Tämä artikkelini on ilmestynyt aiemmin teoksessa Kai Mikkonen, Ilkka Mäyrä, Timo Siivonen (toim.), Koneihminen. Atena: 1997.
KONEIHMISEN EVOLUUTIO
tieteisfiktion kuvaamanaIhmisen evoluution muuttuessa biologisesta kulttuuriseksi ovat kulttuurisen evoluution keksinnöt muuttaneet ihmisen kykyä aistia ja ymmärtää ympäristöä. Tieteellisten vallanku- mousten ja yhteiskunnallisen demokratisoitumisen jälkeen ihminen on kuitenkin voinut pitää itseään ensisijaisena eräisiin olentoihin nähden: omien luomustensa, koneidensa herrana. Vasta vähitellen ihminen on hyväksymässä, että sekin suhde on molemminpuolisen vaikutuksen tulos. Ihmisen ja hänen ympäristönsä välisiä epäjatkumoita voidaan tarkastella avaruudellisina, biologisina, psykologisina ja kulttuurisina.
Bruce Mazlish on kuvaillut tieteen historiaa näiden epäjatkumoiden ylittämisenä. Kopernikaaninen käänne avaruudellisessa maailmankuvassa muutti ensim- mäisenä käsityksiä ihmisestä maailmansa keskipisteenä. Darwinismi merkitsi samanlaista muutosta biologian alueella. Mazlishin mielestä Freud ja psykoanalyysi muuttivat vas- taavasti käsityksiämme yksilöiden ja sosiaalisen kontekstin suhteesta. Viimeiseksi kopernikaaninen kumous tapahtuu ihmisen ja hänen omien luomustensa välillä. Koneissa olemme luoneet mekaanisen ympäristön, joka muuttaa meitä yhtä paljon kuin me päivitämme koneitamme. (sit. Warrick 1977.)
Patricia Warrick, joka on esitellyt Mazlishin ajatuksia artikkelissaan "Images of the Man-Machine" (1977), näkee ti- eteisfiktiolla merkittävän roolin ihmisen ja koneen välisen suhteen pohdinnassa. Warrick arvelee, että jo 1940-luvulta alkaen tieteisfiktio on vaikuttanut merkittävästi tieteen rin- nalla muuttaessaan käsityksiämme koneesta ihmisen toimin- tojen neutraalina kohteena. (Warrick 1977, 185-188.) Tieteis- fiktio, science fiction, on kulkenut teknisen kehityksen edellä kuvittelemassa mitä ihmisen ja koneiden välinen tasa-arvo voisi olla parhaimmillaan ja pahimmillaan. Tieteisfiktion su- hde tekniikkaan ei ole selitettävissä pelkkänä modernina teknologiauskona, koska tieteisfiktion maailmassa tekniikan ihmeet vaikuttavat myös kerrontatekniikkaan.
Kieli ja erityisesti kielikuvat, joille tieteisfiktio perustuu yhdistäessään fiktiota ja luonnontieteen faktoja, ovat mahdollistaneet luonnon ilmiöiden kuvaamisen ihmisen kal- taisina. Luonto käyttäytyy kuin sillä olisi tahto tai pyrkimys johonkin ja luonnon mekanismit muistuttavat ihmisen tai kulttuurin muutoksia. Tieteisfiktiossa biologinen evoluutio on sopusoinnussa kulttuurisen evoluution kanssa. Ihmisen biolo- gista kehitystä on tarkoituksenmukaista kontrolloida samoilla periaatteilla kuin koneiden kehitystä.
Evoluutiota koskevissa visioissa 1980-luvulla syntynyt kyberpunk on merkinnyt scifin perinteisen aiheiden umpiku- jaa, tunnustusta sille, että tieteisfiktio ei ole voinut luoda ko- herenttia mielikuvaa ihmisevoluution mekaanisesti vahvis- tetusta seuraavasta vaiheesta.
Science fictionin maailmankuva on kuin Ankkalinna
Tieteisfiktio on omalla tavallaan tulkinnut ja kertomuk- sellistanut tieteen toimintaa. Scifissä ihmisen ja koneen su- hde on ollut likeisempi kuin tieteellisissä teksteissä, koska scifissä ihminen on ikäänkuin kierrättänyt osan sieluaan koneisiin. Täten scifi on pystynyt yhdistämään uskonnon ja tieteen välisen tavan ymmärtää kulttuuria piirittävää luon- toa, ihmistä osana maailmaa. Henryk Skolimowskin mukaan jakautuminen jyrkästi erilaisiin tapoihin tulkita ihmisen lu- onnollisuutta/kulttuurisuutta tapahtui 1600- ja 1700-luvuilla. Uskonto edusti sisäänpäin kääntynyttä, pysähtynyttä maail- mankuvaa, tiede jatkuvaa muutosprosessia ja ulospäin suun- tautumista. Tiede otti hoitaakseen luonnonvoimien tehtävän maailmaa muuttavana ja arvot määrittelevänä prosessina. Elämä supistettiin vähitellen pelkäksi kulutukseksi ja se määriteltiin pelkästään fysiikan, biologian ja ekonomian näkökulmasta; tiedon eskatologia muutettiin tekniikan me- todologiaksi. (Skolimowski 1984, 16-17, 39-40.)
Tieteisfiktiossa se mikä on hyödyllistä ja käyttökelpoista on myös autuaalista, ihmeellistä. Ihmisellä on rajattomat mahdollisuudet muuttaa itseään ja ympäristöään, joten ihmi- nen on oman evoluutionsa luoja ja luomus; hän näkee kei- notekoisessa ympäristössä oman evoluutionsa merkit ja tule- vat mahdollisuudet. Tästä evoluutiohybriksestä nousee kuitenkin ongelmia, jotka ovat muuttaneet tieteisfiktiota sisältäpäin ja pakottaneet sen muuttumaan suhteessa tekn- ologian todellisiin saavutuksiin. On perusteltua väittää, että tieteisfiktion historia heijastaa ihmisen ja teknologian välisen suhteen muuttumista.
Scifi on aina kulkenut kaksi askelta edellä teknistä ke- hitystä, mutta marssin suunta on ollut jotakuinkin sama. Brian Easlea on kirjassaan Fathering the unthinkable (1983) nähnyt teknologian ja scifin kehityslinjoissa samanlaisen maskuliinisen hybriksen. Easlean mielestä H.G. Welssin jo vuosisadan alussa kirjoittamat visiot ihmiskunnan tule- vaisuudesta paljastavat hyvin miehelle ominaisen haaveen aistien totaalisesta kontrollista ja oman ruumiin mekanisoin- nista. (Easlea 1983, 36-38.)
Vaikein haaste tieteisfiktiolle on ollut ihmisen evoluutio. Kuinka pitkälle ihminen voi kulttuurisin keinoin tehostaa ja nopeuttaa oman lajinsa evoluutiota? Tähän vastaaminen on edellyttänyt tieteisfiktion kommentoivan yhtä lailla omaa tra- ditiotaan kuin teknologian kehitystä. Evoluution on nähty etenevän koneen ja ihmisen tuskallisena symbioosina. Toisaalta tieteisfiktioon on sisältynyt dystooppisia näkyjä si- itä, miten symbioosin ulkopuolelle jääneet luonnonvoimat muuttuvat inhimillisesti käyttäytyväksi uhkaksi. Tieteisfiktion tapa kuvata kehitystä onkin vain äärim- mäinen esimerkki tieteen diskurssista, jossa hallittaville vo- imille annetaan yhä enemmän tunnistettavia, ymmärret- täväksi tekeviä piirteitä. Ihmisen on helpompi kontrolloida konetta ja voimaa, joita hän ymmärtää. Ihmisyyden projiso- iminen kulttuurin ulkopuolelle on kuitenkin johtanut siihen, että villin luonnon on tulkittu käyttäytyvän määrätietoisena vastavoimana ihmisen evoluutiotoiveille.
Tieteisfiktion maailma on ollut pitkään kuin Ankka- linna, jossa on loputtomat resurssit. Kaikki artefaktit on irroi- tettu luonnollisesta alkuperästään ja ihmisten työ on kaikkea muuta kuin materiaalia jalostavaa. Tieteisfiktion 1940-1950- lukujen kultakauden perintönä sen maailman ja miljöön rajat olivat selkeät ja sen hahmot yksinkertaistettuja. 1960- ja 1970-lukujen pehmeä scifi käänsi huomion takaisin sisäavaruuteen. Ihminen itse oli omituisin olento kosmok- sessa, kartoittamaton vieras äly. Hänen omituisuutensa metafora oli oikutteleva, omia prosessejaan epäilevä robotti.
Vaikka ihmisen ja koneen suhde on ollut scifissä aina keskeinen huolenaihe, vasta 1980-luvulla scifin kyber- punkiksi kutsuttu vaihe tematisoi haastavasti ihmisen ja koneen suhteen: mekanisoituneen ihmisen ja inhimillistyneen koneen. Katse kääntyi seikkailijan omaan ruumiiseen ja iden- titeettiin. Scifin klassinen kysymys "missä ihmeessä minä olen?" muuttui 1980-luvun haasteeksi "mitä ihmettä minä olen?". Pohdinnan intimisoituminen johtui 1980-luvun hi- tecin luonteesta ja vuosikymmenen mentaliteetista, jossa yk- silön kokemusmaailma sai entistä suuremman huomion. Ky- berpunkissa tieteisfiktio kyseenalaisti ihmisen ihmisyyden käyttämiensä välineiden mukaisena olentona. Kuten Bruce Sterling toteaa kyberpunk-antologian Peililasit (1990) esipu- heessa, huipputekniikka ei ollut enää suurta ja mahtavaa, vaan intiimiä ja lähellä intiimiä kokemusta: sylitietokone, korvalappustereot, pehmeät piilolinssit (Sterling 1990, 10).
Kyberpunk vakiintui niiden teknisten keksintöjen näköiseksi, jotka olivat innoittaneet sen syntyä. Se kiihdytti evolutiiviset utopiat ja dystopiat äärimmäisyyksiin. Kyber- punkin kuvaamana kaikki ihmisessä ja hänen ym- päristössään on muutettu kulttuuriseksi, keinotekoiseksi ja kontrolloiduksi. Virtuaaliavaruudessa on toki omat kaoottiset, luonnonlakeja muistuttavat mystiset voimansa, mutta vir- tuaalinen avaruus on kuitenkin vain neliulotteisen kosmok- sen kuvajainen, tähtimatkaajien tarvitsema rajaseutu.
Kyberpunk on näyttänyt millainen unelma- ja uhkakuva on teknologian vahvistamana ruumis, kyborgi. Näkisin ky- borgin hahmon kattavampana unelmana kuin pelkkänä ihmi- sen ja koneen yhdistelmänä. Kyse on ihmisen liittoutumisesta abstrakteihin luonnonvoimiin teknologian avulla, ihmisen metafyysisemmäksi tekemisestä alkemistisella eli luonnon- voimien periaatteet oikein tulkinneella tieteellä.
Vaikka kyberpunk on vienyt scifin perinteiset ideat iro- nisiin ja traagisiin äärimmäisyyksiin, ei scifi kirjallisuuden- lajina osoita mitään ehtymisen merkkejä, vaan käy entistä voimallisemmin risteytymään muiden lajityyppien kanssa. Scifin kaupalliset mahdollisuudet ovat etenkin elokuvan ja nuorille suunnatun viihteen puolella suuremmat kuin koskaan.
Kuin kala teräksisellä rannalla
On kertakaikkiaan oltava sellainen vakio, jonka avulla yhtälön universumi sellaisena kuin se on, ja universumi sellaisena "kuin haluaisimme sen olevan" puoliskot ovat yhtenevät täydellisen euklidisessa ja karman mukaisessa harmoniassa. (Steel Beach, 551.)
John Varleyn Steel Beach (1994) ei ole tyyliltään kyber- punkia, mutta se on kyberpunkin kontekstissa syntynyt ro- maani, jossa mielestäni parhaiten tiivistyy scifin tämänhetki- nen epävarmuus koneihmisen evoluutiosta. Steel Beach kertoo ihmiskunnasta uuden evoluutiokynnyksen edessä. Maapallo ja sen hedelmällisyys on hukattu, jäljellä on ihmisen itsensä luoma toinen luonto, teknologinen miljöö. Ihmiskunta on kuin teräksiselle rannalle ajautunut kala evoluution uudesta aa- munkoitossa; tästä kirjan nimi ja kattava metafora. Miljoonit- tain kaloja tulee kuolemaan uuteen ympäristöön sopeutuessa, mutta lopulta ihminen on löytävä harmonian uuden luonnon kanssa. Vai onko?
Steel Beachin päähenkilö on enimmän aikaa tietoinen maailmansa kaoottisuudesta. Hän sopeutuu evoluution haasteeseen, koska hän on monitaitoinen, ja itse asiassa myös monineuvoinen. Päähenkilö voi ottaa henkilöhahmona ja ker- tojana useita eri rooleja, koska uskoo, että evoluutio on vain "sääntöjen muuttumista" ja siihen sopeutumista.
Muutoksen ongelma uudessa täydellisesti kontrol- loidussa maailmassa on se, että ihminen joutuu itse huole- htimaan evoluutiosta. Mikään ulkoinen tekijä ei vaikuta ih- misen biologiseen tai kulttuuriseen muuttumiseen, jos hän ei sitä itse halua. Kuun pinnalle rakennettu keinotekoinen ym- päristö on kokonaisuutena elävän organismin kaltainen, mutta se ei pysty muuttumaan ilman ihmistä. Keinotekoisesta luonnosta puuttuu sattumanmukainen säätely ja biodiver- siteetti.
Keinotekoisen organismin jokaista instrumenttia ja kat- kaisijaa valvoo Keskustietokone. Elämä Kuun Disneylande- issa kuten Maan kaltaiseksi tehtyjä vyöhykkeitä ro- maanissa kutsutaan! olisi pelkkää idylliä, mutta ongelmana on se ettei maailmassa ole enää mitään muuta kuin idylli. Steel Beachin kaltaisissa romaaneissa evoluutio siirtyy vaakasuoraksi kehitykseksi. Muuttumalla ihmisestä toiseksi, vaihtamalla toistuvasti rooleja ihminen voi yhä ylittää konk- reettisia rajoja kulttuurin sisällä.
Aivan kuten esikuvansa Robert Heinlein, Varley tarjoaa periaatteessa täydellisen demokratian utopiaa, jossa kuka ta- hansa voi ryhtyä kenen tahansa paikalle. Käytännössä Varley kuitenkin rakentaa kertomuksensa sisällä uuden hierarkian sille mikä on ensisijaista ja hyvää, mikä toissijaista ja pahaa. Hyvää on miehen kulttuurinen luominen, uusien evoluutiota helpottavien keksintöjen tekeminen. Pahaa, vaarallista ja identiteettiä uhkaavaa on biologinen luominen. Identiteetin epävarmuus konkretisoituu äidin kaltaisessa hahmossa, joka pystyy luomaan uutta ilman teknologiaa. Vapaa biologinen luonnonvoima on uhka kulttuurille, todistavat Heinlein ja Varley.
Steel Beachin päähenkilö Hildy ei syyllistä pelkästään omaa äitiään, vaan ylipäänsä äitiyden. Kokeiltuaan monia rooleja, hän ryhtyy itse äidiksi; mekanisoitu ihminen voi vaihtaa sukupuolta yhtä helposti kuin vaatekertaa. Johtopäätös äitiydestä on, että nainen voisi luontaisen, koke- musperäisen ymmärryksensä avulla hyödyntää tiedettä paremmin kuin mies mutta biologinen ja kulttuurinen, na- inen ja mies kuuluvat valitettavasti eri kategorioihin.
Kyberpunkin eroottinen ontologia
Steel Beachin kulttuurisesti tuotettu tietokone on kykenevämpi äitiyteen kuin biologinen olento. Koneen val- vomassa Disneylandissa biologinenkin elämä muistuttaa ky- borgista. A. R. Stone on kirjoittanut kyberavaruuteen astu- misesta kyborgiksi 'pukeutumisena' ja luonteeltaan luovan ja feminiinisen ylleen tai ympärilleen asettamisena. Stone tulkitsee psykoanalyyttisesti, että kyberavaruuteen jak- kautuja pyrkii eräänlaiseen sähköiseen kohtuun yrittäessään saada rajattoman kontrollin henkilökohtaisesti rajattuun ym- päristöön. Stone käyttää käsitettä "miehen kyborgikateus" psykoanalyysin suoman 'kohtukateuden' sijaan. (Stone 1991, 107-108; vrt. Heim 1991.)
Kyberpunk ei yritäkään enää materiaalisen ja aistillisen voittamista, kuten perinteinen tieteisfiktio, vaan eroksen valjastamista evoluutioon. Steel Beachin vitsailu siitä, että sukupuolisuus on voima, joka aina päihittää teknologian ja osoittaa ihmisen luonnon, on opittua ja pakkomielteistä huu- moria. Totta kyllä, sukupuolisuutta ei ole tarvinnut keksiä, mutta tarve puhua ja vakuuttaa, miten sukupuolisuutemme on ollut aiemmin tukahdutettua ja miten seksi on vapauttava ja luonnollinen voima, on varsin myöhäinen keksintö. Michel Foucault on ajoittanut seksin pakkomielteisen puheellistami- sen alkavan 1600-luvulla ja leviävän vähitellen koko yhteiskunnan sisäiseksi kontrolliksi, biovallaksi, seuranneina vuosisatoina (Foucault 1990, 20-21).
Donna Harawayn artikkelissa "A Manifesto for Cyborgs" kyborgi on esitetty utopiana vapautua seksin puheellistami- sen pakkomielteestä ja biovallan kontrollista, ylipäänsä muiden subjektien määrittämisestä ja oman subjektin määrit- telystä ensisijaisesti sukupuolisuuden mukaan. Yleensä scifiä tarkkaileva tiede, niin kirjallisuudentutkimus kuin futurolo- gia, ei ole yhtä optimistista kuin Haraway. Artikkelissaan "The Erotic ontology of cyberspace" Michael Heim näkee unelman kyberavaruudesta ottaneen platonilaisen eroksen paikan. Kyberavaruus johdattaa sisään jakkautuneen cow- boyn yhä pidemmälle puhtaiden muotojen näkemiseen. Unel- man täyttymys ei olekaan enää sulautuminen puhtaiden käsitteiden kosmokseen, vaan nähdä kerralla muotojen inte- graatio elektronisen (in)formaation infrastruktuurissa; näin esimerkiksi William Gibsonin teoksissa. (Heim 1991, 64-66.)
Kyberpunkkia ja ylipäänsä nykyistä scifiä tuntuu siis riivaavan ajatus evoluution pysähtymisestä ja scifikertomus- ten sisällä tämä turhautuminen purkautuu falliseksi hyste- riaksi: ruumiin ja fyysisen rajat on voitettava millä keinoin tahansa, vaikkapa se edellyttäisi identiteetin rakentuvan pelkälle jatkuvalle muutokselle. Toisaalta scifi on tarjonnut mahdollisuuden käsitellä ihmisen identiteettiä aivan uudella tavoin vieraiden olentojen, ympäristöjen ja tilanteiden yhtey- dessä. Donna Haraway on kiittänyt luonnon ja kulttuurin du- alismin murskaamisesta erityisesti sellaisia kirjailijoita kuten Joanna Russ, Samuel Delany, James Tiptree Jr., Octavia Butler, Vonda McIntyre, sekä John Varley (Haraway 1990, 215-216).
Ihminen ympäristön ohjelmoimana
Scifi-teokset ottavat vaihtelevilla tavoilla kantaa luon- non ja kulttuurin suhteeseen, evoluution ja teknologisen ke- hityksen mahdollisuuksiin ihmisen tulevaisuudessa. Onko ihmisessä avoin paikka teknologialle? Kyberpunk uskoi tähän, ja sen jotkut myöhäiset perilliset jatkavat samalla lin- jalla; vain hivenen parodisemmin. Erityisesti elokuvissa tun- tuvat pärjäävän kyborgit, jotka tunnistavat hirviömäi- syytensä, mutta viihtyvät yksiulotteisten ihmisten ke- skuudessa paremmin kuin ihmiset itse; näin esimerkiksi Robocop-elokuvissa (1987, 1990 ja 1994).
Toisaalta ovat kyberpunkin pessimistiset seuraajat, joita tuntuu kiehtovan ihmisen ja koneen fuusio evoluution um- pikujana. Simon Ingsin näkemys romaanissa Kuuma pää (1993; Hot Head, 1992) on yksi pessimistisiä kirjoituksia ih- misen ja teknologian liitosta. Kuitenkaan tälle umpikujalle ei nähdä vaihtoehtoa. Esimerkiksi Tsukamoto Shinyan Tetsuo- elokuvissa (1989 ja 1991) ihminen ja teknologia ovat jo niin tiiviisti toisistaan riippuvaisia, että niiden fuusio on väistämätöntä. Yhä uudet frankensteinit etsivät tekijäänsä.
Kyberpunkissa ihminen ja kone eivät välttämättä fuusioidu. Ne elävät intiimisti rinnakkain ja kontrolloivat toistensa evoluutiota, sekä antavat malleja toistensa tulkin- nalle. Kyberpunk onkin näköisempi kuva aikamme kulttuur- ista kuin aiempi scifi oman aikansa kommentoijana. Kyber- punkin kaltainen maailma on jo todellisuutta osakulttuurissa, jossa ohjelmointi on arkkitehtuuria ja tietokoneessa tiivistyy koko ihmiselämän mittainen projekti ja arvoitus. Douglas Coupladin romaani Micro-orjat (1996; Microserfs, 1995) kuvaa tällaista osakulttuuria läheltä. Teoksen päähenkilö naputtaa päiväkirjaansa henkilökohtaiseen kannettavaan tietokon- eeseen ja pohdiskelee tietokonevertauksin niin vanhempiensa kuin rakkauden ja alitajunnan toimintaa.
Kuka hallitsee koodin, hallitsee koneen ja koneen suhteen ihmiseen. Micro-orjat on kehityskertomus onnis- tuneen konesuhteen rakentamisesta, mutta kerrottuna ohjel- moijan näkökulmasta. Yhdessä ystäviensä kanssa päähenkilö koodaa ohjelmaeditoria, eräänlaista kaikkien ohjelmien äitiä, jolla kuka tahansa voi luoda rajattoman määrän uusia oh- jelmia. Micro-orjat huipentuu kohtaukseen, jossa päähenkilön äiti halvaantuu ja pystyy kommunikoimaan ympäristön kanssa ainoastaan tietokoneen välityksellä. Ihmisen alkuperä on saatu kontrolliin, kun "kaiken keskellä oli äiti, osittain nainen, osittain kone, säteillen sinistä Macintosh-valoa." (Coupland 1995, 395.)
Douglas Coupland osoittaa Richard Dawkinsin (mm. Dawkins 1994) tavoin monia yhtäläisyyksiä ihmisen geenien ja kulttuuristen geenien koodissa. Tällaisen näkemyksen mu- kaan ihminen on ympäristönsä ohjelmoima. Ihmiskuvan muodostaminen on kuitenkin vahvasti sidoksissa siihen mikä rajataan ihmiskuvan ulkopuolelle, toiseudeksi. Kulttuurisen voittajan rajankäynti personoidun luonnon kanssa on aina li- ittynyt rajankäyntiin ja identifikaatiotyöhön, jota miehinen hegemonia on käynyt suhteessa feminiiniseen. Luonnon vi- imeiset uhkaavat, kaoottiset voimat saavat edelleen osakseen naiseen ja feminiiniseen liittyviä kielikuvia.
Väheksyessään biologista evoluutiota tieteisfiktio on kääntänyt mitätöimänsä feminiinisyyden uhkakuvaksi, joka vaarantaa koneihmisen kontrolloidun evoluution. Kyber- punkin jälkeinen scifi yrittää sovittaa scifin alkemistisen tiedeuskon yhteen ekologisen evoluutiouskon kanssa, mutta erityisesti mieskirjailijalle yritys tuntuu kaatuvan sukupuoli- identiteetin rajamuuriin.
Evoluution feminiiniset uhkakuvat
Mikäli virus on viimeinen vakavasti otettava vastustaja ihmisen ja miehen herruudelle planeetasta, on se myös vi- imeinen pelottava näyttö biologisen evoluution voimasta. Siksi tieteisfiktion miehiset kirjoittajat ovat mieluusti kuvanneet sitä feminiiniseksi uhkaksi. Avaruusoopperoiden lisäksi sii- hen turvautuvat sujuvasti dokumentaarisen tieteisfiktion kirjoittajat. Tämä näkyy erityisen hyvin Richard Prestonin kirjassa Tappajavirus (1995). Viruksen pelottavuus perustuu sille, että sen evoluutio on nopeaa ja uusiin ympäristöihin sopeutuvaa. Ihminen voi heijastaa siihen karakterisoivia uh- kakuvia, eikä kuitenkaan voi käsittää sitä omalta kannal- taan.
Preston kuvailee virusta seuraavasti:
Cardinal-kanta oli hienostunut organismi, joka tiesi mitä tahtoi. Se oli äkäinen elämänmuoto, joka teki tuhoisaa jälkeä eikä valikoinut uhrejaan. Se osoitti niin sumeilematonta pahuutta, että sellaista tapaa vain luonnossa, niin äärimmäistä rumuutta, että raja sen ja kauneuden välillä hämärtyy. (Preston 1995, 113.)Virus on sekä mekaanisen monistumisen että tehokkaan evolutiivisen muuntelun ihme. Myös tietokonevirukset ovat vaarallisimmillaan silloin, kun ne osaavat sulautua huomaamattomasti ympäristöönsä. Virus on jotain mihin unelma koneihmisestä tähtää, koska se sisältää pelkästään oman evoluutionsa ohjeet, mutta luonnonvoimien synnyt- tämänä virus on pahin mahdollinen "villi kone". Tieteisfiktion suuntaus näyttäisi olevan, ainakin lajin valtavirrassa, että yhtäällä on koneissa hallittu virtuaalinen luonto ja toisaalla koneiden kautta tarkkailtu kaoottinen, lian ja kuoleman luonto. Kuitenkin myös kyberavaruuden voisi kuvata biologista evoluutiota muistuttavana muotojen rikkau- tena, eikä pelkkänä hallittuna kohtuna. Esimerkiksi Mary Rosenblumin romaanissa Harhainvalta (1995) khimaira- hirviö merkitsee kyberavaruudessa minä-kuvien moni- naisuutta, mahdollisuutta ylittää entiset miehen ja naisen roolit. Päinvastoin kuin edellä esitelty Richard Preston, naiskirjailija on voinut käyttää myyttistä, luontoa edustavaa naispaholaisen hahmoa uudessa merkityksessä. Octavia But- lerin Xenogenesis-trilogiassa (1987-1989) juutalais-kristillisen mytologian naisdemoni Lilith on henkilö, jota geneettinen manipulaatio auttaa aistimaan tarkemmin ympäröivää luon- toa. Hän opastaa ydinsodasta pelastettuja ihmisiä ym- päristöön sopeutuvaan evoluutioon.
Naiskirjailijat tuntuvat konkretisoivan kertomuksissaan terveellisesti luonnon ja ihmisen yhteyttä. Kulttuurinen evoluutio vaikuttaa välittömästi myös biologisessa evoluu- tiossa. Esimerkiksi Maarit Verronen on scifiromaanissaan Pimeästä maasta (1995) kuvannut neutrin päähenkilön ke- hityskertomuksen eräänlaiseksi yksilölliseksi evoluutioksi. Ilman sukupuolisia tunnuspiirteitä ihminen on muokattavissa niin biologisesti kuin kulttuurisesti:
Missään tapauksessa kukaan ei ollut huolissaan hänen vaitonaisuudestaan. Sen seurauksenahan metallimuotin kurkkuun työntyvä uloke sopi hänellä paikalleen paljon paremmin kuin useimmilla muilla. (Verronen 1995, 31.)
LÄHTEET:
Coupland, Douglas (1995) Micro-orjat. Suom. Marja-Liisa Tirkkonen. Art House: Helsinki. Dawkins, Richard (1993) Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pie- tiläinen. 2. laajennettu painos. Art House: Helsinki. Easlea, Brian (1983) Fathering the Unthinkable. Masculinity, Scientists and the Nuclear Arms Race. London. Foucault, Michel (1990) The History of Sexuality. Volume I: An Introduction. Transl. by Robert Hurley. Vintage Books: New York. Haraway, Donna (1990) "A Manifesto for Cyborgs: Science, Technology, and Socialist Feminism in the 1980s". Teok- sessa Feminism/Postmodernism. Ed. by Linda J. Nichol- son. Routledge: New York and London. Heim, Michael (1991) "The Erotic Ontology of Cyberspace". Teoksessa Cyberspace: First Steps. Toim. Michale Benedikt. The MIT Press: Cambridge and London. Preston, Richard (1995) Tappajavirus. Suom. Johanna Heik- kilä. Otava: Hki. Rosenblum, Mary (1995) Harhainvalta. Suom. Jari Niittylä. Jalava: Helsinki. Skolimowski, Henryk (1984) Ekofilosofia. Suom. Taisto Ni- eminen. Kirjayhtymä: Helsinki. Sterling, Bruce (1990) "Esipuhe". Teoksessa Peililasit. Toim. Bruce Sterling. Suom. Jyri-Pekka Järvinen. Helsinki 1990. Stone, Allucquere Rosanne (1991) "Will the Real Body Please Stand Up? Boundary Stories about Virtual Cultures". Teoksessa Cyberspace: First Steps. The MIT Press: Cam- bridge and London. Varley, John (1994) Steel Beach. HarperCollins: London. Warrick, Patricia (1977) "Images of the Man-Machine. Intelli- gence Relationship in Science Fiction". Teoksessa Many Futures, Many Worlds. Theme and Form in Science Fic- tion. Toim. Thomas D. Clareson. The Kent State Univ. Press: Kent, Ohio 1977. Verronen, Maarit (1995) Pimeästä maasta. Kirjayhtymä.
