjakkuus sotamanööverien opettelussa. Novikin romaani muistuttaa nuorten hevoskirjoja, joissa henkilökohtaisen ratsun hoitaminen vertautuu ihmissuhteiden opetteluun. Toisaalta kyseessä on hyvinkin verenhurmeinen ja innostuneen sotahenkinen kuvaus, jossa Englantia idästä uhkaava Napoleonin armeija rinnastuu niin kovin moniin kasvottomiin arkkipahan sotajoukkoihin. Lohikäärme-lentueilla käytyjä taisteluja Novik käsittelee kyllä hämmästyttävän yksityiskohtaisesti, mutta maanpinnalla hän on jäykähkö ihmiskuvaaja. Lohikäärmeet ovat lopultakin vain puoliälykkäitä lentokoneita eikä sarjan nimikkoeläin olisi sekään muita kiinnostavampi ilman oikeamielistä lentäjäänsä, sotalaivan kapteenista pilottitehtäviin siirtynyttä Laurencea. Sarjan viisi romaania on julkaistu nopeassa tahdissa, mikä ei nuorisolle tarkoitettujen viihdekirjojen kohdalla ole mitenkään poikkeuksellista. Sarjan myöhemmissä kirjoissa käsitellään laajemminkin maailman merien ja tuulten sotaherruutta. Seuraavien kirjojen myötä kiinalaisille, Temerairen kasvattajille, annetaan ilmeisesti suurempi osuus tarinassa. Ihme kyllä, Temerairen alkuperäisen nimen kerrotaan tarkoittavan Kiinassa ja Japanissa "jumalan tuulta" eli kamikazea. Aivan kuin Temeraire olisi syntynyt itsemurhatehtävään? Tuskinpa Novikin kirjoja olisi kuitenkaan ryhdytty kääntämään suomeksi, jollei sarja olisi saanut erityistä huomiota Peter "TSH" Jacksonin ostettua siihen elokuvaoikeudet. Jackson on verrannut Temeraire-sarjaa kaikkien meriseikkailujen mittaklassikkoon, C.S. Foresterin Horblower-kirjoihin, mutta mikään Novikin kirjallisissa kyvyissä ei viittaa Foresterin veroiseen historianäkemykseen tai kertojataitoihin. Markku Soikkeli -- LEIKKISÄN SYNKKÄ SUKUPOLVIKUVAUS Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa Teos 2008 2000-luvun alussa muusikko Anssi Kela toi tarinan takaisin suomalaiseen iskelmärokkiin. Haastatteluissa Kela on todennut, että hänelle lauluntekijänä on tärkeämpää sisältö kuin muoto. Sama mieltymys tuntuu hallitsevan Kelan esikoisromaania Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Kirjasta löytyy sekalainen kokoelma tarinoita, joita yhdistää dekkareista tuttu rakenne. Päähenkilö on kadottanut kahden viikon ajalta muistinsa. Menneisyys, samoin kuin totuus identiteetistä, palailee pätkittäin. "Sano kolme kertaa SDP" Materiaalin runsaus ei ole mitenkään tavatonta esikoiskirjalle, mutta poikkeuksellista on huoleton hypähtely ideasta toiseen. Romaanin päähenkilö Johannes Palorinne on kolmekymppinen juristi, jonka arkisesta työnteosta emme saa tietää juuri mitään. Ammatti on vertauskuva Johanneksen elämän mielikuvituksettomuudelle. Kahden kesäisen viikon aikana Johannes kokee sitten kaikki mahdolliset mullistukset. Hän menettää parhaan ystävänsä, löytää isänsä ja elämänsä naisen, yrittää miestappoa ja menettää miltei oman henkensä. Tiuhaan vaihtuvat tapahtumat eivät mahdu enää lähiöihin, kuten Kelan lauluissa, vaan Helsinkiin ja Hankoon. Kun Kalevi Sorsan haamu ilmestyy oppaaksi Johanneksen moraaliselle kasvulle, se ei yllätä lukijaa. Sorsan hahmo on leikkisän messiaaninen: "Mikäli tulevaisuudessa tarvitset apua, sinun tarvitsee vain sanoa kolme kertaa SDP." Tuomalla historiallisen haamun tarinaan Kela hakee ehkä yleistettävyyttä päähenkilönsä sukupolvelle tai haluaa vain osoittaa, ettei romaanimuoto ole haudanvakava asia. Eikä se olekaan. Amélie suomalaisittain Kelan kesäinen kollaasi syntyy tilanteista: kuinka valehdellaan auto- onnettomuuden uhrille, kuinka vietellään kiltti goottityttö, kuinka etsitään pankkiryöstäjää, kuinka suunnitellaan Havaijin matkaa. Päähenkilö seuraa ikään kuin sivusta oman elämänsä keskeisiä tapahtumia, sillä kaikissa tilanteissa moottorina on hänen paras ystävänsä, patologinen valehtelija. Tilanteesta toiseen siirrytään väkinäisesti, mutta tilanteiden sisällä Kela hallitsee dialogin ja selvästi rakastaa henkilöitänsä. Kirjaa lukiessa alkaakin tuntua, että Anssi Kelalla on ollut sittenkin jokin visio, jonka varassa hän valikoi ideoita romaaniinsa. Kirjan yltiöromanttisessa lopetuksessa palat loksahtavat paikoilleen. Tämähän on kuin Amélie, tuo sentimentaalinen ranskalainen elokuva, joka kiusaa Johannesta ja jonka hän väittää unohtaneensa edellisen tyttöystävän myötä. Samalla tavoin kuin Améliessa myös Kelan romaanissa ressukkamaiset henkilöhahmot ovat sarja anekdootteja ja pakkomielteitä. Näkökulma on tällä kertaa miehen, mutta rakkaus on yhtä somaa ja ystävyys yhtä ylivoimaista kuin Amélien tarinassa. Yhteistä on myös historian kokoaminen muistin ja mielikuvien sirpaleista. Kelan tarinassa poliitikko Kalevi Sorsa ja viihdetähti Tom Selleck ovat nuorille miehille samanarvoisia historian suurmiehiä. Keskelle romaania heistä on painettu nostalgiset ihailijakuvat. Markku Soikkeli -- ARMOTON TARINA KANSALAISIAAN KARSIVASTA YHTEISKUNNASTA Maarit Verronen: Karsintavaihe Tammi 2008 Kustantajien kirjaluetteloissa erottuvat tänä syksynä synkät yhteiskuntakuvaukset. Näiden dystopioiksi kutsuttujen tarinoiden joukko on vähäinen, mutta selvästi kasvava. Suomessa Maarit Verronen on harjoittanut jo ensimmäisestä kirjasta (1992) pitäen synkkiä, vertauskuvin toimivia ajankuvauksia. Verrosen tarinoiden keskiössä on selviytyjätyyppi, jolle arkisetkin tilanteet merkitsevät eloonjäämistestiä. Kuvattu yhteiskunta muistuttaa huomattavasti omaamme, mutta keskinäinen tarkkailu ja kilpailu on viety askeleen verran pidemmälle. Näin tapahtuu myös Verrosen uusimmassa romaanissa Karsintavaihe. Romaanin yhteiskunnassa ihmiset on turvaluokiteltu heidän työnsä ja luotettavuutensa perusteella. Karsintavaiheeseen siirtynyt yhteiskunta pyrkii aktiivisesti pudottamaan omia kansalaisiaan alempiin luokkiin, koska "hyvinvointia" ei riitä jaettavaksi kaikille. Verrosen dystopioille tyypillisesti perhe on selviytyjätyypin kannalta vaarallista ylellisyyttä. Yksinhuoltaja joutuu tyytymään "keinoemoasuntolaan" ja "hoitoseteleihin". Henkilöitä kuvataan lähinnä sen perusteella, miten he selviävät työkansalaisuudelle asetetuista rajoista ja mitä he paljastavat valvontakoneistosta. Työttömyyttä ei ole, sillä turvallisuuspalveluissa riittää loputtomiin pätkätöitä. Kuulostanee tutulta? Kirjan anonyymi minäkertojakaan ei aktiivisesti tavoittele muuta kuin siedettävää työpaikkaa ja tarkkailun tasapainoa samaan kollektiiviin asutettujen ihmisten kanssa. Selviytyjätyypin rikkeetön oikeudentunto, kuten vastuun ottaminen naapurin lapsesta, on toisaalta yhtä mekanistinen kuin ympäröivä yhteiskunta. Päähenkilön toiminta lähimmäisten hyväksi ei sisällä aitoja moraalisia valintoja. Tällaiset sankaritarinat armottomista olosuhteista ovatkin kiinnostavia lähinnä silloin, kun niissä tavoitetaan jotain myyteille ominaista, aikakaudet läpäisevää. Karsintavaihe on tunnelmaltaan kuitenkin erityisen kafkamainen 'vankilaromaani'. Kirjan vaikuttavuus on siinä, miten totalitaarinen yhteiskunta on läsnä kaikilla elämänalueilla henkilörekistereinä ja niitä koskevina ohjeina. Mikä tahansa työ turvallisuusfirmassa on arvostettua, koska moisessa työssä pääsee lähemmäksi rekisterien päivitystä. Karsintavaihe on selvästi vakavampi kuin Verrosen viime vuosien teokset. Sitä voi suositella niillekin, joille hänen edelliset teoksensa ovat tuntuneet pelkiltä tosi-tv:n parodioilta. Markku Soikkeli -- SEPPÄLÄ SAARNAA PANKKIMIEHEN ÄÄNELLÄ Juha Seppälä: Paholaisen haarukka WSOY 2008 Juha Seppälän aihemaailma on suomalaiselle realismille tuttua työn ja ihmissuhteiden kuvausta. Hänen romaaniensa voima perustuu epäkirjallisille rakenteille ja tehtäväänsä kiroaville kertojille. Seppälän 2000-luvun kirjoja voisikin sanoa mediaromaaneiksi. Hän tarkastelee mediana niitä ilmiöitä, jotka huomaamatta yhdistävät ihmisiä: markkinavoimia, eroottisia fantasioita, jopa hautajaisia. Uusin romaani Paholaisen haarukka käsittelee ajan ja työn merkitystä ihmisille. Molemmilla on helposti kuviteltavissa oleva muoto, mutta pohjimmiltaan ne ovat illuusiota; siitä kirjan nimi. Ajan ja työn asiantuntijana esiintyy Lari Laine -niminen pörssianalyytikko. Hänen ivallinen, kaikkitietävä äänensä muistuttaa paitsi edellisten kirjojen kertojia myös Seppälän kolumnien saarnaajaääntä. Pankkimiehen näkökulmasta Seppälä voi kuvata nykyhetken elämäntapaa rahan kielellä. Aiemmissa kirjoissa Seppälä on tutkinut markkinavoimien mahtia ihmissuhteiden rappiona. Tällä kertaa hän rationalisoi talouden ja kulttuurin tuotteet samanarvoisiksi sekä mittaa niitä viimeisellä valuutalla, jolla on merkitystä: ajalla. Väkivalta kumoaa fiktion Perinteinen kertojaääni ei pystyisi säilyttämään uskottavuuttaan näin abstrakteissa romaaneissa. Niinpä Seppälä nostaa yhden hahmoista kertojaksi ja antaa tämän käsitellä muita henkilöitä fiktion mahdollisuuksina. Toisinaan pankkimies vain ehdottaa jotain tapahtuvaksi. Vaihtoehtojen tarjoamista hän perustelee sillä, että vastaava "vuorovaikutus" on korvannut uutisten tekemisen. Yleisö luo mediaan sisällöt äänestäessään mielipiteensä kahden elokuvan paremmuudesta. Kertojan oma perhe koostuu pysyvistä luonteista. Sisar Laura on elokuvaohjaaja, jonka käsikirjoitetuille hahmoille Lari antaa elämän. Väkivalta on kuitenkin jotain, mitä Larin fiktiokaan ei selitä. Väkivallan satunnaisuus sekoittaa toden ja fiktion suhteet. Tietysti Seppälällä on myös vakiohahmonsa. Naiset ovat seppäläläisen realismin häviäjiä: vessassa tai sängyssä itkevä sinkku on tyypillinen hahmo hänen kirjoissaan. Suomalaisen proosan todellisuudentajua Seppälän kertoja vähättelee "kevytlevitekirjallisuudeksi": syksyn kirjat muistuttavat toisiaan "kuin dominokeksit". Ehkäpä parasta Seppälän omissa kirjoissa onkin se, että ne eivät muistuta mitään muuta kuin toisiaan. Teosten sijaan hän kirjoittaa pikemminkin tuotantoa, jossa jokainen henkilöhahmo pyrkii vimmaisesti todistamaan olemassaolonsa. Markku Soikkeli -- IHMINEN ON IHMISELLE PAPUKAIJA Johanna Sinisalo: Linnunaivot Teos 2008 Kaikki kirjailijat eivät pelaa jalkapalloa eivätkä lomaile afrikkalaisessa taidetalossa. On myös kirjailijoita kuten Johanna Sinisalo, niitä, jotka rentoutuvat patikoimalla Euroopan ja Amerikan vuoristomaisemissa. Retkistään Sinisalo on kirjoittanut kolumneja Suomen luonto -lehteen. Nyt hän on käyttänyt vaelluskokemustensa materiaalia myös romaanissa Linnunaivot. Kirjan patikoijat ovat nuoria, omaisuutensa maailmanmatkaan sijoittavia suomalaisia. Jyrki on aikonut lähteä kiertelemään maailman vaikeimmille vaellusreiteille. Oikullinen ihastus, Heidi, tyrkyttäytyy mukaan matkalle, joka Tasmanian syrjäseudulla alkaa muuttua painajaiseksi. Romaanin pariskunta kertoo matkapäivien tapahtumista päiväkirjamaisesti, tietämättä toistensa paljastuksista. Jyrkille Uuden-Seelannin ja Tasmanian vaellusreitit merkitsevät tilaisuutta osoittaa itsekuria ja suomalaista sisua. Heidi haluaa todistaa olevansa miehen vaatimusten mittainen. Hän käyttää oveluuttaan pärjätäkseen evoluutiokilpailuksi muuttuvassa suhteessa, todistaakseen voimansa sekä isälle että poikaystävälle. Ei ole ensimmäinen kerta, kun länsimaisten turistien identiteetin etsintä rinnastetaan imperialismin ajan tutkimusmatkaajiin. Linnunaivojen kerrontaa rytmittävät sitaatit Joseph Conradin Afrikka-kuvauksesta Pimeyden sydän. Tänä kesänä viisikymmentä täyttäneelle Sinisalolle nuorista vaeltajista kirjoittaminen on tilaisuus ironisoida vaellusaiheen romanttisuutta. Ihmisluonnon arvaamattomuus käy ilmi äärimmäisissä oloissa ja pakottaa jopa rakastavaiset epäilemään toistensa motiiveja. Ihminen on ihmiselle papukaija, ilkeydessään ylivoimaisen hiljainen ja huomaamaton haittalintu, näyttää Sinisalo. Linnunaivoisuus ei siis olekaan vähättelevä vertauskuva, vaan tarkoittaa evolutiivista herkkyyttä, joka olosuhteista riippuen voi palvella niin rakastajan kuin tappajankin vaistoja. Viidennessä proosateoksessaan Johanna Sinisalo on edennyt kuitenkin yhä kauemmaksi hänen maineensa luoneesta tieteisfiktiosta. Linnunaivojen lopetus on kyllä voimakkaasti vertauskuvallinen niin ihmislajin kuin parisuhteenkin kannalta. Lajityypeille uskollisista lukijoista kirjan löytänevät omakseen matkakertomusten ystävät. Markku Soikkeli -- JALONEN PATIKOI MAAPALLON YMPÄRI Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin Otava 2008 Hyvä romaani on sellainen, joka luo omat sääntönsä realismille, tekee todennäköisestä väistämättömän oloista. Esimerkiksi käy Olli Jalosen uusin romaani 14 solmua Greenwichiin. Jalonen kuvaa patikkaretkeä maailman ympäri sellaisena kuin se voisi tapahtua, jos retki tuotettaisiin kilpailuksi tosi-televisiota varten. Taiteilijaprofessori Jalosen keksimä kilpailu muistuttaa tv:stä tuttua "Amazing Race"- ohjelmaformaattia. Kymmenkunta joukkuetta saa tehtäväkseen kiertää Maan ympäri nollapituuspiiriä myöten. Joukkueet saavat käyttää ainoastaan 1700-luvun tekniikkaa: kävellä, ratsastaa, purjehtia, lentää ilmalaivalla. Suurin osa nollameridiaanista kulkee yli asumattomien seutujen. Näistä Jalonen on valinnut kuvattavaksi lähinnä merelle sijoittuvat osuudet. Romaanin keskipisteessä ei kuitenkaan ole joukkueiden kilpailu, vaan yhden joukkueen sisäiset suhteet. Kilpailu käynnistyy Lontoosta ja etenee nollameridiaania myöten takaisin alkupisteeseen. Kokonaisen vuoden ajan kilpailijat ovat erillään mediasta ja muista joukkueista, aivan kuin he liikkuisivat 1700-luvun maailmassa. Romaani koostuu joukkueen jäsenten päiväkirjamerkinnöistä. Kukin päiväkirja on tehty erilaista julkisuutta varten, joten niissä tehdyt tunnustukset täydentävät toisiaan. Matka minän selkäpuolelle Romaanissaan Yhdeksän pyramidia (2000) Olli Jalonen kuvasi vastaavaa suuruudenhullua mediaprojektia kuin 14 solmua Greenwichiin. Tällaisten romaanien tarina tuntuu sekä realistiselta että kekseliään erikoiselta. Maisemien sijaan Jalonen on kiinnostunut kuvitteellisista, kilpailua varten sovituista rajoista. Seikkailijat ovat valintansa mukaan lojaaleja saamilleen rajoituksille. Valtioiden rajat ovat sen sijaan merkityksettömiä. Varakkaat joukkueet ylittävät ne lahjomalla. Suomalainen Petr lähtee matkaan tammikuussa 2007 englantilaisen pariskunnan mukana. Ranskan kohdalla ryhmän avuksi tulee Petrin pikkuveli, Kari. Sovittujen rajojen vastapainona ovat absoluuttiset rajat kulttuurien välillä. Niitä eivät pysty ylittämään Eurooppaan pyrkivät pakolaiset, mutta kulttuuriset rajat vaikuttavat myös joukkueen sisäpuolella. Jo ensimmäisistä päiväkirjakommenteista voi arvailla, mitä joukkueen sisällä tulee tapahtumaan. Matkalla maailman ympäri päätyy "itsensä selkäpuolelle". Ihmisten roolit pyörähtävät ja vaihtavat paikkaa. Näin suuren tarinan mittakaavassa Jalosen ei tarvitse selitellä muutosta. Kirjan juonikin on kirjaimellisesti yksiviivainen. Ehkä maailmasta ei ole enää kerrottavissa muita suuria kertomuksia kuin romanttiset tv-projektit? Markku Soikkeli -- NOVELLISSA RAKKAUDELLE RIITTÄÄ TEORIA Juhani Laulajainen: Rakkaus - käyttöohje Like 2008 Sari Mikkonen: Pääkatkaisija WSOY 2008 Novellin lyhyt muoto on kadottanut taikansa. Sen kerrontakeinot ovat niin yleisesti tunnettuja ja moneen kertaan testattuja, ettei jäljellä ole kuin loppuratkaisun hienovireisiä mukaelmia. Varovasti mukailtuja tarinoita takovat niin tulokkaat kuin kokeneemmatkin prosaistit. Ironia on korvannut ensin tyylin, sitten mielikuvituksen. Novellistit kilpailevat enää ironian vähimmäismäärällä. Vertailtavaksi voi ottaa kaksi samanikäistä kirjailijaa, joilla on samanlainen tausta ja tarinan aiheet, mutta jotka käyttävät novellia aivan eri tavoilla. Sari Mikkonen on viisi teosta julkaissut, savolaissyntyinen biotieteilijä; Juhani Laulajainen puolestaan viime vuonna debytoinnut turkulainen biologi. Sari Mikkonen aloitti novellistina jo vuonna 1995, mutta julkaisee edelleen samanlaista, perhesuhteita kiltisti ironisoivaa lyhytproosaa. Uusin kokoelma on nimeltään Pääkatkaisija. Mikkosen proosalle on ominaista kuvata turvallisuuden kaipuuta. Turvallisen vierauden vaikutelma johtunee siitä, että Australiassa ja Espanjassa asustellut kirjailija on tahattoman naiivi kuvatessaan kotiseudulle palaavia muukalaisia. Mikkosella ironia on valmiiksi selitettyä. Kotiseutua etsivä muukalainen vertautuu esimerkiksi liiaksi itään eksyneeseen torilintuun, mikä varmuuden varalta todetaan novellin lopussa. Novelli on sopiva muoto tarinalle, jossa otetaan ensimmäinen epäröivä askel kohti kotiseutua. Novelli sopii myös tarinaan, jossa rakastuminen on tutustumista, askel puolituttujen välillä. Viileäksi jääviä rakkaustarinoita käyttää Juhani Laulajainen toisessa kirjassaan Rakkaus - käyttöohje. Laulajaisen kokoelma tarjoaa peräti 27 novellia, kun Mikkonen tyytyy kahdeksaan tarinaan. Laulajaisella henkilöt rakennetaan anonyymeistä tilanteista käsin, Mikkosella runsaalla dialogilla. Laulajainen kuvaa esimerkiksi vanhuksia, jotka etsivät potkua suhteeseen moottoripyöräilystä. Nuori pariskunta taas on niin kirjanoppinut, ettei suhteessa tarvita edes intohimoa. Lukijan ei tarvitse olettaa yhdenkään suhteen etenevän "käyttöohjetta" pidemmälle. Molemmat kirjailijat luottavat siihen, että novelli on nopeudessaan typistetty irvikuva pitkästä, moneen rooliin valmistavasta ihmiselämästä. Novelli taidemuotona kuvittaa sitä, mikä jää kasvukertomuksen ja avioliittoromaanin väliin. Markku Soikkeli -- MAAILMA LOPPUU MUTISTEN Esa Vilenius: Kaiken maailman loput Auringon sammumisesta ötököiden hyökkäykseen. Tammi 2008. 243 s. Vuosituhannen vaihtumisen huumassa julkaistiin paljonkin visioita mahdollisesta maailmantuhosta, sekä totisia artikkeleita että Nostradamusta kierrättäviä ennusteita. Nyttemmin ilmastomuutos on vienyt uskottavuuden maailmanlopun spektaakkelisuudelta. Ilmeisesti maailmanloppu on menettänyt paitsi yllättävyytensä myös mediaseksikkyytensä. Ilmastomuutoksen faktat ovat järisyttävämpiä kuin kuvitelmat asteroidituhon todennäköisyydestä. Esa Vileniuksen esseeteos Kaiken maailman loput on yritys koota yksiin kansiin kaikki ne tavat, joilla ihmiskunta, planeetta Maa tai peräti maailmankaikkeus tuhoutuisi olemattomiin. Scifin harrastajalle tällaiset faktapohjaiset kirjat maailmankaikkeuden mittakaavasta ovat herkullista materiaalia ajatusleikeille. Tai näin ainakin yleensä. Vilenius on ammatiltaan yleistoimittaja, joten esseiden tyylilaji muistuttaa enemmän peruskoulun oppikirjaa kuin tuhon merkitykselle omistettua analyysiä. Toisaalta, jos kirja on tarkoitettu koululaisille, niin se ei näy kirjan ulkoasussa eikä lukijan puhuttelussa. Vileniuksen kirja ei ole myöskään tietopaketti siinä mielessä kuin tällaisia teoksia voidaan käyttää maallikoiden sivistyneeseen säikyttelyyn tartuntatautien nopeudesta tai asteroidien yllättävyydestä. Pienoisesseistä rakentuvat kokonaisuudet käsittelevät enemmänkin rappion merkkien huomaamattomuutta. Esimerkit ovat välillä hyvinkin mielikuvituksellisesti valittuja, kuten se, että roomalaisen kulttuurin rappiota ilmentäisi papukaijojen syöminen. Kuinka kukaan voi koota näin tylsän kirjan näin jännittävästä aiheesta? Tieteisfiktiosta löytyy sentään havainnollistavia esimerkkejä monille maailmanlopun tilanteille, kuten ruoan, öljyn tai syntyvyyden loppumiselle. Näitä esimerkkejä Vilenius on poiminut populaareimmista scifi-elokuvista ja käyttää niitä loppukevennyksinä. Vilenius ei ole kiinnostunut siitä, mitä "Mad Max" tai "Ytimessä" ovat kärjistäen tallentaneet oman aikansa yhteiskunnasta. Mitään omaperäistä Vileniuksen pohdinnoista ei löydy. Luonnontieteen löydöille omistautuneet aikakauslehdet ovat tiedoiltaan monipuolisempia ja täsmällisempiä kuin tällainen jutteleva esseeteos. Yleistoimittajan kyökkikosmologia ei myöskään vedä vertoja Esko Valtaojan tai Kari Enqvistin yleistajuisille kirjoille. Jos taas etsii karmaisevaa yhdistelmää maailmanlopun faktoista ja sen fiktiivisistä viivytyksistä, kannattaa lukea ennemmin Risto Isomäen "34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen" (2008). Ainoa hyvä puoli Vileniuksen kirjassa on sen pitkälle yksinkertaistettu kieli. Kuoleman pelkoa ja jopa lohdullisuutta käsitellään suhteessa oman aikamme kulutushysteriaan ja masennuslääkkeiden suosioon. Markku Soikkeli -- AVARUUSPSYKEDELIAN JATKO-OSA Megatron Braineater: Kapteeni Shiva, osa 2 Flamongo kustannus. As Pakett 2008 Erikois sarja. Mukana CD Pienkustanteena julkaistu Kapteeni Shiva -romaani (2007) on saanut luvatun jatko-osan nopeassa tahdissa. Toisessa osassa avaruusalukseen pujahtanut nuorukainen jatkaa uranousua ja henkilökohtaista kehitystään omalaatuisessa, sukupuolilla ja kulttuuritaustoilla leikittelevässä ympäristössä. Tarinan kieli- ja tunnelmapitoisuus kuplii runsaana ympäristökuvauksena. Tähtialukset muistuttavat basaaria ja unetonta oopiumijuhlaa. Eräskin kirjan henkilöistä määrittelee, että aivokemia on oikeastaan "puhelin" olemassaolon muille tasoille. Kirjan huipennuksessa tarina tuodaan takaisin Maahan ja ihmiskunnan keskuuteen. "Omaa lajiaan" edustava kapteeni Shiva keksii viisinkertaisella valonnopeudella kiitävän aluksen, jota ainoastaan hän pystyy käyttämään ja esittämään ehtonsa avaruuden vallasta taisteleville sivilisaatioille. Uudessa Shiva-kirjassa on vieläkin villimpi kuvitus ja levottomampi taitto kuin edellisessä romaanissa. Joiltakin sivuilta löytyy jopa kuvituskuvia tarinan kohtauksista, mikä ei kyllä lisää fantisoivaa tunnelmaa, vaan pikemminkin romuttaa sitä. Mustepitoisten piirrosten taso kun vaihtelee tahallisen kömpelöstä vapautuneen psykedeeliseen. Samaa voi sanoa kirjan mukana tulevasta CD-levystä, jonka on tarkoitus kompata romaanin tunnelmia. Nimimerkin Megatron Braineater takana on edelleenkin helsinkiläinen tutkija-laulaja-kirjailija. Romaanilla lienee lopultakin enemmän merkitystä kaveripiirin mediakokeiluna kuin kotimaisen scifin tyylikirjoa venyttävänä avaruusoopperana, niin satunnaisesti kirjan tarina tekee myönnytyksiä juonelle tai ylipäänsä proosan lukijalle. Mediaprojektina Shiva-teokset levyineen antavat kyllä tärkeän esikuvan vastaavien projektien rakentamiseksi muuallakin. Toisaalta Megatron Braineater on keskimääräistä lahjakkaampi tyyliniekka, joten hänen toivoisi löytävän kovanahkaisen hovikriitikon, joka sovittaisi hänen ajatusvirrastaan keskitettyjäkin kirjallisia teoksia. Markku Soikkeli -- KESÄROMANSSIN REALISMI LÄHTEE KIRJAILIJASTA Tina Lundán: Ensimmäinen kesä WSOY 2008 Tina Lundánin romaani Ensimmäinen kesä on teos, jota lukee väistämättä kirjoittajaansa nähden. Lundán käsittelee leskeksi jääneen naisen toipumista. Tilanne on samanlainen kuin kirjoittajalla itsellään hänen aviomiehensä, kirjailija Reko Lundánin kuoltua. Aviomiehen aavemainen läsnäolo ja yksinhuoltajan asema sinkkumarkkinoilla tuntuvat poikkeuksellisen avoimilta kuvauksilta. Ikään kuin pohjustuksena tälle toimii Reko ja Tina Lundánin yhteinen hyvästijättöteos Viikkoja, kuukausia. Kaksi vuotta yhteisen romaanin jälkeen tarina jatkuu uusien ihmisten hahmoissa. Päähenkilö Sanna on keski-ikäinen kulttuurityöläinen, joka uskoo pitäneensä elämässään täsmällisen järjestyksen traagisesti päättynyttä avioliittoa myöten. Leskeyttä testaava kesäromanssi tapahtuu muutamana mökkiviikkona, salassa ystäviltä ja tyttäreltä. Tarinan ainoa dramatiikka perustuu arvailulle romanssin kestävyydestä. Mies voi olla vakaaliikkeinen luontoihminen, mutta vedota silti heikkouteensa. Lundánin ihmiskuva on siis kiinni nykyhetkessä, vaikka romaanina teos on ihan alkutekijöissään. Toisaalta tekijän persoona antaa tarinalle uskottavuutta ja syvyyttä, jota kirja itsessään ei pystyisi tarjoamaan. Kevyeltä kesäviihteeltä näyttävä romaani voi muuttua yleisönsä yhteiseksi kokemukseksi. Kyse ei ole siitä, että julkinen hahmo lisäisi fiktion uskottavuutta, vaan sen jaettavuutta. Siksi Ensimmäistä kesää lukee myös sen jatkeeksi, millaisen näköiskuvan Reko Lundán loi viimeisestä hyvinvointisukupolvesta. Markku Soikkeli -- TURKULAINEN KUMMITUSTARINA UPPOAA AIKUISEENKIN Mila Teräs: Pimeän taivaan kilta Otava 2008 Stefan Nyman: Anna online Suom. Laura Beck Teos & Söderströms 2008 1980-luvun tapakulttuuri on nykypäivän nettinuorelle omituisempaa kuin muinaishistoria. Roolipelaamista ja fantasiaa harrastavalle teinille keskiaika voi näyttäytyä jopa ymmärrettävämpänä kuin vanhempien sukupolvi. Historian murtuminen muodeiksi ja harrastuksiksi on keskiössä Mila Teräksen romaanissa Pimeän taivaan kilta. Kirjan nuori minäkertoja kuvailee vanhempiansa omituisuutta: "Katsellessani vanhempiani ajattelin, että he olivat kuin jäänne jostakin entisestä maailmasta, jäätelö- ja limsakoneiden, nahkasohvien, kukkaverhojen ja videoiden 1980-luvusta, nousukaudesta." Vaihtoehtona näille kiusallisille muinaisjäänteille on historiaa harrastavien kavereiden seura. Turkulaisten keskiaikaharrastajien pyrkiessä jäljittelemään ihailemaansa aikakautta näkökulma hyppää välillä aitoon historialliseen Turkuun. Siellä hopeasepän tytär Valpuri käyttää perintöpeiliä kuin televisiota kuvitellakseen itselleen erilaisen elämän. Kolmannessa romaanissaan Teräs jatkaa edellisistä kirjoista tuttua asetelmaa, jossa aikakaudet sekoittuvat toisiinsa mystisellä tavalla. Keskiaikaa kuvaillaan preesensissä ikään kuin se olisi ajattomasti läsnä. Turussa kummittelee Ilmeisesti Turku linnoineen ja tuomiokirkkoineen on oiva ympäristö kummitustarinoille. Myös suomenruotsalaisen Stefan Nymanin nuorisoromaani Anna online kuvaa tarkasti turkulaisia kerrostaloja, joihin menneisyys alkaa hivuttutua kauhufilmeistä tutulla tavalla - ja ihan ilman erikoisefektejä eli väkivaltaa tai seksiä. Nymanin tarinassa vieraannuttavana elementtinä eivät ole muinaisjäänteitä muistuttavat vanhemmat, vaan kännykät ja nettiyhteydet. Turkulaisten opiskelijoiden laiskansutjakkaan elämään tunkeutuu moisia räyhänhenkiä, jotka ovat tutumpia japanilaisista kauhufilmeistä kuin Suomen keskiajasta. Kotimaisen kauhuelokuvan yllättävä nousu on saanut nyt rinnalleen vaikuttavaa kauhukirjallisuutta. Vaikka Teräksen ja Nymanin romaanit viihdyttävät lähinnä teini-ikäisiä lukijoita, niissä näkyy niin kirjallisen kuin elokuvallisenkin perinteen tuntemus. Kirjallisesti Teräksen teos on toki paljon hallitumpi kuin Nymanin digitaalinen kauhujuttu, joskin nuorisoromaanille ominaisella tavalla. Historian ja nykyhetken rinnastamiseen Teräs on piilottanut opetuksia ihmisten ennakkoluuloista. Kirjassa esimerkiksi rinnastetaan spitaali nykypäivän tabusairauksiin, skitsofreniaan ja masennukseen. Kummitustarinana Nymanin kirja uppoaa kyllä paremmin, ja kaikenikäisiin. Päivällä luettu kuvitelma web-kamerassa näkyvästä hiippailijasta vaikutti itseeni niin visusti, että se muuttui yöllä painajaiseksi. Melkoinen saavutus esikoisromaanilta. Markku Soikkeli -- MIESKIRJAILIJA KUVAA PERHETTÄ PÄÄOMANA JA TAISTELUPAIKKANA Petri Karra: Haarautuvan rakkauden talo Gummerus 2008 J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet Teos 2008 Perhe on haastava aihe romaanille. Perhe ei muodosta samanlaista vastakkaisten luonteiden kimppua kuin vaikkapa sotakirjallisuuden joukko-osasto tai työpaikkakuvauksen yhteisö. Ns. perheyhtäläisyys merkitsee juuri löyhää, temaattisesti tarkentumatonta kokonaisuutta. Perheen yhteenkuuluvuuden arvoitusta ratkaisevat osaltaan J.P. Pulkkinen ja Petri Karra. Molemmat kuvaavat hajoavia helsinkiläisperheitä 2000-luvun Suomessa, joskin aivan vastakkaisista näkökulmista. J.P. Pulkkinen kertoo akateemisista helsinkiläisistä, jotka muodostavat perheitä ja ystäväpiirejä samankaltaisten kulttuuriharrasteiden ympärille. Kun toimituspäällikkö Sara ja opettaja Antti ihastuvat ensi silmäyksellä, se tapahtuu tietysti Italiassa eikä espoolaisessa lähiössä. Kirjan nimessä piilevä ironinen viittaus Tolstoin kuuluisaan aforismiin on perusteltu: onnelliset perheet eivät ole enää samankaltaisia edes onnessaan. Esikoiskirjailija Karra on aivan toista maata. Hän pelkistää suomalaisen avioliiton komeaksi taloksi, josta ei haluttaisi luopua avioerossa. Niinpä talo jaetaan kahtia ja pariskunta muuttaa sen vastakkaisiin siipiin. Tuloksena on puskafarssin keinoin kuvattu sukupuolten sota, johon värvätään mukaan niin rikollisia kuin prostituoitujakin. Farssi kuin tv-sarja Petri Karran esikoisteos, Haarautuvan rakkauden talo, on saanut erikoisen paljon huomiota siitä, että kirjasta myytiin filmausoikeudet jo ennen sen ilmestymistä. Syy lienee siinä, että niin tarina kuin näkökulmakin ovat tuttuja kotimaisista tv- sarjoista. Avioparin puoliskot yrittävät vimmatusti osoittaa vapautensa, mutta ovat lopultakin kiinnostuneempia toistensa seksuaalisesta menestyksestä. Eroavalle miehelle talo muodostaa viimeisen puolustuslinjan naisten maailmaa vastaan. Vaimolle talo on itsenäisen elämän näyttämö, jossa hän suunnittelee lukevansa Eeva Kilpeä vaikean ajanjakson ylitse. Lisäksi Karra käyttää paljon elokuvaksi sopivaa toimintaa henkilöidensä kärjistämisessä. Tarina polveilee sivuhenkilöidensä myötä kauaksi varsinaisesta talonjakamisesta. Välillä kerronta hypähtelee huokeasti pornon puolelle, ikään kuin muunlaista huipennusta ei perhedraamassa olisi tarjolla. Luokkatietoinen perhe Miesprosaistien joukossa J.P. Pulkkinen on rohkean sentimentaalinen kynäniekka. Kirjojen hartaan sivistynyt ilmapiiri liittää Pulkkisen samaan pateettisten idealistien joukkoon kuin Virpi Hämeen-Anttila. Kolmannessa kirjassaan Pulkkinen jatkaa hitaalla ja tarkalla henkilökuvauksella, jossa kiinnostavaa on ihmisten epäröinti uuden tuntemuksen partaalla. Suureen kysymykseen siitä, miksi onnellisetkin perheet voivat hajota, Pulkkinen etsii vastausta yhteiskuntaluokan umpiosta. Nykypäivänä perhe on tiettyyn paikkaan koottua sosiaalista pääomaa. Pulkkinen tarkastelee sosiaalista pääomaa ystävyyssuhteina, joiden merkitys muuttuu avioliiton alkaessa rakoilla. Uuden romanssin syntyminen on sekin aluksi mahdollisuus samanhenkisten ihmisten arvokkaaseen ystävyyteen. Tätä yltiöromanttista ideaa Pulkkinen huomaa lähestyä ulkopuolisella, luonnontieteilijän etäännyttävällä näkökulmalla. Pätevä idea, ja viisikymppisen kirjailijan kuvaamaksi harvinaisen ajatonta tekstiäkin. Markku Soikkeli -- KARU KASVUTARINA KUUSIKYMMENLUVULTA Marja Björk: Posliini Like 2008 Ahdistavien aiheiden joukossa tarina insestistä on varmasti omaa luokkaansa. Suorasukaiset kuvaukset seksuaalisesta hyväksikäytöstä löivät eriskummallisella tavalla lävitse kotimaisessa proosassa kymmenisen vuotta sitten, vaikka tuskin aihe oli täysin tabu sitä ennenkään. Jostain syystä insestikuvaukset ovat olleet erityisen suosittuja juuri esikoiskirjoissa. Näiden kuvausten epätasaiseen joukkoon debytoi helsinkiläinen juristi Marja Björk romaanillaan Posliini. Jollei tekijä olisi viisikymppinen juristi, sitä tulisi lukeneeksi shokkihakuisena teoksena. Björk toki käsittelee nuoren tytön kasvukertomusta sekä ajankohtaansa että ympäristöönsä nähden. Parasta romaanissa on tarkka murrekorva ihmisten puhetavoille. Päähenkilön, Jaanan, elämää valotetaan tämän omasta ymmärryksestä käsin. Helsinkiläinen setä merkitsee Jaanalle kaikkea sitä turvaa ja hyvinvointia, mitä vaille hän jää 1960- luvun rakennemurrokseen sortuvassa lieksalaisperheessä. Realismia tarinaan tuo se, että päähenkilöstä ei tehdä uhria. Pakotettuna nopeampaan irtaantumiseen nuoruudesta ja kotiseudusta hän jatkaa päättäväisesti sillä samalla tiellä, ekonomiksi, kuin epäonnistuneet isänsä ja setänsä. Markku Soikkeli -- MIESPROOSA MUUTTUU MANUAALIKSI Turo Kuningas: Työkalupakki WSOY 2008 Tämän vuoden Kalevi Jäntti -palkittuihin kuului esikoiskirjailija Turo Kuningas novellikokoelmallaan Työkalupakki. Arvostettu Jäntin palkinto on periaatteessa tarkoitettu "nuorille kirjailijoille", mutta 34-vuotias debytantti ei ole nykypäivänä enää harvinaisuus. Sitä vastoin esikoisena julkaistu novelliteos on edellenkin poikkeus, vieläpä siinä muodossa kuin nimimerkiltä kuulostava kirjailija on sen laatinut: kokoelmaksi käyttöohjeita. Miehille suunnattu manuaali elävästä elämästä on kirjamarkkinoiden uusin menestyskonsepti. Ilmeisesti konseptin soveltaminen näyttää edelleenkin jännittävältä kaunokirjallisuuden puolella. Toisaalta tätä kovaksi taottua äijäironiaa on nähty mieskirjallisuudessa aiemminkin, ja paljon. Työkalupakki sisältää nimensä mukaisesti miehelle tarkoitettuja tekstuaalisia välineitä arjen ilmiöiden seuraamiseen. Novellien välistä löytyy kolumnin tapaan taitettuja "opintoja" lippalakin käytöstä miehen eri ikävaiheissa. Tero Kuninkaan opettavainen ilmaisu on jossain esseen ja asiaproosan välimailla. Ennakkoluuloille perustuva ironia ja aggressiivinen puhuttelu lukijaa päin tuovat mieleen Juha Seppälän tylsimmillään: "Saksaksi laulamista tulisi välttää. Saksan kielellä voi sanoittaa korkeintaan kodinkoneiden käyttöohjeita ja järjestyssääntöjä. Saksa on insinöörin ja käskijän kieli, joka on suunnattu väkijoukolle." Novellien nimet kertovat olennaisen niin sisällöstä kuin niiden asenteesta: "Kun oikein hieno nainen käy paskalla", "Rohee muija", "Miesten kädet", "Se hyvä jätkä lukiosta", jne. Näin harkitun asennevikainen kokoelma tuntuu enemmänkin tuotetulta kuin kirjoitetulta miesproosalta. Kuinkahan ymmärtäväisesti tällaiseen ironiaan suhtauduttaisiin, jos lähtökohtana olisivatkin etniset eivätkä sukupuolten erot? Markku Soikkeli -- ROMAANI LÖRPÖTTELEVISTÄ RAKASTAJISTA Markku Pääskynen: Vastaavuuksia Tammi 2008 Rakkauskertomukset ovat kiinnostavia silloin, kun rakastuneet eivät tavoita tunteidensa kohdetta. Näissä kertomuksissa rakkaus pelkistyy ihanteellisen ihmissuhteen mahdollisuudeksi ilman taloudellista tai seksuaalista lisäarvoa. Markku Pääskysen viidennessä romaanissa Vastaavuuksia käsitellään rakastamisen samankaltaisuutta. Keskushenkilö Martin rakastaa yhtä paljon vaimoaan Tarua kuin tämän ystävätärtä Kaarinaa; naiset puolestaan rakastavat yhtä avuttomina ja passiivisen tarkkailevina Martinia. Vastaavuuksia-romaanin maailmassa rakkaus on merkitsevää lähinnä yksinäiselle ihmiselle, joka saa siitä karmean tilaisuuden kuvitella muiden jakamaa onnea. Sairauden rampauttama Taru eläytyy miehensä ja Kaarinan lemmenlomaan tarkemmin kuin nämä itse. Jos enemmistö kotimaista proosaa tuntuu laahaavan arkipäivän rutiineissa, niin samaa ei voi sanoa Pääskysen kerronnasta. Onnettomuudet ja niiden uhrit, kylähullut ja kerjäläiset tupsahtavat esiin tuon tuostakin testaamaan päähenkilöiden sietokykyä. Nämä ovat valmiita palaamaan "asioihin", muttei psykologisoimaan itseään, ottamaan askeltakaan lähemmäksi alkuperäänsä. Vapautunut runoproosa Martinin ja Tarun keskeneräinen aviotarina sekä Martinin ja Kaarinan hitaasti umpeutuva petostarina rönsyilevät vertauskuvia. Parhaimmillaan ne koristavat kyynistä elämänfilosofiaa: "Elämme osin jakamattomissa maailmoissa, tapaamme, parittelemme, heitämme hyvästit, kaikki nämä samat vanhat laulut tällä penkillä." Markku Pääskynen muistuttaakin toista romanttisen runoproosan kirjoittajaa, Joel Haahtelaa. Pääskynen on kuitenkin improvisoivampi eikä näytä itsekään aina tietävän mihin ajatusta kuljettaa. Improvisoiva ilmaisu antaa ehkä ajattelutilaa lukijalle, mutta ei anna uskottavuutta romaanille harkittuna kokonaisuutena. Pääskysen ankarasti abstrahoidulle kerronnalle tyypillisesti päähenkilöt selittävät itseään niin paljon ja niin vapautuneesti, ettei heistä hahmota mitään ydintä, jonka kohdalla he vaikenisivat tai valehtelisivat. Siinä taas on Pääskysen proosan outo tenho: puheliaissa suomalaisissa, jotka odottavat, että jotain ihmeellistä tapahtuisi heille, kun kerran rakkauskin on osunut sattumalta kohdalle. Markku Soikkeli -- KASVUKERTOMUS PINTAA SYVEMMÄLTÄ Maria Peura: Vedenaliset Teos 2008 Kasvukertomukset ovat olleet romaanikirjallisuuden arvostetuimpia teoksia. Kirjailija on joutunut vähintäänkin epäsuorasti ottamaan kantaa siihen, vaikuttaako ihmiseen enemmän kasvatus vai perimä. Kasvukertomuksissa on myös tavattu vertailla yhteiskuntaryhmiä, joihin yksilö voisi samastua. Kolmannessa ja ilmeisesti henkilökohtaisimmassa romaanissaan Vedenaliset on Maria Peura valinnut erikoisen muodon kasvukertomukselle. Tavanomainen opiskelijatytön tarina on kerrottu yhdistellen realismia satuun ja fantasiaan. Vedenalisten tarinassa kehittyminen merkitsee oman myyttisen maailman verkottumista. Romaanin päähenkilö Mirja on lähtöisin eristyneestä kalastajaperheestä. Maailmalle lähtiessä saari ja sen "vedenaliset" olennot jatkavat elämäänsä Mirjan mielessä. Kohdatut ihmiset eivät näyttäydy hänelle joukkoina, vaan lajiltaankin erilaisina "laumoina". Tarinan ajankohdalla ei ole periaatteessa erityistä merkitystä, vaikka kertomus on selvästi paralleeli Peuran omalle opintaipaleelle. Päähenkilönsä tavoin kirjailija muutti 19-vuotiaana Tampereelle, opiskeli "saksalaisella laitoksella" ja vietti railakasta taiteilijaelämää. Veden- tai tajunnan alaista maailmaa outoine olentoineen voisi vastata se kouluympäristö, jossa Peura työskenteli psyykisesti sairaiden lasten avustajana. Lapsuuden saari ja sen ankarat olosuhteet edustavat yksilöllistä, maailmalta suljettua ihmismieltä. Lauman idealismi Maria Peura tuntuu edelleenkin tunnustelevan omaa tyyliään yhdistellen omintakeisia myyttejä tuttujen tarinarakenteiden keskelle. Harva kirjailija pystyy säilyttämään tyylinsä kiinnostavuuden iloisen improvisoinnin keskellä, mutta Peuran kerronnassa sykkii idealismi ja usko kirjallisten ideoiden vapaaseen kehittelyyn: "Laumassa aistit herkistyvät. Puheen ollessa vähäistä vuorovaikutus siirtyy hienommille tasoille. Jos lauman jäsen piiloutuu maanaliseen kuoppaan, toiset lauman jäsenet voivat sisäisellä katseella seurata hänen elämäänsä. Hienotunteisuutta laumassa on olla paljastamatta että tietää." Olisi vähättelyä sanoa tyyliä vain runolliseksi. Peura on paneutunut kulloisenkin kirjansa teemaan rönsyilevien vertauskuvien keskellä. Vaikka satuileva kielenkäyttö ei aina löydä kohdettaan, tuloksena on ainutlaatuisen kokeilevaa yhteiskunnallista kirjallisuutta. Markku Soikkeli --
