SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA 2009
Jos haluat tehdä avainsanahakuja arvosteluistani, se onnistuu täältä Bittein Saarten kirjastosivun kautta.
Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo-- MAKSUTTOMAN SEKSIN HINTA Timo Hännikäinen: Ilman Savukeidas 2009 201 s. Pamfletti on noussut niin nopeasti suosioon, että kustantajat kilpailevat sen tuotteistamisessa. Siinä missä essee on haastava lajityyppi keskustellessaan aiemman kirjallisuuden kanssa, on pamfletti muodoltaan vieläkin vaikeampi. Kirjoittajan pitäisi kyetä omaperäiseen dialogiin aikansa yhteiskunnan kanssa. Heikoimmillaan pamfletti on pelkkä kirjallinen vastine tosi-tv:n seksiä ja addiktioita käsitteleville tunnustusohjelmille. Tunnustuksellisuudessaan silmille käyvä on myös Timo Hännikäisen kirja nuoren miehen seksittömästä elämästä. Hännikäinen käyttää todistuskappaleena omaa itseään penäten selitystä sille, miksi kiltti ja älykäs sinkku ei saa seuraa edes yhdeksi yöksi. Kirjalle annettu nimi, Ilman, kattaa kaiken sen seksittömyydestä juontuvan tyhjyyden tunteen, jolle Hännikäinen hakee selitystä niin taloudesta kuin suomalaisesta sukupuolikulttuurista. Yksinäisyydestä hän kirjoittaa koskettavasti, mutta seksin kaikkivoipuudesta vimmalla, joka on lähinnä hymyilyttävää. Sosiologi Henry Laasasen teos Naisten seksuaalinen valta (2008) ja sen herättämä keskustelu tuntuvat rohkaisseen Hännikäistä avautumaan aiheen suhteen. Sekä Laasanen että Hännikäinen hakevat selitystä havaitsemalleen ristiriidalle. Ilmapiiri olisi periaatteessa salliva satunnaisille seksisuhteille, mutta käytännössä aloitteita tekevät vain miehet. Hännikäinen ja muut miesasiamiehet ovat valinneet ensisijaiseksi syylliseksi feminismin. He eivät kuitenkaan vaivaudu keskusteluun yksittäisten feministiajattelijoiden kanssa, vaan puhuvat ennemmin feministeistä ryhmänä, joka ei suostu tunnustamaan"pihtaamiselle" perustuvaa vallankäyttöä. Yksinäiset sukupuolet Timo Hännikäisen esseet eivät olisi menettäneet mitään todistusarvostaan, jos henkilökohtaiset surkuttelut saadun seksin vähyydestä ja kompensoivan kännin määrästä olisi jätetty pois. Toisaalta Hännikäinen hakee myös historiallista kehystä sille, miten medialtaan pornoistuneessa mutta käytännöiltään kylmenneessä yhteiskunnassa oikein elämme. Kirjan asiapitoisin essee "Kulttuurivallankumouksen jälkeen" nostaa esille perheen merkityksen suomalaisessa elämäntavassa. Sinkkukulttuuri ei muodosta uutta sosiaalista verkkoa perheiden ulkopuolella, toteaa Hännikäinen. Se, miten yksinäisyys kohtelee eri sukupuolia, jää kirjoittajalta huomiotta. Ainoastaan pornon kohdalla hän kykenee katselemaan itseään ja sukupuoltaan ironian lävitse. Jopa pornosta on tullut "osa modernin ihmisen herooista pyrkimystä lakaista syrjään kaikki vanha, nuhjuinen ja kömpelö". Harmi, ettei Hännikäisen käsiin ole osunut Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat (2006). Keskustelu siitä, miten seksuaalisuus ymmärretään yksilön kohtaloksi, olisi lopultakin kiinnostavampaa tekstien kuin ihmisten välillä. Markku Soikkeli -- ROKKITÄHTIÄ RIKOKSEN POLUILLA Mikko Reitala: Tähtihetki Otava 2009 Rokkitähteyteen ja rikollisiin liittyy samanlaista romantiikkaa yhteiskunnan ulkopuolella elämisestä. Romantisoiduissa tarinoissa niin rosvot kuin rokkaritkin muodostavat ikään kuin omat heimonsa. Niitä yhdistää kiihkeä elämänjano, ja joskus vähän vahvemmatkin lääkitykset. Rokkareista rikoksen poluilla kertoo Mikko Reitalan romaani Tähtihetki. Keskiössä on kuvitteellinen helsinkiläisbändi Babylonia, jota kirjan päähenkilö 'Pablo' yrittää kasata comeback-keikkaa varten. Babylon on aikoinaan hajonnut juuri menestyksensä harjalta kesällä 1984, suomalaisen rokin kuumana nousukautena. Tarina lähtee liikkeelle nykypäivään sijoittuvana rikosjännärinä. Kun Babylonin soolokitaristia etsitään kahden poliisin surmaamisesta, tarjoaa uutinen entistä hurjemmat kehykset bändin paluuta varten. Ensin Pablo joutuu kuitenkin selvittämään bändinsä sisäiset salaisuudet ja valtapelit. Totiset legendat Reitalan romaani ei ole dekkari kuin rakenteeltaan, mutta ei myöskään nostalginen tarina autotallista tähteyteen. Rokkilegendojen käsittelijäksi Reitala on kovin totinen ja arkinen kirjoittaja. Tuttujen surmalööppien ohella Reitala lainailee materiaalia suomalaisen rokin idoleista. Somerolle sijoitettu mökkimatka tuo mieleen Baddingin, ja bändin sisäinen kamppailu seksikkäästä laulajattaresta muistuttaa Nightwish-yhtyeen menestyslegendaa. Kirjassa puhutaan lopultakin hyvin vähän itse musiikista; huomio on lavatähteyden lupauksessa. Vähitellen koti-isän rooli alkaa näyttää Pablostakin arvokkaammalta kuin rokkitähden ura. Paikoin Reitalan kirja muistuttaa Juha Itkosen aikuiset rokkikertomukset suosioon nostanutta romaania Anna minun rakastaa enemmän (2005). Reitalalta puuttuu vain keskeinen kuvitelma hittimusiikin aineksista - ja sen mukana kaikki olennainen rokin suuresta kertomuksesta. Markku Soikkeli -- NAAPURI ON ILMIÖ JA KAVERI ON KONSULTTI Maarit Verronen: Normaalia elämää Tammi 2009 155 s. Maarit Verrosen proosa on pysynyt tunnistettavan samanlaisena vuodesta toiseen. Lyhyen proosamuodon harjoittajana hän ei ole muuttunut juuri muutoin kuin asenteeltaan armottomammaksi. 2000-luvulla Verronen on siirtynyt ironiasta tylyyn sarkasmiin, josta on turha etsiä moraalista voittajaa. Verronen kuvaa vieraantunutta yhteiskuntaa, kuten moni muukin novelliin erikoistunut kirjailija. Mutta Verroselle tyypillisessä tarinassa jokainen naapuri on kummasteltava ilmiö ja kaveruus voi perustua keskinäiselle konsultoinnille. Uusin kokoelma, Normaalia elämää, tarjoaa kahdeksantoista lyhkäistä henkilönovellia. Kirjan kannessa kutakin novellia edustaa punainen anonyymi postilaatikko. Tämä on "normaalin elämän" vertauskuva: kukaan ei tunne naapurinsa arkea ja kykene päättelemään mikä tälle mahtaa olla normaalia. Esimerkiksi "Pihasomistajaksi" nimetyssä novellissa päähenkilö pyrkii, palveluammatista huolimatta, torjumaan muiden henkilökohtaisen elämän: "Hän ei halunnut tietää myöskään siivoojan talinnanristeilystä, hälytysjärjestelmien asentajan persoudesta marenkileivoksille tai naapurin mummon ällistyttävästä kyvystä siteerata Kalevala ja Raamattua." Aloituksia romaaneiksi Maarit Verronen on tuotteliaisuudessaan arveluttavan tehokas. Hän näyttää julkaisevan vaivatta kaksikin teosta kirjavuodessa: syksyksi romaanin ja keväällä novellikokoelman. Samoin kuin Verrosen kaksi viimeistä romaania myös hänen novellinsa ovat yhä useammin henkilöryhmien kuvauksia. Juoni on niissä korvattu jollain räikeällä konfliktilla. Novelleissaan Verronen tekee sosiologisia pikakuvia niistä naapureista ja työtovereista, joihin kukaan ei haluaisi lähemmin tutustua. Tyyliltään nämä normaalielämän kuvaukset ovat kuitenkin vaisuja verrattuna rankkaan työkansalaisuuden kuvaukseen viimesyksyisessä romaanissa Karsintavaihe. Seppälän tavoin Verronen pelkistää luonnetyyppejä ammateiksi, mutta ajatusleikkiä ammatista ihmisen kohtalona hän ei lavenna yhtä ongelmatilannetta pidemmälle. Jos novellin estetiikkaa on perinteisesti verrattu romaanin viimeiseen lukuun tai näytelmän viimeiseen näytökseen, niin Verrosella novellit tuntuvat olevan pikemminkin kuvitellun romaanin aloituksia. Tarinoina nämäkin novellit ovat parhaimmillaankin vain suuntaa antavia. Joskus ne ovat huvittavia, paikoin säikäyttäviä, mutta kokoelmana tämä on pikainen välityö harkitumpien kirjojen keskellä. Markku Soikkeli -- RAKENNETUN SUKUPUOLEN SEIKKAILUT Gerry Birgit Ilvesheimo: Lykantropia WSOY 2009 290 s. MARKKU SOIKKELI Viime vuosikymmeninä historiallinen romaani on muuttanut muotoaan täydellisesti. Historian autenttisuudesta ei olla enää huolissaan kuin kotimaisten sotakirjojen kohdalla. Gerry Birgit Ilvesheimon romaani Lykantropia sijoittuu sekin maailmansotien myllerrykseen, mutta suomalaisittain varsin erikoisella tavalla. Ilvesheimon kolmas kirja on raikkaan militantti lesboromaani ja huima kehityskertomus. Lykantropian päähenkilö Franziska Wolf syntyy wieniläisen herrasperheen tyttäreksi. Aikakauden lupaukset vapaasta seksuaalisuudesta ja uuden ihmistyypin syntymisestä ovat hänelle täyttä totta. Virnuilua historialle ja natsi-ideologialle voi verrata vaikkapa Günter Grassin Peltirumpuun (1959). Ilvesheimo kampaa mannermaista kulttuurihistoriaa edestä ja takaa, osoittaakseen, että aikakauden aatteita ja muoteja on voitu soveltaa leikkimiseen sukupuolirooleilla. Lykantropia kirjan nimessä viittaa petomaiseen hulluuteen, joka valtaa maailmansotaan marssivat kansakunnat. Rakenteeltaan Lykantropia on kyllä poikkeuksellisen epätasainen ja juoneltaan rasittavan keskipakoinen. Se pikemminkin esittelee aiheensa kuin houkuttelee vaihteleviin tulkintoihin. Tarina vuorottelee Lontoon pommituksiin sijoittuvista maailmanlopun tunnelmista kertojansa huvittuneisiin muisteluihin rakennusvaiheistaan: "Joskus toivon olevani ruumiiton, toivon että voisin olla olemassa vain ajatuksena, kuin kemiat kaavat tai logiikan lauseet." Franziskalle aikuistuminen tarkoittaa loputtomia mahdollisuuksia koota itseänsä. Hän toteaa natsi-aatteen mielettömyyden siten kuin se perustuu pakottamiseen. Muuten ideologiat, joilla eurooppalaiset kätkevät yöpuolensa ja kasvavan väkivallan, ovat hänelle yhdentekeviä. Seuraavan Euroopan arkkitehti Kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo on toiselta minältään filosofian historiaan erikoistunut tutkija Ritva Ruotsalainen. Akateeminen lähdeaineisto ja korkeakulttuurinen koristelu näkyvät romaanissakin, monesti kuvailun täytteenä, mutta aina vapauden teemaan sopien. Materiaalin monipuolisuus perustunee viime vuosina ilmestyneisiin tutkimuksiin seksuaalisten vähemmistöjen historiasta. Henkilökuvat ovat nopeita ja pinnallisia, koska pääosassa on aikakausi itsessään. Tarkkoja vuosilukuja tai paikannimiä ei tarjota. Franziska on koulutukseltaan arkkitehti, mutta ainoastaan teoriassa. Hän pystyy tulkitsemaan aikakauden näkyvimpiä muutoksia aikalaisiaan ylemmästä perspektiivistä, vaikka ei koskaan harjoitakaan ammattiaan. Tarinan outo sivupolku Brasiliaan antaa Franziskalle avioliiton ja perinnön, mikä mahdollistaa itsenäisen elämän Euroopassa. Automatka tuo Franziskan Suomeen. Täällä hän todistaa helsinkiläisen naisen olevan yhtä vapautunut kuin missä tahansa mannermaan metropoleista. Ilvesheimo kuvaa 1920-1930 -lukujen dekadenttia elämää, joskaan ei niin haltioituneena kuin eskapistinen etäisyys sallisi. Enää historiallista romaania ei kerrota tapahtumien jatkumona, vaan paikkojen kerrostumina ja identiteettien mosaiikkina. Tradition ja suurmiesten sijaan merkitseviä ovat nyt koordinaatit paikoille, joissa ihmiset ja osakulttuurit ovat kohdanneet. Tältä osin Lykantropiaa voi pitää tärkeänä edelläkävijänä. Historia toimii materiaalina ainutlaatuisen henkilöhahmon rakentamiselle. Markku Soikkeli -- TARINOITA TÄYDELLISISTÄ RIKOKSISTA Hannu Niklander: Ansionsa mukaan Atena 2009 Hannu Niklanderilla on tuotannossaan kolme romaania ja neljä novellikokoelmaa. Taituroiminen pitkän ja lyhyen proosan välillä näkyy hyvin mitoitettuina lukunovelleina, joista löytyy usein yhtäläistä tematiikkaa. Ansionsa mukaan on Niklanderin neljäs novelliteos. Nykypäivän kustannusilmastossa näin tiivis kokoelma alkaa olla harvinaisuus. Niklander tarjoaa novelleissaan jotain hyvin tuttua ja samalla eksoottista: tarinoita turisteista ja täydellisistä rikoksista. Vaikka novelleissa tehdään pari murhaa ja vaihdetaan elämäntapaa pankkiryöstön seteleillä, niin dekkarin harrastajille nämä tarinat voivat olla hieman kesyjä. Uskottavan realistisia ne kyllä ovat. Tarinan lähtökohta on toisinaan kuin huonossa vitsissä: rakastaja kuolee naisen käsivarsille juuri kun aviomies on palaamassa kotiin. Muu ei auta kuin käyttää keittiövälineitä rakastajan vyöryttämiseen ulos parvekkeelta. Yksityiskohtien inertiassa on tällaisen novellin rikkaus. Ulkoisesti ei tarvitse tapahtua paljoakaan. Toisessa tarinassa suomalainen turisti palaa rikospaikalle hyvittääkseen tekonsa, mutta etäisyys kulttuurien välillä etäännyttää myös moraalista. Turisti kykenee täydelliseen rikokseen, jättämään syyllisyyden toiselle puolelle planeettaa. Tarina pinttyneestä itsepetoksesta mahtuu mainiosti novellin mittoihin. Syyllisyyden ratkaiseminen ja rankaiseminen kuuluvat sitten pidempään prooaan, samoin kuin arkisen jatkuvuuden haikea realismi, osoittaa Niklander. Viileä ulkopuolisuus lienee muutenkin suomalaisten suosima aihe, mutta harvoin sitä käsitellään näin lempeän humoristisesti, kömpelöiden turistien ja viattomien rikollisten tuntemuksina. Markku Soikkeli -- YSTÄVIIN INVESTOIDAAN, RAKKAUTEEN LUOTETAAN Pauliina Susi: Pyramidi Tammi 2009 Kun kirjan aiheena on pyramidihuijaus, se on yhtä riuskasti kiinni nykyhetkessä kuin rikospoliisi. Tai jopa edellä sitä. Pauliina Suden romaani Pyramidi ei ole pelkkä rikostarina hyväuskoisista hölmöistä. Näkökulmaa yllättävästi vaihtamalla kirjailija muistuttaa, että tarinat sinänsä ovat huijauksen lähtökohta. Ensimmäinen osa romaanista kuullaan palkkaloukkuun pudonneen Sinin näkökulmasta. Hänelle verkostomarkkinointi merkitsee ulospääsyä kaupan kassakopista ja yksinäisestä elämästä. Sinin uhritarina voi kuulostaa hieman sokeriselta, mutta tarinan uskottavuus asetetaankin kyseenalaiseksi kirjan sisällä. Pääosan romaania on äänessä nuori opiskelija, joka päättää pelastaa Sinin ulos verkostosta ja julkituoda verkoston rahaliikenteen poliisille. Dekkarimaisen hillitysti lukijalle paljastetaan pala palalta, miten kertaalleen huijattu ihminen on menettänyt ihmisuskonsa, mutta hänen tahtonsa uskoa on sitäkin kovempi. Kertaalleen huijattuun ihmiseen ei uppoa paraskaan myyntipuhe, kun kyse on taloudellisesta menestyksestä, mutta henkilökohtaista menestystä voi luvata myös seksuaalisina ja romanttisina voittoina. Keskustelun ainekset Kirjan nimi ja aihe lupailevat isoa henkilövalikoimaa. Itsepetoksen myötä kipeytyvät sosiaaliset verkostot ovat kuitenkin vain osa romaanin aihealuetta. Ystäviin investoidaan, rakkauteen luotetaan. Uhrikuvaukseltaan kirjan pyramidibisnes muistuttaa WinCapitan tapausta. Kaupiteltavilla unelmilla ei ole mitään rajaa ja kattoa. Aivan kuin intohimoisessa rakkaussuhteessa. Ehkä Pyramidista olisi saanut jännittävämmän, jos intohimojen kuvaus olisi hiukan uskottavampaa. Tai jos rikos aiheuttaisi muutakin toimintaa kuin verkkopankin selaamista. Se mitä realismissa voitetaan, se dramatiikassa monin verroin menetetään. Aineksiltaan realistinen tarina menettää paljon etenkin siinä, ettei viekkaasta uhrista tai hupsusta kostajasta oikein kasva lehtiuutista isompaa hahmoa. Juonesta puuttuu huipennus, aiheen avaaminen uudelle tasolle. Pauliina Suden kolmas romaani tuo mieleen ne hahmoiltaan yksinkertaistetut kotimaiset tv-elokuvat, joiden lohdullinen tarkoitus on herättää keskustelua ihmisten hyväuskoisuudesta. Keskusteluun tämä kirjakin antaa sentään hyvät ainekset. Markku Soikkeli -- FILOSOFIN TANKKI VUOTAA Leena Krohn: Valeikkuna 159 s. Teos 2009 Novellikokoelma vai romaani? Leena Krohnin tunnetuimmat teokset muistuttavat enemmänkin kirjenippuja tai unipäiväkirjoja. Tarinoiden limittämisestä paitsi kokoelmaksi myös kirjojen välillä on tullut Leena Krohnin tunnusmerkki. Kai sitä voisi nimittää ideoita kohostavaksi tekstitaiteeksi. Krohnin uusin kirja, Valeikkuna, on rakenteeltaan samanlainen kuin hänen tunnetuimmat teoksensa Tainaron, Umbra, ja Pereat Mundus. Valeikkunan kertoja on kelluntatankissaan päivystävä filosofi. Krohnin päähenkilöille tyypillisesti filosofi pyrkii ajatusten ja ideoiden puhtaaseen maailmaan. Silti hän on riippuvainen dialogista ihmiselämän ääri-ilmiöiden kanssa. Filosofin vastaanotolla vierailee ihmistyyppejä. Ekstreemi elämäntapa on muuttunut heillä harrasteesta, taiteesta tai sairaudesta pakkomielteeksi, jolla kukin heistä uskoo ratkaisseensa ihmisenä olemisen tarkoituksen. Mitään niin äärimmäistä ei ole kukaan kuitenkaan keksinyt, etteikö filosofi tunnistaisi siitä elämän peruskysymyksiä. Mikä erottaa toden illuusiosta? Jäljitteleekö teknologia biologian parhaita puolia? Jokainen ikkuna maailmaan on lopultakin 'valeikkuna', ihmisen aisteille mitoitettu. Filosofi vs matemaatikko Valeikkunassa Krohnin teemat ja hahmot ovat niin tuttuja, että filosofiset loppuhuudahdukset alkavat tuntua suorastaan päälle liimatuilta. Toisaalta Krohn on niitä kirjailijoita, joita luetaankin ideoiden jatkumon eikä yksittäisten teosten vuoksi. Krohnin toistuvia, edelleenkin kärjistyviä aiheita ovat aistit turruttava mediamaisema ja taiteeksi naamioituva nihilismi. Jäljitelmille omistautuneen filosofin vastakohta on "metamaatti", jolle matemaattisen tarkka murha on ratkaisu jäljitelmien vähentämiseen. Tiede ja taide ovat umpikujassa, kun tuloksena on neroutta, joka ei kommunikoi ympäristönsä kanssa. Filosofin oma tytär on internetin lumetodellisuudessa työskentelevä nörtti. Tyttären elämää sponsoroidaan niin kauan kuin sitä voidaan tallentaa digitaaliselle sukupolvelle. Päivystävä filosofi nukkuisi itsekin irti todellisuudesta, jollei hänen suolavesitankkinsa alkaisi vuotaa alakerran asuntoon. Näin Krohn asettaa satiirilleen kehykset, jotka tekevät ylevistä teemoista maanläheisiä ja varmasti kommunikoivia. Markku Soikkeli -- TARINOITA HUOMISPÄIVÄN TURVAPAIKOISTA Outi Alm: Suhteettomia tiloja Gummerus 2009 Novellia pidetään tilanteen taiteena, kertomuksina, joissa viipale elämää on rajattu tarkasti aikaan, paikkaan ja teemaan. Paikan merkitystä harvoin korostetaan, mutta kenties juuri paikallisuudessa on jotain nykypäivän lukijalle kolahtavaa. Outi Almin Suhteettomia tiloja on kahdentoista novellin kokoelma suljetuista ympäristöistä, sellimäisistä turvapaikoista. Novellien kylmä huumori on tuttua tieteiskirjallisuudesta: vanhuksille rakennetaan keskitysleirimäinen hoitola vanhaan tehokanalaan, pieni poika asuu yksin sähköllä ja lääkkeillä turvatussa talossa. Mutta siinä missä tieteiskirjallisuus rakentaa jännitteen nykyhetken ja huomispäivän välille, tuntuvat Almin novellit kesyiltä ja kuvitelmiltaan sovinnaisilta. Tarinoiden ja ihmiselämän yöpuolta liikuttaessa Alm käyttää vieraannuttavia efektejä hillitysti. Muuta ei käytetä kauhun aineksiksi kuin että sokea mies opastetaan sillan alla elävän joutoväen turvapaikkaan. Almin kirjassa on kyllä samanlainen tutkiskeleva asenne nykypäivän ihmiskuvaan kuin Anna Maria Mäen kokoelmassa Suljetun paikan lumo (2005) ja Lauri Levolan Pimeässä tavarajunassa (2006). Psykologisen realismin pitkä perinne on tällaisissa tarinoissa etääntynyt ihmisten välisistä suhteista ja tarkentunut ihmisen suhteeseen ympäristöönsä. Sikäli niitä voi pitää myös oman aikamme ekologisena kritiikkinä. Markku Soikkeli -- YKSINÄINEN KAKSONEN KIERTÄÄ MAAILMAA Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max Teos 2009 Kieltolain aikainen Eurooppa tuntuu kiehtovan kirjailijoita. Etenkin 1920-lukua käsitellään aikakautena, jossa moderni kaupunkilainen viettää meille tuttua elämäntapaa, mutta liikkuu ikään kuin vanhan maailman lavasteissa. Leena Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max on hyvä esimerkki tällaisesta historiallisesta romaanista. Kontrasti modernin yksilön ja jähmeän porvarillisen maailman välillä on omiaan 1920-luvulle. Tosin tässä kirjassa yksilö onkin kaksilo, siamilaisten kaksosten puolikas. Kirjan minäkertoja Isaac on kaksosten taiteellisempi osapuoli. Isaacin kyljessä kasvava veli Max edustaa aistillisempaa ja aktiivisempaa mieskuvaa. Näille riehakasta reklaamiaikaa käsitteleville romaaneille onkin tyypillistä, että päähenkilöt etsitään yhteiskunnan marginaalista. Jos Eurooppa vertautuu suureen sirkukseen, niin kaksoset ovat sirkuksesta tehtäväänsä kyseleviä, toisiaan täydentäviä miehen malleja. Veljeksistä Max paitsi kasvaa nopeammin myös elää kiihkeämmin. Isaacin tehtäväksi jää kirjata ylös heidän seikkailunsa sirkuksissa ja bordelleissa, syntymästä kuolemaan saakka. Luvuissa hypitään ajallisesti, mutta päädytään aina takaisin kirjailijalle itselleen tuttuun ympäristöön, Helsinkiin ja Turkuun. Euroopan kabaree Leena Parkkisen esikoisromaania tulee väistämättä verranneeksi Gerry Ilvesheimon tänä keväänä ilmestyneeseen Lykantropia- teokseen. Myös Ilvesheimo esittää maailmansotien väliset vuodet hilpeänä kabareena. Jokainen aistinautinto on merkki vanhan yhteiskunnan häviämisestä, kulttuurin uupumisesta. Ilvesheimon romaaniin verrattuna Parkkinen käyttää hämmästyttävän vähän sellaista historiallista materiaalia, johon romaani voisi tarjota oman näkökulmansa. Siamilaiset kaksoset liikkuvat läpi Euroopan ja Yhdysvaltojen, mutta kulttuurien erot kuitataan lähinnä mainintoina. Saamme tietää, että Helsingissä torakat ovat pienempiä kuin mannermaalla - eipä juuri muuta. Lopulta kirjan kertojaääni arvelee, että tarinaan on tainnut tulla jo "liikaa kääpiöitä, vedenneitoja ja tuntemattomaksi jääviä sivuhenkilöitä". Erinomaisen totta! Kirja on kyllä poikkeuksellisen runsas henkilökuviltaan, etenkin sirkukseen karanneista. Mutta pitkän tien valinneesta tarinasta puuttuvat juonelliset solmukohdat, se ihmissuhteiden magia, joka voisi täyttää kertomuksen kirjavat lavasteet. Markku Soikkeli -- DIPPAILTUJA TUNTEITA PARIISISSA Kira Poutanen: Rakkautta au lait WSOY 2009 Vain muutama vuosikymmen on siitä, kun lemmensuhteiden aristokratian saattoi tunnistaa viineistä, joita rakastavaiset nauttivat. Nykypäivän romanssissa makua ja luonnetta osoitetaan oikein valitulla kahvikupposella. Kun kahvilasta on tullut kansainvälinen trenditemppeli nuorille naisille, voi suomalainenkin tyttö päästä tarjoilijaksi ranskalaiseen kuppilaan ja löytää sieltä elämänsä prinssin. Ainakin fiktiossa. Kira Poutasen uudessa viihderomaanissa ei nykyhetkeä muuten huomaisikaan, jollei sen keskeisenä näyttämönä olisi kahvila - ja jollei päähenkilö olisi aviohaaveistaan huolimatta aito sinkku. Muuten tarina mysteeriseen miljonääriin törmäämisestä voisi olla vaikka sadan vuoden takaa. Minäkertoja Lara ei yritäkään todistella, että hänellä olisi muita avuja kuin pohjoismaisen blondin kutu- uskottavuus. Sinkku etsii oikeaa rakkautta, mutta kokemuksia dippaillen. Kertomuksen asenteessa paistaa toki sinkkukirjallisuuden itseironisuus. Trendikäs terveysjuoma maistuu Laralle "kierrätetyltä pinaattikeitolta" ja shampanjan jälkeen hän on valmis tilaamaan pizzan makuuhuoneeseen. Mutta hyvinkin kauaksi Poutasen kertoja jää amerikkalaisten siskojensa nokkeluudesta perinteisen naiskuvan kustannuksella. Ainoassa omaperäisessä kohtauksessa Lara kyykyttää ranskattaria alasti saunassa. Kotimaisten kustantajien valitukset siitä, että sinkkuromanttisia käsikirjoituksia tarjotaan heille onnettoman vähän, näyttävät pitävän paikkansa. Jos Rakkautta au lait on parasta mitä koviin kansiin on tarjolla, taitaisi olla parempi pitäytyä käännöskirjoissa. Markku Soikkeli -- NETTIETSIVÄ TUTKII KIRJAHULLUN KATOAMISTA Soila Ojanen: Petos paketissa Tammi 2009 Vuosi sitten Tammi alkoi julkaista varhaisnuorille tarkoitettua dekkarisarjaa nimellä "Musta kaista". Kirjojen tarinat ovat kohtuullisen kilttejä, vaikka rikokset ovat tuttuja ja tunnistettavia lehtiotsikoista. Sarjadekkarin tunnuksella on julkaistu myös Soila Ojasen esikoisromaani Petos paketissa. Kirjassa viitataan tämänkeväiseen huumeskandaaliin porilaiskoulussa ja pohditaan moisen rikoksen yleistettävyyttä. Romaanin päähenkilöt ovat yläasteikäisiä porilaisia, mutta tapahtumia seurataan niin kaukaa ja takautuvasti, että vähän nuoremmillekin voi kirjaa suositella. Nykypäivän nuorisokirjalle tyypillistä on kännyköiden ja internetin tiivis käyttö. Langaton tekniikka antaa päähenkilöille turvallisen tavan lähestyä aikuisten maailmaa. Ojanen myös tematisoi medioiden vaikutuksen nuorisoon. Päähenkilöt Alina ja Karoliina pitävät kirjoista niin paljon, että samastuminen romaanihenkilöihin saa Karoliinan heittäytymään teinirikollisen matkaan. Esikuvana ei ole mikä tahansa romeo & julia -tarina, vaan Juhani Peltosen absurdi rakkausromaani Salomo ja Ursula (1967). Sitä originellimpaa lemmentarinaa ei kotimaisesta kirjallisuudesta löydykään. Yrittäessään tulkita kirjahullun ystävänsä katoamista Alina joutuu punnitsemaan mielikuvituksen viettelyksiä suhteessa koulun tarjoamaan oppitietoon. Kaavamainen oppitieto ei lähde kertaakaan oppilaiden ymmärryksen tasolta, joten mikä tahansa arjen lisäke, fiktio tai internet, voi täyttää kokemusmaailman. Rakkaus rikoksena Porilaista paikallisväritystä kirjassa on hämmästyttävän vähän, etenkin aikuisdekkareihin verrattuna. Varsinainen dekkarijuoni rakentuu Karoliinan katoamiselle. Kolmen päivän ajan Alina pohtii miten Karoliinan katoaminen liittyy tämän rakastumiseen. Juuri mitään ei tapahdu, ennen kuin kirjallisuuden opettaja tulee Alinan avuksi. Nykypäivän koululaitos näyttäytyy tarinassa ylenpalttisen turvallisena ympäristönä. Minäkertoja on tietysti näpäkän tietoinen siitä, minkä verran "holhous ja lässytys" sopivat peruskouluun, mutta repliikkien kautta kirja voi välittää neutraalia luottamusta koulumaailmaan: "Jos oppilaille sattuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa, täytyy asiasta tiedottaa, etteivät turhat huhut saa siipiä tai ettei kouluun liittyvistä asioista tarvitse lukea vasta seuraavan päivän sanomalehdestä", toteaa näsäviisas koulutoveri. Kun päähenkilöiden ihanteena kuitenkin on Juhani Peltosen kaltainen anarkisti, sietää ihmetellä miksei romaanin näkökulma ole sen villimmän tytön, Karoliinan puolella. Ehkä romanttinen rakastuminen on pelottavampi uhka teinimaailmalle kuin huumeet ja nettirikokset? Markku Soikkeli -- KAUHUTARINA MODERNEISTA MUUMIOISTA Marko Hautala: Käärinliinat Tammi 2009 Vaasalaisen Marko Hautalan esikoisromaani Itsevalaisevat sai viime vuonna runsaasti huomiota ja kiittäviä arvioita. Romaanin tarina osui ajankohtaiseen aiheeseen, ahdistuneiden nuorten väkivaltaiseen sulkeutumiseen yhteiskunnalta. Poikkeukselliseksi huomion teki myös se, että teos ei ollut varsinaisesti esikoinen. Hautala oli jo aiemmin julkaissut romaanin Kirottu maa (2002). Kauhukirjallisuus vain sattuu olemaan niin huonossa maineessa, että pienkustantamon pehmytkantinen teos mieluusti unohdettiin. Hautalan kolmas romaani, Käärinliinat, jatkaa sekin kauhun perinteitä. Vaikutteita näkyy kertyneen yhtä lailla kirjallisuudesta kuin alan elokuvista. Mielisairaalan vanhusosastolle sijoittuvassa tarinassa ovat päähenkilöinä hoitaja Mikael ja potilas Finne. Murhasta tuomittu Finne tuntuu tietävän kuoleman manipuloinnista jotain, mikä auttaisi Mikaelia kestämään vaimonsa hitaasti kalvavan sairauden. 'Goottilaisen tunnelman' elementit on romaanissa siirretty nykypäivään. Muumiot ja aaveet, tappavat sairaudet ja mielisairaalan käytävät sulautuvat tarinaan vaivattomasti. Sama pätee teemoihin. Järjen, toivon ja epäuskon tasapainoa voi koetella myös 2000-luvun ihmisissä, osoittaa Hautala. Pohdinnat ihmisistä ja eläimistä, jotka kuolemansa hetkellä "täyttyvät salaisella älyllä", hyytävät aivan toisella tapaa kuin kauhufilmeistä tutut viiltelykuvaukset. Paljon jää toisaalta puuttumaan oman aikamme ilmapiiristä, etenkin kun Hautala päättää kirjansa omituiseen antikliimaksiin, jossa hypätään henkilöiden taustoihin eikä tulevaisuuteen. Rappion ja ihmisinhon moderneja aineksia Hautala hakee jatkosodan jättämistä traumoista. Sen vastakohdaksi nostettu kansallinen delirium, vuoden 1995 jääkiekkokulta, on sinänsä hilpeän karmea oivallus. Synkän huumorin ja itseironian niukkuus, samoin kuin henkilöhahmojen arkisuus, kaventavat muuten taitavasti loihdittua taika- ja epäuskon tunnelmaa. Tarinan sijoittaminen hieman kauemmaksi arkitodellisuudesta voisi vapauttaa niin kirjailijan ilmaisua kuin kauhuperinteen soveltamista ylipäänsä. Markku Soikkeli -- URHEILIJA UNELMOI SINISESTÄ SELLOKOTELOSTA Lauri Törhönen: Sello ja pallo Tammi 2009 Lauri Törhösen rakkausromaani loppuu siihen, mistä romanssit yleensä alkavat, suudelmaa lupaaviin ensitreffeihin. Odotukseen, kaipaukseen ja etsiskelyyn keskittyvä rakkauskertomus on melkoinen harvinaisuus. Etenkin kun kyseessä on varhaisnuorille tarkoitettu romaani. Sello ja pallo kuvaa nimensä mukaisesti kahta hyvin erilaista nuorta ja heidän erillisiä elämänpiirejään, jotka vasta hapuilevat toistensa suuntaan. Aino on muuttanut Helsinkiin opiskellakseen sellonsoittoa. Hän asuu setänsä siivellä eikä tunne paljoakaan kaupunkia tai ikäistensä nuorten sosiaalista elämää. Mikael on puolestaan omistautunut jalkapallolle. Ihmissuhteiden ja seurustelun pelisäännöt hän on sisäistänyt isävainaan opetuksista. Tällaisten kiiltokuvateinien tunteissa ei ole traagista epävarmuutta, vaan eipä myöskään kapinallista romantiikkaa. Romaanin kertojanääni ylistää ja kommentoi henkilöhahmojaan, mutta syvälle hahmoihin ei päästä. Kerronta kompuroi ajatusten ja kuvailun välillä miten sattuu. Rakastuminen merkitsee aikuistumista, joka vain tapahtuu jollain mystisellä tavalla. Tuuli soittelee näkymättömiä kelloja ja sininen sellokotelo on urheilijanuorukaiselle lupaus toisenlaisesta, taiteellisemmasta elämästä. Sello ja pallo on toisaalta viehättävän vanhahtava nuortenromaani. Hyvin nuorille lukijoille se voi merkitä jännittävääkin tutustumista musiikin tai urheilun treenitietoiseen maailmaan. Lauri Törhösen kokemus elokuva- ammattilaisena näkyy kirjassa runsaana toimeliaisuutena, mikä sinänsä pitää mukana tarinassa. Mutta rakkaustarinaksi Sello ja pallo on alavireinen. Kyllä enkelitkin haukottelisivat. Markku Soikkeli -- MYYTTINEN VENÄJÄ VARJOSTAA SUOMALAISTA AVIODRAAMAA Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista Tammi 2009 Kun tarina on tarpeeksi hyvä, kirjan kömmähdyksille antaa paljon anteeksi. Johanna Hulkon esikoisromaanissa tarina pitää jännityksensä, vaikka kirjaan on kertynyt sekalaisia aineksia: aviodraamaa ja elämäkertaa, nuoruusmuisteloa ja turistiopasta. Lukijaa sentään johdatellaan niin nokkelasti kuin luvattomassa romanssissa kuuluukin tehdä. Säkeitä Pietarista kertoo suomalaisesta Annasta, joka kaipaa nuoruutensa Pietariin tekemään väitöskirjaa runoilija Anna Ahmatovasta. Runoilijan ja hänen tutkijansa elämässä on muitakin yhtymäkohtia kuin etunimi. Molemmat ovat kokeneet vaarallisen rakkauden vieraassa kaupungissa. Se, mitä Ahmatovalle on ollut 1920-luvun Pariisi ja taiteilija Modigliani, sitä on tamperelaiselle Annalle 1980-luvun Pietari ja opiskeluvuosien venäläinen sulhanen. Muistelut Pietarista ja katkelmat Ahmatovan elämästä rytmittävät tarinaa hitaasti nykypäivään. Myyttinen Venäjä Esikuvaksi nostettu Ahmatova ei tarinaa sinänsä syvennä. Kuvaukset Pietarista ja Pariisista ovat pintapuolista kulttuuriturismia, pikemminkin myytin rakennusta kuin purkamista. Myös venäläinen rakastaja on tarkoitettu myyttisen koleaksi hahmoksi. Tämän elämää varjostavat Tsernobyl ja KGB:n tarkkailu. Aivan kuin vähempi ei riittäisi 1980-luvun symboleiksi? Välillä näkökulma annetaan suomalaisen Annan aviomiehelle. Tämä epäilee vaimon kaipaavan Pietariin entisen sulhasensa vuoksi. Petoksen ja mustasukkaisuuden kuvio kiristyy romaanin lopulla, kun aviomies tunkeutuu mukaan Annan opintomatkalle ja ottaa vielä tyttärenkin todistajaksi. Kirja kuitenkin päättyy juuri kun aviodraama voisi purkautua. Juonen katkaiseminen lennosta ja kuvitelmat Ahmatovan muisteloista eivät oikein istu romaaniin, jonka ansiot ovat nykypäivän perhekuvauksessa. Esikoiskirjaksi silti rohkea avaus. Markku Soikkeli -- AFORISMEINA MUISTETTU ELÄMÄ Sakari Kirjavainen: Viereenkatsoja Johnny Kniga 2009 1990-luvulla suomalaisen romaanitaiteen valtasivat teatterin tekijät ja 2000-luvulla sen tekevät elokuvan ammattilaiset. Suunta ei ole pelkästään positiivinen. Siinä missä draamaosaaminen on tuonut proosaan raikkaita henkilöhahmoja, ei elokuvan puolelta ole saatu muuta vetoapua kuin kirjojen medianäkyvyyttä. Uusin yrittäjä on elokuvaohjaaja Sakari Kirjavainen teoksellaan Viereenkatsoja. Kirjan nimi tarkoittaa ihmistä, joka seuraa omankin elämänsä tapahtumia ikään kuin vierestä. Tarinaltaan Viereenkatsoja on tyypillinen miehinen esikoisromaani. Kirjavainen kertoo ikäisensä (s. 1960) miehen repaleisesta odysseiasta läpi pohjoisten pääkaupunkien, "etsien kehon tuomaa vapautusta". Välillä palataan nykyhetkeen. Kertojahahmo Mikael Skipparsson makaa sairaalassa, muistelee elämänsä kohokohtia ja kaipaa puhekumppania vuodetovereista. Puhumisella onkin hänelle erityinen merkitys. Skipparsonin elämää on määrännyt pyrkimys autenttiseen ihmistuntemukseen. Kirjat ovat hänelle "ruumisarkkuja, täynnä kuolleita sanoja". Elokuvakin on Skipparsonille vain muusan asemassa. Puoliso Kersten on omistautunut elokuvataiteelle, joten hänen seurassaan Skipparson ajautuu somasti synkisteleviin taiteilijapiireihin pitkin Eurooppaa. Herkästi tunteva ihminen on Skipparsonin ihanne. Muuta tavoitetta ei romaanista löydy, tosin ei myöskään itsetarkoituksellista taiteilijaelämän estetisointia. Elämä on "vain loputtomasti vaihtelevaa riittämättömyyttä". Takakansi mainostaa Kirjavaisen tyyliä "aforistiseksi tarkkuudeksi". Pitkän proosan kannalta tuloksena on pikemminkin aforistista pirstaleisuutta. Parhaatkin ajatukset törröttävät eri suuntiin. Viereenkatsojan kaltainen romaani on terve poikkeus juonivetoisen proosan keskellä, mutta vaihtoehtoisen rakenteen etsiminen tuntuu jääneen puoliväliin potilaskertomusta. Markku Soikkeli -- SUKUEEPOS AUKEAA AVIOERON SILMÄKKEESTÄ Laura Honkasalo: Eropaperit Otava 2009 Jo ensimmäisellä romaanillaan Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001) Laura Honkasalo oli edelläkävijä. Honkasalon romaani oli yksi niistä teoksista, joiden ansiosta Suomessa innostuttiin 1970-luvun muistelusta. Vasta myöhemmin nostalgiasta tuli kansainvälinen trendi. Honkasalon uusin teos, Eropaperit, on sekin huolella rakennettu sukupolviteos. Tällä kertaa aikakaudet 1960-luvulta nykypäivään ovat ohuena taustana tarinalle. Kirjan tyylilaji on lohduton perheromanssi. Tyttöromaanin sankarittareksi kelpaava päähenkilö Sinikka tulee köyhältä maaseudulta. Hän pääsee naimisiin rikkaan perheen journalistipojan kanssa ja tuloksena on albumikaunis avioliitto. Anoppi Leea on Sinikalle itsenäisen ja sivistyneen naisen esikuva, "tyyni matriarkka". Matriarkka kiinnittää tarinan nykypäivään. Hän makaa vanhusten osastolla hylättynä, vaikka sukupolvet yhdistävä idylli on ollut hänen ansiotaan. Novellimainen erohelvetti Eropaperit kertoo avioliitosta, joka tiivistetysti vastaa 1960-luvun murrosta. Paljon romaanissa ei tapahdu, vaikka Sinikan ja Joken avioero myrkyttää kolme sukupolvea ja nostaa kipeästi esille taustalla pidetyt luokka- ja kulttuurierot. Matriarkasta tulee tahtomattaan taloudellisen ja emotionaalisen menestyksen takuuhenkilö. Poikakin vaatii uudelle rakkaudelleen hyväksyntää kuin tuomarilta. Honkasalo kertoo kuvaamalla. Hän laventaa pitkiä ja toisteisiakin kappaleita lasten näkökulmasta vanhempiinsa. Sopu löytyy vain kahden sukupolven ylitse. Kirjan juonellinen jännite perustuu pitkään aikaskaalaan. Menneestä ja nykypäivästä haarukoidaan niihin hetkiin, joissa avioeron ja lasten huoltajuus on ratkaistu. Sosiaalinen todellisuus kutistuu toisaalta miniän ja anopin idylliksi, toisaalta lasten kokemaksi erohelvetiksi. Ainekset sukueepokseen supistuvat tällä kertaa novellimaisiksi tilannekuviksi. Markku Soikkeli -- KESTÄVYYSJUOKSU KORVAA DISKOREISSUT Miika Nousiainen: Maaninkavaara Otava 2009 Kestävyysjuoksun sinivalkoinen historia alkaa Paavo Nurmesta 1910-luvulla ja päättyy Lasse Virenin ja Kaarlo Maaningan kautta Moskovan olympialaisiin vuonna 1980. Koska Suomea ei ole pitkiin aikoihin juostu maailmankartalle, on kirjallisuudessa tilaa kuvitteellisille sankareille. Tai sankarittarille. Miika Nousiaisen toinen romaani Maaninkavaara on sympaattinen tarina perheestä, jonka elämä pyörii sankarijuoksijan ympärillä. Isä valmentaa, poika juoksee, tytär ja äiti taipuvat isän pakkomielteelle. Tarina saa myyttiset mittasuhteet, kun tytär ottaa kantaakseen veljen tehtävän suomalaisen kestävyysjuoksun pelastajana. Henkilöt ovat perheen perustyyppeinä ehkä liiankin tuttuja. Isä on juro talkkari, joka juttelee hellästi levytangoille, kun taas tytär yrittää piilotella urheilemista kavereiltaan. Nousiainen rytmittää tarinaa nopeilla näkökulman vaihdoilla. Tällaista tekniikkaa tavataan moittia elokuvamaiseksi, mutta näin toiminnallisessa romaanissa nopeus on paikallaan. Ylevän koomiset harrastelijat Jo 1800-luvun lopulla kilpajuoksu oli Suomessakin niin tunnettu harrastuksena, että sille voitiin vitsailla sanomalehtien pilapiirroksissa. Maantien vartta huhkivassa juoksijassa on edelleen jotain arkisen filosofista ja ylevän koomista. Tästä ristiriidasta Nousiainenkin ammentaa huumorinsa. Hän kuvailee miten isä pakottaa tyttären omenavarkaisiin, jotta tämä ottaisi tosissaan kirittäjänsä. Isän mielestä urheilija keskittyy nykyhetkeen eikä haaveile tulevasta. Poikaystävä ja diskoreissut eivät sovi yksinäiselle kestävyysjuoksijalle. Nousiaisen ironia ei siis iske ilmiöihin ja sukupuolimuoteihin, kuten miesproosan nykyisillä kärkinimillä. Hän kuuluu niiden humoristien pitkään linjaan, jotka ovat päättäväisesti hullun harrastajan puolella: "Jokainen mitalin makuun päässyt juoksija on oksentanut ämpärikaupalla sulamatonta ruokaa ja imeytymättömiä nesteitä. Varsinkin suomalaiset tekevät niin. Olemme kansa, joka osaa oksentaa." Suomalainen perhe-elämä on Nousiaisen kuvaamana mahdollista vain harrastuksen kautta. Valmentaja-isä joutuu kirjoittamaan nuortenlehden terveyspalstalle, koska ei uskalla kysyä tyttäreltä tämän kuukautisista. Tarinan lopetuksen ja opetuksen voi hyvin arvata. Mutta se ei haitanne lumipeitteisen pururadan ystäviä. Heille Maaninkavaara on syksyn mukavin lukuromaani. Markku Soikkeli -- RUNOUS SYNTYY GOOGLEN JA PÄIVÄUNEN VÄLISSÄ Vilja-Tuulia Huotarinen & Ville Hytönen (toim.): Poetiikkaa II Savukeidas 2009 105 s. Runous pitää kirjallisuuden tietoisena itsestään. Runous etäännyttää sanataidetta suuresta yleisöstä ja pukee sitä korkean taiteen gloriaan, mutta myös väittelee muiden taiteiden kanssa. Nykypäivänä runoilijat ovat poikkeuksellisen valmiita selittämään miten ja miksi he kirjoittavat juuri lyriikkaa. Osittain tämä johtunee nykykirjailijoiden akateemisesta taustasta. Poetiikkaa II sisältää seitsemän runoilijan selitykset siitä, mihin he ovat pyrkineet. Kirja on jatkoa kaksi vuotta sitten ilmestyneelle esseekokoelmalle ja täydentää sitä hienosti. Niin erilaisia ja yllättäviä ovat selitykset sille, miksi sanottavansa on voinut pukea vain runoksi. Jouni Tossavainen esimerkiksi selittää runouttaan runolla ja Marjo Isopahkala kertoo opettavaisen tarinan salavuoteudesta "herra Poetiikan" kanssa. Kokoelman kiinnostavin essee on Ville-Juhani Sutisen selitys siitä, miksi hän lopetti runouden tekemisen. Sutisen essee on ainoa kriittinen puheenvuoro "hovirunoudesta", lyriikan avulla itseään onnittelevasta taideinstituutiosta. Ei lyriikan taantuminen sitä tarkoita, että runous olisi muuttunut tavoitettavan helpoksi kieleltään. Runoista on tullut koruesineen kaltaisia teoksina ja kokoelmina. Tai kuten Sutinen toteaa: nykyrunous on kuin kasvisvaihtoehto lihansyöjien pikaruokalassa. Runous jaettuna intiiminä Vaikka runoilija pyrkisi poetiikkansa runtelemiseen, asioiden tahalliseen väärin tekemiseen, hänen teoksensa sijoitetaan valmiiseen avantgarden lokeroon. Toisaalta runouden kuva- ja mittakieli, sanankäytön lyyrisyys, elää osana kaikkea viestintää. Google-vetoisessa viestimaailmassa tekstit tulvivat päälle, mutta runoilijan kannalta kyseessä on vain yksi väline lisää. "Riittää kun pysyttelee vireessä koko ajan", toteaa Karri Kokko, selainrunouden sepittäjä. Sanatulvan keskellä runoilija pyrkii eksymään hallitusti, tulkitsee Riina Katajavuori. Hänen selityksensä runoudelle elämänasenteena on "näennäisen helppouden" rakastamista lauseissa. Vilja-Tuulia Huotarinen ei hänkään näe "apparaattitietoisuutta" uhkaksi runoilijalle. Oma runo voi olla vastaus muiden taiteeseen. Roolirunoja voi Huotarisen mukaan käyttää semanttisten päiväunien jakamiseen lukijan kanssa. Näin runostakin tulee "intiimi totuus joka perustuu kuviteltuun". Roolileikki on tässä kirjassakin viety niin pitkälle, että mukana on essee kuvitteelliselta runoilijalta. Ennemmin olisin kyllä lukenut puheenvuoron kuvitteelliselta lukijalta. Markku Soikkeli -- JOB JOUTUU SALALIITTOTEORIAN UHRIKSI Sakari Issakainen: Mitä pilvet puhuvat Gummerus 2009 MARKKU SOIKKELI Veijariromaani on suomalaisen huumorin lempilapsi. Jostain syystä se on erityisesti miesten suosima, etenkin vanhenevien mieskirjailijoiden kuten Sakari Issakainen (s. 1938). Veijaritarina antaa tilaisuuden käsitellä nousukausien historiaa akuankkamaisen antisankarin näkökulmasta. Sakari Issakaisen romaanissa Mitä pilvet puhuvat on kertojana kirjoittajansa ikäpolvea edustava Hugo Pitkälä. Hugo kertoilee tarinaansa, ensin nuoruudessa murskattuna korkeushyppääjänä ja sitten urheiluyrittäjänä. Urallaan sortuneen suurmiehen taustavoimana on ollut simpauttajamainen urheilusankari. Tavallaan Hugo on elänyt idolinsa elämää, noudattanut valmennusohjeita ja varastanut sitten treenilaitteen piirustukset. Veijaritarinalle ominaisesti Hugolta löytyy suuren keksijän asenne, vaan ei riittävästi taitoja. Ihmistä suuremmat voimat tuntuvat langettaneen ammattiepäonnistujalle Jobin vaivat, salaperäisiä paiseita myöten. Vierellä kulkee saarnaaja ja perässä kostaja. Vainoharhaisen vanhuksen kauhukuvitelmat sopivat, sinänsä, nykypäivän kirpeään veijaritarinaan. Tuloksena on kuitenkin järjestämätön vyöry päiväkirjamaisia säntäilyjä ja unennäköjä Helsingin kaduilla, kokkapuheita ja puujalkavitsejä. Näistä aineksista ei synny romaania yhdessä eikä erikseen. Houreisinkaan kertojaääni ei saa kiinnostumaan pitkästä salaliittovitsailusta alkurynnistyksen jälkeen. Mitä pilvet puhuvat on tekijänsä kahdeksas romaani kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Ehkä tuttua tarinaa on outoutettu liiankin kauan? Markku Soikkeli -- SADUT JA SADISMI HALLITSEVAT PÄIVÄUNIA Jyrki Vainonen: Tornit Tammi 2009 Jyrki Vainonen kirjoittaa omanlaisiaan aikuisten satuja. Hänen romaaninsa ovat täynnä aukeamattomia symboleita ja juonesta riippumattomia ihmeolentoja. Vainosen uusin romaani Tornit muistuttaa hänen André Bretonille omistettua Mykkä jumala -teostaan (2003). Oudossa maisemassa tehty vaellus ja alkuperän etsintä liittävät tapahtumia yhteen. Päähenkilö on koditon Henrik, joka ajautuu kahteen vieraaseen valtakuntaan. Tulviva vesi kuljettaa häntä maailmassa, jossa alkuperän paljastava torni törröttää vaelluksen alussa ja lopussa. Ensimmäisessä valtakunnassa Henrikistä tulee eroottisten ihmislelujen kasvattaja, mutta myös ymmärtäjä. Eroottiset ihmislelut, amorit, ovat perheellisille tarkoitettuja "varaventtiilejä". Kirjan tarinoita ei voi määritellä pelkästään fantasiaksi. Päähenkilö Henrik on ainoa täysi ihminen, mutta jokainen hänen vierailemistaan maailmoista on muutakin kuin vertauskuva. Äidin näkökulma seuraa Henrikiä kuin kirjailijan oma kommentoiva ääni. Traumaattinen satumaailma Tornien satumaailmaa hallitsevat häpeä, syyllisyys ja inho. Toisessa valtakunnassa Henrik rakastuu prinsessaan, joka on pakotettu suutelemaan kaikki valtakunnan sammakot. Kuivakkaan toteavasti kerrotut perhetraumat, niin kuin viileän tahdoton erotiikkakin, vieraannuttavat lukijaa pikemminkin poeettisesti kuin älyllisesti. Lukija voi uppoutua teoksen mielikuvitusmaailmaan, kunhan sietää ahdistuneen ihmiskuvan, jota Tornit tutkiskelee. Sadut ja sadismi hallitsevat päiväuniamme, vihjannee kirjailija. Havaintojen tarkkuus yhdistettynä tuntemusten epämääräisyyteen on Vainosen tyyli- ja tehokeino. Näin hän torjuu sen, että kirjaa voisi lukea satiirina nykyajasta edes yksittäisissä kohtauksissa. Romaanimuoto tuntuu olevan Vainoselle keino huijata lukijan odotuksia. Näkisinkin hänet taitavana novellistina, jota kirjallinen ilmasto pakottaa rujonpuoleisten romaanien rakentamiseen. Markku Soikkeli -- KAUNIS JOUTILAISUUS MIEHEN NÄKÖKULMASTA Tommi Liimatta: Nilikki WSOY 2009 Tommi Liimatta on taiteilijana niin ahkera ja monipuolinen, että häntä on vaikea yhdistää kuvaamiinsa mieshahmoihin, joiden ainoa tavoite on kunniakas joutilaisuus. Uusin kirja, Nilikki, jatkaa ensimmäisen romaanin tarinaa niin juonellisesti kuin temaattisesti. Laiskottelu ja niukoilla resursseilla selviäminen kuvataan peliksi ympäristön kanssa: "Terveet harrastukset sovitaan erikseen, ja niin hyvissä ajoin etteivät ne toteudu." Pienen elämänpiirin kuvauksessa korostuu Liimatan tihennetty lause, joka on tuttu hänen laulusanoituksistaan Absoluuttiselle Nollapisteelle. Liimatan mieshahmojen hartaan kyynisessä asenteessa - "On helpompi elää huonosti" - kohtaa pohjoisen naturalismi eteläisen modernismin. Välillä päästetään ääneen rovaniemeläinen pimeän viinan kauppias, Matinlassi. Välillä kertojaksi vaihtuu hänen ystävänsä Axel Sunnarborg, esikoisromaanin boheemi, joka ei muuta toivonut kuin rauhallista työttömyyttä Tampereella. Molemmat miehet ovat taiteilijaluonteita. He vetäytyvät niin pienelle reviirille, että kirjaimellisesti elävät kädestä suuhun, kaljan ja savukkeiden voimalla. Naisetkin ovat heille kuin reviiriä häiritsevä kulutustottumus. Nilikki on nimensä mukaisesti murretta säästeliäästi käyttävä luonnekuvaus. Se on ytimekkäämpi kuin Liimatan kaksi edellistä romaania ja lupaa hyvää itsevarman proosaäänen tulevaisuudelle. Markku Soikkeli -- ETYMOLOGISTEN OTUSTEN KERHO Jorge Luis Borges: Kuvitteellisten olentojen kirja Suom. Sari Selander Teos 2009 277 s. Novellifantastina tunnettu Jorge Luis Borges (1899- 1986) näki kirjallisuuden kirjastona, toisiaan lainaavien tekstien verkostona. Hänen kertomuksensa etenivät pikemminkin pystysuoraan tekstilainojen sisällä kuin henkilöiden tai paikkojen välillä. Borgesin tuotannon erikoisuuksiin kuuluu bestiario eli hakuteos myyttisistä olioista. Kirjan ensimmäinen versio on vuodelta 1957 - ja nyt viimein myös suomeksi. Myytteihin lasketaan Borgesin tapauksessa klassisen mytologian otukset, kuten lohikäärmeet, mutta myös tunnetut kirjalliset keksinnöt, kuten Kafkan novellista tuttu "Ordirak" tai "Matelija josta C.S. Lewis uneksi". Kirjaa voi käyttää kelvollisena hakuteoksena myytteihin, mikäli etsii tietoa hirviöistä kansanuskosta ja kaskuista sulatettuina sekasikiöinä. Juuri Borgesin bestiariosta iloitsee se lukija, joka näkee erityistä kauneutta "tarkoituksettomissa mutta täydellisissä olioissa", kuten Kai Laitinen on kuvaillut Kafkan hirviötä. Mustejäniksen myyttiperä Kirjallisuuden lajina bestiario saa esikuvansa erityisesti 1500-luvun matkakertomuksista. Niissä kuulopuheet uskomattomista hirviöistä kävivät arvokkaasta todisteaineistosta. Bestiarion otukset ovat peräisin niin erilaisista lähteistä, ettei niitä voi luokitella muutoin kuin etymologisin eroin. Jos etymologiselle kartalle on jäänyt aukkopaikkoja, Borges on täyttänyt niitä omilla keksinnöillään. Lukija voi miltei nielaista "todelliseen" mytologiaan kuuluvana vaikkapa "Mustejäniksen". Kirjan suomentaja Sari Selander toisaalta toteaa, että Borges on tehnyt kirjaan hämmästyttävän vähän omia lisäyksiään. Suomentajan tehtävä muistuttaa arkeologia, joka rakentaa kunnioittamansa kohteen ympärille elävän museon. Hän joutuu päättelemään, mikä esseemäisen viileässä tekstissä on Borgesin omaa fiktiota ja mikä on peräisin myytin kulttuurisista kerroksista. Selanderin suomennos tekee hakuteoksesta kestävän. Hän on joutunut perehtymään monikielisiin lähteisiin ja umpikujaan johdatteleviin lähdeviittauksiin. Teoksen lopusta löytyy perinpohjainen selitysosio ja Borges- tuntemuksen arkeologiaa avaava pitkä essee. Markku Soikkeli -- KIELTÄYMYKSESTÄ LÄHTEVÄÄ KAUKOKAIPUUTA Ville-juhani Sutinen: Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan Kirjeitä utopiasta, kapinasta ja taiteesta Savukeidas 2009 459 s. Matkaesseet ovat niin tavattoman suosittuja, ettei juuri muunlaisia esseitä nykyään näekään. Kaikki kapinallisempi teksti menee yleensä pamfletin piikkiin tai sitten kyseessä on akateemista asiaproosaa länsimaisen kulttuurin perikadosta. Turkulaisen Ville-Juhani Sutisen esseekirja on niin tuhti teos, että se sisältää aineksia kaikista näistä. Pitkät matkaesseet toimivat kehyksenä Sutisen jupinoille kulttuurin rappiosta ja originellin yksilön katoamisesta. Runoilijana tunnettu Sutinen käyttää esseissään akateemista arsenaalia, mutta asenne on punk- henkisen ehdoton 'yksilö vastaan Järjestelmä'. Kulutusyhteiskunnan kriitikkoja Adornoa ja Baudrillardia Sutinen siteeraa todisteeksi länsimaisen rappion yleistettävyydestä. Hänen omat ajatuksensa ovat pikemminkin alaviitteitä teorialle kuin tulkintoja koetulle. Ukraina on totuus menetetystä Sutinen tuntuu haikailevan esseissään jotain alkuperäisempää paikallista kulttuuria, jonka kulta-aikaa hän ei kuitenkaan mainitse. Hän ei seiso klassikkojen raunioilla, vaan kauhistelee, hurmiotaan peittelemättä, länsimaisen viihteen ja turismin ylivoimaisuutta. Etenkin Lontoo on Sutiselle "epäkaupunki" ja viihde se "taikuri", joka on kadottanut sekä metropolin kokoisen esityksen että kohdeyleisön. Sutisen kirjaa voi matkajuttujen osalta verrata Jani Saxellin tuoreeseen Vaihtoehtoinen USA -kirjaan. Saxell on samanlainen kriittisen sivistyksen kasvatti kuin Sutinen, mutta keskittyy esseissään henkilökuviin, antaa tapausten ja faktojen puhua puolestaan. Myös Sutinen on reissannut suurkaupunkien kolkoilla sivukujilla ja tavannut yhtä äärimmäisiä elämäntaiteilijoita. Sutisen kiinnostus kohdistuu kuitenkin siihen, miten samaa viihdettä kulutetaan samalla tavalla niin Amerikassa ja Englannissa kuin Suomessa ja Ukrainassa. Ei ole alkuunkaan uskottavaa, kun Sutinen julistaa palaavansa Ukrainaan nähdäkseen aidon ihmisen joka elää ja kärsii pintaviihteen tuolla puolen, jos hän kuitenkin hekumoi juuri viihteen ja Facebookin tuottamalla "mausoleuminuoruudella". Monikulttuurisuuden muodot Suhteemme viihteeseen on Sutisen mukaan samalla tavoin paradoksaalinen kuin suhtautumisemme taikuriin. Toivomme, että taikuri kätkee temppunsa salaisuudet, mutta toisaalta haluaisimme tietää miten hän meitä huijaa. Samaa laskelmoitua etäisyyttä vaadimme viihteeltä, ja vähitellen myös taiteelta: tietoa siitä kuinka ne käyttävät hyväksi heikkouksiamme. Lontoon kohdalla Sutinen tekee myönnytyksen, että aitoa kulttuuria sattaa löytää alistettujen ryhmien taiteesta. Länsimaat ja niiden hallitseva luokka on sen sijaan valinnut turtumuksen. Parhaimmillaan Sutinen on herkutellessaan itäisen Euroopan ankeudella. "Teeskentelemättömyyttä" hän löytäisi varmasti yhtä paljon Lieksasta ja Pelkosenniemeltä kuin Odessasta ja Harkovasta, mutta rinnastukset Lynchin elokuviin ja neukku-nostalgiaan toimivat tyylikkäämmin jälkimmäisten yhteydessä. Kieltäymyksestä lähtevälle kaukokaipuulle on edelleenkin vahva tilaus. Siksi Sutisen kirjaa voi suositella kaikille meille, joille on matkailussa tärkeämpää Suomesta lähteminen kuin jonnekin saapuminen. Markku Soikkeli -- KUOLEVA SATUSETÄ JA KAPINOIVA TYTÄR Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä Suom. Raija Rintamäki Tammi 2009 Elämäkertabuumin romaanit eivät juuri eroa tietokirjoista. Fiktion ja faktan rajaa on vaikea vetää myöskään Merete Mazzarellan Topelius-romaanissa. Kirja ilmestyi jo kesän korvalla, mutta on noussut uudelleen esiin Finlandia-ehdokkuuden myötä. Zacharias "Sakari" Topeliuksen (1818-1898) kirjallinen hahmo on rakennettu teoksessa yhden vanhuuspäivän ympärille. Topeliuksen nuoruuden päiväkirjoissa vastaan tuleva riehakas, teatterista ja lauluista hurmaantuva elämänpalvoja on aivan toinen ihminen kuin tämä kansakunnan kaapin päällä kuihtuva klassikko. Tutkijan näkökulmaa Mazzarella käyttää taustoittaakseen Zachariaksen muistot. Kaunokirjallista vapautta hän tarvitsee tulkitakseen muistojen merkityksen kuolemaa lähestyvälle satusedälle. Varmat lähdeviitteet on merkitty leipätekstiin asteriskilla ja kirjan lopusta löytyy paitsi selittävä essee myös runsas lähdeluettelo. Suositeltavaa lukemista se on Topelius-entusiasteille. Satusedän tytär Mazzarella kiinnittää huomion Topeliuksen naimattomaan tyttäreen, jonka vapaudenkaipuussa on paljon samaa kuin Zachariaksen nuoruudessa. Satusetä on huolissaan siitä, että vapaamielinen tytär saattaisi lukea aikansa radikaalia kaunokirjallisuutta, August Strindbergiä ja Émile Zolaa. Näkökulman kuivasta akateemisuudesta käy esimerkiksi se, miten Mazzarella puntaroi tätä isän ja tyttären samankaltaisuutta. Proosalle olisi ominaista näyttää henkilöt toiminnassa ja antaa lukijalle tulkintatilaa. Mutta historiahakuisesta näkökulmasta todisteiksi esitetään kirjallisia lähteitä, nimihenkilön omissa kirjoituksissa vaihtelevia käsityksiä. Arkistotyön ja empaattisen mielikuvituksen erottamattomuus toivat Mazzarellalle kyllä Finlandia- ehdokkuuden, epäilemättä myös aiheenvalinta. Viime vuonna Mazzarellan Runeberg-teos sai tunnustuksen vuoden parhaasta tiedekirjasta. Ei kaipuuta, ei surua -nimellä suomennettu Topelius- teos ei kuitenkaan ole Merete Mazzarellan parasta tuotantoa. Mazzarellan journalistisen tarkka esseelause ei pääse loistamaan romaanille ominaisessa, muisteluiltaan pöhöttyneessä ja haikailevassa ilmaisussa. Toisaalta vanhuus aiheena on juuri sitä, minkä puolesta Mazzarella on polemisoinut aiemmissa kirjoissaan. Markku Soikkeli -- UUNI ON MIEHEN MITTAINEN KIRKKOTYÖ Antti Hyry: Uuni Otava 2009 400 s. MARKKU SOIKKELI Antti Hyryn uusin romaani on kuin harras parodia insinööriproosasta, kotimaisen realismin äijälajista, jonka pitkäikäisin ja maineikkain edustaja Hyry itse sattuu olemaan. Hyryn proosa on aiheiltaan ja kieleltään niin vankkaa kotimaista, että sitä tavataan verrata hänen tarinoidensa rakennelmiin. Tällaista käsityötä enää harvoin näkee - muualla kuin viisikymmentä vuotta julkaisseen Hyryn teoksissa. Uuni on pedanttisen tarkka kuvaus uuninrakennuksesta niin kuin Hyryn edellinen Finlandia-ehdokas Aitta (1999) oli kuvaus aitankokoamisesta. Kymmenen vuoden julkaisutahti on suorastaan kiivas verrattuna romaanien sisäiseen maailmaan. Uunia tulee pakostakin lukeneeksi myös tarinan rakennuksena. Muuraamisen vaatimat 400 sivua koostuvat sekä materiaalien etsiskelystä että inspiraation haeskelusta. Näkökulma on vanhan miehen, Pietarin. Tosin Hyryn proosasta ei aina voi varmuudella sanoa, onko ääni lapsen vai vanhuksen vaiko muuten vain vilpittömän ihmettelijän: "Minulla nytkin, vaikka asia on hyvin hoidettu, tuntuu, että pitäisi saada asettua ja levätä, että rupeaisi tuntumaan olo tavalliselta, niin kuin ei mitään." Toimeen ryhtyminen on kuin eettinen ponnistus, jonka Hyryn kertojaminät erikseen toteavat. Uuninmuuraus on juuri rakentajansa mittaista kirkonholvausta, myös unelmana ja aikomuksena. Museoitu kielimaailma Antti Hyryn proosassa viehätys on toisaalta suullisen ja kirjallisen kerronnan hienoisessa sävynvaihtelussa, toisaalta tekojensa edellä kulkevan kertojaminän huomioissa. Maailma on Hyryn tarinoissa miellyttävästi keskeneräinen, kulttuuri vain sitä, mitä teemme käsillämme juuri nyt. Siksi Hyry on voinut kuvata hyvinkin lähelle nykypäivää tulevaa elämäntapaa niin, että jokainen konekin näyttää itse rakennetulta. Hän museoi maailmaa, joka on olemassa yhtä paljon kielessä kuin rakennuksissa. Ehkä tämä on insinöörin unelma Suomesta, jossa herätään päiväunilta puusohvalla, käydään heittämässä nokilöylyt, ja otetaan työmaalle mukaan tietokonesalkku. Mutta mukana on myös kaikenlaista Pietarin mieleen juolahtanutta, marjanpoimintaa, ajatuksia museomatkan varrelta, pariskunnan keskusteluja miehen evästarpeista. Varsinainen rakentaminen on pikkutarkan konkreettista verrattuna pitkiin jahkailuihin. Työn kuvauksesta iloitsee kuin se ratkaisisi draaman itsensä ulkopuolelle luiskahtelevan kertojaminän sisällä. Ja tähän suuntaan kirjan rakennekin lukijaa ohjailee, huomaamaan tarinaa alustavan ja sulkevan "minän", joka on yhtä tyhjä tai valmis kuin lämmintä hautaholvia muistuttava tulimuurinsa. Markku Soikkeli -- KONEHULLUN VUOSISADAN AVAINNÄYTELMÄ Karel Capek: R.U.R. Suom. Eero Balk Savukeidas 2009 124 s. MARKKU SOIKKELI Klassikkokäännösten joukossa harvoin tapaa teosta, joka on vaikuttavuuteensa nähden niin vähän tunnettu kuin Karel Capekin näytelmä R.U.R. (1920). R.U.R. pohjusti paitsi tsekkiläisen kirjoittajansa kansainvälisen maineen myös konehullun vuosisadan keskeisen käsitteen 'robotti'. Jo näytelmän nimi viittaa aikakauteen, jossa uusi elämä tunnetaan tuotemerkkinä. R.U.R. tarkoittaa Rossumin Universaaleja Robotteja, joilla on tarkoitus helpottaa ihmiskuntaa kurjimpien ja likaisimpien töiden tekemisestä. Draamaksi R.U.R. on vähintäänkin haastava. Siinä on "alkukomedia" ja kolme näytöstä, joiden välillä on pitkiä ajallisia hyppäyksiä. Tilanteet vaihtelevat romanttisen farssin ja poliittisen allegorian välillä. Tarinan valtavat mittasuhteet, robottien vapautusrintama ja vallankumous, on kerrottu pienen ihmisryhmän näkökulmasta. Tiedemiesten saarelle saapuva Helena Glory on näytelmän keskushahmo, joka sekoittaa älykköjen motiivit ja edustaa humanismia puhtaimmillaan. Sieluton työläinen Savukeitaan tuore julkaisu on nyt ensimmäinen suoraan tsekistä tehty käännös. Huonosti tunnettujen klassikkojen tapaan R.U.R. tarjoaa miellyttäviä yllätyksiä. Se on aineksiltaan monisyisempi kuin millainen paikka sille tavataan antaa edes tieteiskirjallisuuden historiassa. Capekin teksti tuo mieleen loputtoman määrän viittauksia myytteihin, etenkin keinotekoisen ihmisen luomiseen, olipa kyseessä savesta, vainajanpalasista, tai biteistä tehty olento. Dystopiana ja vertauskuvana R.U.R. käsittelee työläisten suhdetta omistavaan luokkaan. Konemaisen työn tekijä ei tarvitse sielua, mutta voi nousta omistajiaan vastaan. Capekin tarinassa kapitalistien ratkaisu on nokkela. Jos robotit, siis kirjaimellisesti pätkätyön tekijät, ovat tarpeeksi erilaisia, ne voidaan usuttaa vihaamaan toisiansa. Suomentaja Eero Balk muistuttaa kuitenkin jälkisanoissaan, että Capek itse ei uskonut minkäänlaisiin utopioihin, vähiten aikansa neuvostososialismiin. Capek käsittelee perusteellisesti monia scifististiä teemoja ihmisen tarpeesta esineistää ihmistoverinsa. R.U.R on kuin Fritz Langin elokuva Metropolis (1927) auki selitettynä, vaikka uskonnolliset viittaukset ovatkin suorempia ja kömpelömpiä kuin yleensä robottitarinoissa. Robotti-käsitteen varsinainen keksijä oli Karelin taiteilijaveli Josef. Veljekset yhdistivät teoksissaan moderneja tyylikeinoja perinteisiin aiheisiin, ja molempien teokset ovat säilyttäneet merkityksensä nykypäivään. Prahassa onkin parhaillaan esillä Josef Capekin maalausten laaja retrospektiivi. Markku Soikkeli -- POSTMODERNI VAMPYYRI VALLOITTAA VENÄJÄN Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta. Yli-ihmisen tarina Suom. Arja Pikkupeura Tammi 2009 398 s. MARKKU SOIKKELI Runoilija Fjodor Tjuttsevin tunnetun aforismin mukaan Venäjää ei voi ymmärtää, siihen voi vain uskoa. Monenlaista myyttiä on Venäjästä laadittukin, useimmiten ulkoa katsellen ja kauhunsekaisin tuntein. Kansanluonteen myyttisyyden voi ottaa myös vakavan kujeilun kohteeksi, kuten venäläiset absurdistit ovat tehneet Gogolista alkaen. Viktor Pelevinin romaani Viides maailmanvalta jatkaa venäläisen absurdismin perinnettä, mutta omaperäisellä tavalla. Kielen ja ideoiden omaperäisyys onkin vähimmäisvaatimus tarinalle, joka houkuttelee näkemään venäläisen arjen vampyyreiden näkökulmasta. Luuserista trendiruhtinaaksi -tarina on tuttu Pelevinin aiemmista romaanisuomennoksista. Venäjän todellisuus on juuri niin mielipuolinen kuin miltä se näyttää, todistelevat hänen kirjojensa kertojat: salaliitot ovat todellisia ja pintamuoti paljastaa kätketyt valtakoodit. Tällä kertaa Pelevinin sinnikäs minäkertoja kokee täydellisen muodonmuutoksen. Moskovalainen nuorukainen vihitään vampyyriksi, Venäjän salaiseen eliittiin, joka hallitsee oligarkkeja ja poliitikkoja. Uusi maailmanjärjestys selitetään opettavaisina keskusteluina mestarin ja oppipojan välillä. Löysä kerrontaratkaisu muistuttaa Pelevinin edellistä suomennosta, Kauhukypärää (2005), epäonnistunutta kokeilua dialogiromaanilla. Absurdin huumorin uudistajana Pelevin on kuitenkin omaa luokkaansa. Hän kirjoittaa oman aikamme näköistä proosaa, jolle 'leikkisä postmoderni' olisi peräti vaisu määritelmä. Venäläisessä merkkimaisemassa ei voi enää erottaa pilkkaa ylistyksestä, toteaa kirjailija. Merkitysten imijät Populaarikulttuurin vampyyreistä on tullut menestystuotteita. Samalla goottiset aiheet on vesitetty teineille sopivaksi kauhuromantiikaksi ja muodiksi. Muodista löytyy toki venäläinenkin hömppäversio, Sergei Lukyanenkon järjettömän suosion saavuttanut vampyyritrilogia. Mutta jo 1700-luvulla, kun vampyyri hyppäsi kansanperinteestä lehtijuttuihin, hahmoa osattiin käyttää vallan ja ahneuden vertauskuvana, koronkiskurin perityyppinä. Tähän perinteeseen Viktor Pelevin palauttaa dekadentit yli-ihmisensä. Minäkertojan opintojen kautta saamme tietää, että vampyyrit hallitsevat yhteiskuntaa "diskurssin" ja "glamourin" avulla. Vampyyrit ovat pikemminkin merkitysten kuin veren imijöitä, metahirviöitä, jotka ovat sopeutuneet erityisen hyvin venäläiseen piilotajuntaan. Mustahan on Venäjän kansallisväri, selittää kirjan kertoja: "noir-tendenssi" sopii "ikuiseen suruasuun". Jos uskoo Venäjään niin miksipä ei uskoisi vampyyreihinkin? Viides maailmanvalta ei ole yhtä kekseliäs teemojen sekoittaja kuin Pelevinin aiemmat romaanit, mutta Venäjän historiasta se laatii melkoisen kummitusjunan, jonka yksityiskohdat täytyy erikseen tarkistaa suomentajan laatimasta henkilöluettelosta. Markku Soikkeli -- VELANTUNTO ON IHMISEN JA KULTTUURIN PERUSTA Margaret Atwood: Velka ja vaurauden varjopuoli Like 2009 Suom. Petri Stenman 253 s. MARKKU SOIKKELI Kirjailijat ovat tavanneet esipuheessa kiittää tahoja, joille he ovat velkaa kirjan valmistumisesta. Kanadalainen Margaret Atwood lähtee esseeteoksessaan liikkeelle siitä, että 'velallisuus' on kaiken sivistyneen elämän ehto. Valtiot lainaavat kansalaisiltaan rahat verotuksen muodossa ja kirkot säätelevät ihmisten synnintuntoja niin kuin maksamattomia velkoja. Ihmissuhteet ovat mahdollisia, kun tunnemme saavamme suhteista yhtä paljon kuin olemme itse niihin tuoneet. Maailmantalouden traagiselta tuntuva velkakierre onkin vain osa laajempaa, ihmislajin perustaa kalvavaa luottamuskriisiä. Ei siis ihme, jos kirjallisuuden kolmanneksi suurin aihe on rikkauden tavoittelu ja sen kääntöpuoli, sosiaaliset suhteet repivä velallisuus. Kostotarina kiihottaa meitä juuri siksi, että tunnemme velkojan saavan siinä viimeinkin omansa velalliselta. Pakkomielteinen viha ja muut tutkimattomat tunteet ihmissuhteiden epäreiluudesta saavat hyvityksen, ja syntipukin, Hamletin tai Venetsian kauppiaan tapaisissa kostotarinoissa. Sama tarkoitus on poliittisilla totuuskomissioilla, toteaa Atwood. Saitureiden planeetta Velka ja vaurauden varjopuoli kytkee kohtuuttomuuden tuntemukset yhteisöllisen elämän perusteisiin. Atwood visioi, että suhtautumisemme velallisuuteen on muuttumassa toisaalta kepeämmäksi, toisaalta kärjekkäämmäksi. Esseemuoto antaa historian suhteen vapauksia, joita pamfletin tekijä ei saisi anteeksi. Toisaalta velallisuuden ja vaurauden merkityksiä kartoitetaan lavealti. Parhaimmillaan Atwood on tietysti kirjallisten esimerkkiensä kanssa. Hän analysoi perusteellisesti maailman tunnetuinta joulutarinaa, Charles Dickensin Saiturin joulua (1843). Atwood osoittaa, että kyse on Faustus-myytin protestanttisesta versiosta. Saiturille käy lopultakin suhteellisen hyvin eikä häntä rankaista pöyhkeydestä kuten Faustusta. Koronkiskonta sinänsä ei ollut Dickensin mielestä mikään hirvittävä synti. Kirjansa viimeisessä luvussa Atwood antaakin Saiturille uuden oppitunnin ja kuljettaa hänet 1900-luvulle. Saituri saa nähdä millaista tuhoa on syntynyt, kun kaikki kahmivat omaisuutta lainaamalla resurssinsa yhteiseltä planeetalta. "Kustannushyötyanalyysin" tekijänä luonto on aivan omaa luokkaansa, muistuttaa Atwood. Velkojana luonto on vain kärsivällisempi ja totaalisempi kuin ihmiset. Markku Soikkeli --