1992:
Vuoden 1992 Koskenkorva-palkinnon saaneesta Tiina Pystysen "Onnenkoukku"-teoksesta toteaa palkintoraati seuraavaa: Palkintoa jaettaessa on palkintoraati keskustellut heikoista ja vahvoista kulttuuriobjekteista, ja olemme päätyneet etsimään palkintoehdokkaista Koskenkorva-pullon kaltaista vahvinta mahdollista kulttuurobjektia. Kaikille vahvoille kultturiobjekteille, jotka ovat symboliikaltaan enemmän kuin työkaluja ja pysyvämpiä kuin päivittäinen ruoka, on ominaista, että ne vähitellen saavat huomaamattoman sijan kulttuurissa. Kuitenkin niiden puuttuminen huomattaisiin välittömästi, esimerkiksi Koskenkorva-juoman puuttuminen suomalaisesta ruokapöydästä. On ollut helpottavaa huomata, että vuosi toisensa jälkeen on yhä löydettävissä sellaisia kulttuuriobjekteja, jotka integroituvat osaksi kansankulttuuria, siis sellaisia kulttuurin artefakteja, jotka ovat todella koskenkorvaamattomia kansalliselle kulttuurille. Kaikki Koskenkorva-palkinnosta kilpailleet ehdokkaat olivat tällaisia vahvoja kulttuuriobjekteja, mutta kuitenkin tänä vuonna palkintoraadin työ oli hieman helpompi kuin edellisinä vuosina. Olimme yksimielisiä siitä, että Tiina Pystysen "Onnenkoukku" on vahvin Koskenkorva-palkinnon mittainen teos, kulttuuriobjekti, jolla on korvaamaton sija kansallisessa kulttuurissa. Tällaiselle vahvalle kulttuuriobjektille on ominaista, että se on yhtä kotonaan hienossa taidenäyttelyssä kuin keskisuomalaisen kaljakuppilan pöydässä. Tällaista kulttuurin tuotetta voidaan nautiskellen silmäillä ja selailla, mutta yhtä paljon ja yhtä tuoreesti se antaa syvämietteiselle harkitsevalle lukijalle. Taitelijan kannalta kyse ei ole niinkään kyvystä nähdä enemmän kuin muut, vaan taidosta näyttää enemmän kuin muut taiteilijat, ja parhaassa tapauksessa taidosta esittää enemmän kuin muut taiteenmuodot ja taiteenlajit samasta aiheesta pystyisivät. Tällaisessa kulttuuriobjetissa yksinkertaiselta näyttävä muoto ja moniulotteinen sisältö asettuvat mielenkiintoiseen liikkuvaan harmoniaan. Tiina Pystysen teoksessa tätä harmoniaa edustaa kuvan ja sanan toimiva liitto, merkitysten klassinen esileikki ja moderni jälkipeli. Sanat selittävät kuvaa, mutta kuvat muistuttavat sanotusta. Sanat selittävät sitä mitä tiedämme, mutta kuvat vihjaavat tietämyksemme naurettavuuteen. Sanat sulkevat keskeneräisiä merkityksiä, hiipuvia tunteita ja pyrkivät siten kuvien paikalle. Kuvat kieltävät ikonisuutensa ja pyrkivät virtaamaan sanojen lailla, pyrkivät sanojen tilalle. Kyse on meille kaikille tutusta rakkauden diskurssista, joka muistuttaa enemmän eleitä ja viittomakieltä kuin fallosentrisiä tunnustuksia tai häpykieliopillisia spekulaatioita. Tiina Pystysen piirroksissa ihmiset eivät ole mitään matemaattisia olioita, vaan lihaa, verta ja kulttuuria mukailevaa elastista kiimaa. "Onnenkoukku" tuo lukijalleen humalan kaltaisen ihmisiä yhdistävän euforian, mutta säästää lukijansa kulttuuria hajottavalta tulkinnan krapulalta. Palkintoraadin psta M.G. Soikkeli
MATTI WUOREN puhe Kossupalkintotilaisuudessa 1993
Koskenkorva-palkinnon jakotilaisuus Tampereella 13.12.1993 Suomi on, vielä, maa, jossa kirjassa ja kirjalla on, vielä, taika. Siksi Titanicin kansituolit on kirja. Sitä tehdessäni opin myös että on vaikeaa tehdä 'helppo' kirja. Olen erityisen ilahtunut siitä, että saan vastaanottaa Kosken- korva-palkinnon, jota havaintojeni mukaan arvostelukykyiset suomalaiset henkilöt arvostavat. Se on harvinaista. Toki Kos- kenkorva-palkinto on kansainvälisestikin stydiä kamaa -- ver- rattuna sanokaamme nyt vaikkapa Whitbread-palkintoon. Ehdollepanon perusteissa minua puhutteli mutta samalla kertaa hieman oudoksutti luonnehdinta, jonka mukaan Titanicin kansi- tuolit on "apolloninen". Ehkä tässä on sen torjuntaa, että Dio- nyysinen, joka kuuluu erottamattomasti ihmisyyteen, pahassa ja hyvässä, alkaa taas vaatia osaansa: pitkän pysähdyksen, kylmään sotaan ja sen edustamaan valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ankkuroituneen maailman vapauttavalta tuntuneen murroksen yöpuolen nyt kääntyessä esiin, vääjäämättä niin kuin dionyysinen aina seuraa apollonista kääntöpuoltaan. Suurten majakoiden valo on nyt himmenemässä, tie sukeltaa hämärään. Tämä taitekohta on enemmän kuin valistuksen suuren tarinan juonikäänne, peripeteia; se on verrattavissa keskiajan ja uuden ajan murrokseen. Kirjojen ja kirjallisuuden yksi suuria tehtäviä on ollut toimia arkeologisena ja historiallisena muistina, ja samalla (myyttisellä tasolla) rajankäynti Toiseen. Olemme nyt tulossa vaiheeseen, jossa edessä on vielä vaikeampi vaatimus: kuvata unohdusta. Mutta ei vain sitä, vaan myös kurkottaa kohti vastarantaa, ku- vata maailmaa, jossa mahdollinen on todellista. Omalla vaatimattomalla tavallaan Titanicin kansituolit on yritys rikkoa museaalisen turvallisuuden rajat.1993:
Perusteluissaan Koskenkorvapalkinnon voittajasta toteaa raati seuraavaa: Matti Wuoren pamfletti "Titanicin kansituolit" (Wsoy), jonka Markku Saksa on toimittanut, on kenties suomalaiselle viimeinen mahdollisuus suorittaa kansalaitaidon jatko-opinnot, viimeinen tilaisuus suorittaa uimakoulun laudatur ennen kuin Suomi uppoaa laman rannattomaan mereen. Olemme päätyneet palkitsemaan Matti Wuoren tilannekatsauksen, koska se on oikeastaan ainoa lukemisen arvoinen teos, jota merihätään joutuneen valtiolaivan lukijat, juuri tällaiset tavalliset Koskenkorvaa kuluttavat ihmiset tarvitsevat. Wuoren pamfletti puhuttelee meitä yhtä aikaa sivistyneen ihmisen muistelmina, maailmaa kokeneen huomioina ja jotain kokonaisuuksia elämästä ymmärtäneen metaforina. Matti Wuori puhuu kirjassaan Suomesta kasarmina, kasvihuoneena, Platonin luolana, joukkona jalankulkijoita, ja uppoavana Titanicina. Wuori puhuu Suomesta suurina kokonaisuuksina, ja taito jolla hän erottaa nämä kokonaisuudet edesvastuuseen humanismille, on katsella niitä yhtä aikaa kylmästi ja lämpimästi, huvittuneen rehellisesti ja puntaroivan charmikkasti. Wuori jos kuka on planeetan paikallis-esseisti, jonka ei tarvitse kiteyttää elämän ihmeellisyyttä evoluution saavutuksiin, vaan joka voi puhua planeetasta intressivalheisiin ärsyyntyneen ihmisen jääräpäisellä vakaumuksella, puhua siitä missä kaikkialla elämän ihmeellisyys on jäänyt toteutumatta. Sanat tekevät ihmisen. Me suomalaiset emme ole ehkä - vielä - koteloituneet erilleen maailmasta, mutta olemme koteloitumassa erilleen sanoista ja diskursseista, joilla puhua maailmasta. Meidän sanamme ovat koteloitumassa kuin siemenet hedelmälihaan, meissä on ajatuksia kuin lähtemättömiä luoteja, ja vain muutamat näkijät ovat viime vuosina osanneet käyttää näitä koteloituvia käsitteitä, maailmalle lähtemättömiä ajatuksia. Useimmat näistä ajattelijoista ja näkijöistä ovat kuitenkin myyneet ajatuksensa vieraiden filosofioiden glorialle, tai tarjonneet ylevät näkynsä elämäpuritaanien prostituutioksi. "Titanicin kansituolit" -pamfletti ei taivu tällaiseen, vaan puhuu toistuvasti ja varmasti todellisista tapahtuvista asioista ihmisen ja luonnon sekä ihmisen ja ihmisten välisissä suhteissa, puhuu niistä hieman etäämmältä katsellen, ikään kuin valtiolaivaa saatteleva luotsi. Kuka hallitsee vuosisadan vaihteessa Suomen siirtokuntaa, kuka kirjoittaa sen poliittista filosofiaa - sitä emme ryhdy arvailemaan. Toivomme vain, että niin kauan kuin käydään esseistiikan tyynysotia, niin kauan kirjoitetaan myös tällaisia Koskenkorvapullon mittaisia teoksia, joissa kansallinen henki pääsee hetkeksi ulos umpiostaan. Koskenkorvapalkintoraadin perustelut kiteyttäen M.G. Soikkeli sihteeri
1994:
[valokuva Kossuraadin ja Markus Nummen tapaamisesta Pariisissa!]KOSKENKORVAPALKINTORAADIN LAUSUNTO Markus Nummen kirjasta "Kadonnut Pariisi" (Otava) Tänä syksynä julkaistussa kirjallisuudessa on ollut havaittavissa harvinaisen paljon ihmissuhteita käsittelevää proosaa. Mieskirjailijoille ihmissuhteiden käsittely on ollut lähinnä sukupuolten välisten seksuaalisuhteiden pohtimista, naiskirjailijoille lähinnä sukupolvien välisten metafyysisten suhteiden analysointia. Tämän ihmissuhdehälinän keskeltä olemme ilahtuneena panneet merkille Markus Nummen romaanin Kadonnut Pariisi. Nummen romaani on ihmissuhteisiin kannanotto, joka tiivistää juuri tämän syksyn sisäpoliittisesta ilmastosta enemmän kuin terapeuttien aikakirjat yhteensä. Nummen luotaama sisäpolitiikka on ihmisen sisäisen elämän tutkimista, joka Kadonnut Pariisi -romaanissa saa ulkopoliittisen arvoituksen muodon. Nummen romaani on sydäntutkimusta parhaimmillaan. Se yhdistää eurooppalaisen fantasmagorian poliittiseen historiankirjoitukseen ja käsittelee arkistoitua menneisyyttä runoilijan tarkkuudella. Kannattaa huomata, että Nummen teoksella on vahva tausta kirjallisuushistoriassa. Länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi, Raamattu, alkaa samalla motiivilla: ihmisiä yhdistävän paratiisin katoamisella. Rinnakkaisia ilmiöitä Nummen romaanille ovat tänä syksynä suomennettu José Saramagon romaani Kivinen lautta, sekä Peter Bichselin Lastentarinoissa esitetty fantasia Amerikan katoamisesta. Näissä EU-hämmentyneissä oloissa Kadonnut Pariisi järkeistää eurooppalaista romantiikkaa tavalla, jolle suomalaisilla on suorastaan tuskallisen kipeä sosiaalinen tilaus. Kadonnut Pariisi käy utopian keinoin käsiksi pan- eurooppalaiseen haavaan, jota ollaan vasta leikkaamassa mantereemme historiaruumiiseen. Kadonnut Pariisi on rakkausromaani, jossa etsitään eurooppalaisen mielen paratiisia, Euroopan sydäntä. Teos rinnastaa meissä pienissä ihmisissä kiehuvan tunteiden hämmmennyksen siihen kaaokseen mihin Brysselin aivot Eurooppaa ovat sekoittamassa. Kadonnut Pariisi on harvinainen saavutus omassa lajityypissään, dokumentoivan kollektiiviromaanin historiassa. Tuskin on koskaan aiemmin kirjoitettu näin ajankohtaista ja näin monenkirjavaa kulttuuriperintöä yhdistävää kollektiiviromaania. Olemme iloisia voidessamme ojentaa meidän humanistien kirjallisuuspalkinnon sellaiselle kollektiiviromaanille, joka sodan ja muiden ulkoisten katastrofien sijaan käsittelee eurooppalaisia ihmismieliä uhkaavaa myllerrystä. Koskenkorvapalkintoraadin psta Markku G. Soikkeli
1995:
Perusteluissaan Koskenkorvapalkinnon 1995 voittaneesta Niina Revon romaanista "Varjo" (Wsoy) toteaa raati seuraavaa: Kuten hyvin tiedämme, Koskenkorva on substanssi, jota ei voida luonnehtia ilman, että arvioija on omakohtaisesti sisäistänyt jotain kyseisestä arvioinnin kohteesta. Samaa voimme todeta romaanista "Varjo". Teos kasvaa hersyvästä sukuromaanista hulppeaksi sukupuoliromaaniksi. "Varjon" antama ylivalotteinen polaroidkuva ihmiskunnasta on historiamme aamuyön tunneilta: meitä ympäröi seksiä, valheita ja tieteisfantasiaa, mutta kiedomme itsemme sukupolvien ketjuun ja kieltäydymme liikahtamasta kohti tulevaisuutta. Sukuromaanin sijaan voisikin puhua lajiromaanista, jossa tytön biologinen muisti on minihameen mittainen, ja pojan mielikuvitus availee vain isän sulkemia ovia. Kuten edellä olevasta saattanee arvata, eniten meitä on miellyttänyt "Varjo"-romaanin fyysisyys. "Kun ruumis ei ole väline, se on yhtä sielun kanssa", todetaan kirjan aforistisessa huipennuksessa. Voisiko osuvammin kuvailla mielen tilaa, jonka ihminen voi löytää omasta itsestään hyvän romaanin tahi taskulämpimän ihmisen opastamana. "Varjon" rinnalla kirjailijat, kuten Kurt Peltonen tai Juhani Vonnegut, ovat poliittisesti korrekteja ihmissuhdeoppaita; muiden yllättävien piirteiden lisäksi "Varjo" on luultavasti ensimmäinen elämää rehottava komedia mitä AIDSista on kirjoitettu, ainakaan Suomessa. "Varjon" feministinen melodia etenee kynsisaksimaisena staccatona ja lavenee evolutiiviseen fanfaariin, jossa elämän nähdään edistyvän sisäisenä kehityksenä sielläkin, missä terveyden ja sairauden merkit kumoavat toisensa. Teoksen semioottinen ydin ei jätä arvailun varaa: elämän merkit eivät ole sen paremmin uskonnon johtotähtiä kuin tieteen valopilkkuja, vaan ihminen kulkee elämänsä perässä kuin lihasta heittyvä varjo. Jos yksi ihminen on toisen ihmisen sairaus, niin myös ainoa parannuskeino. Niina Revon "Varjo" on humanistin homeopaattinen opas parisuhdesairauksiin ja sukuperinnön rasitteisiin. Lisäksi se on parasta kirjallista lääkettä kaamosmasennuksen oireita vastaan. Tampereella 15.12. 1995 Koskenkorvapalkintoraadin psta Markku G. Soikkeli
Vuoden 1996 Koskenkorvapalkinnon voittajasta, pakinoitsija Bisquit'in
"Petaa ja varmista"-kokoelmasta toteaa palkintoraati seuraavaa:
"Petaa ja varmista" on teos, jota ei voi kääntää millekään toiselle
kielelle, eikä tulkita mihinkään toiseen formaattiin, kuten elokuvaksi tai
kansanlauluksi, eikä sitä nyöskään voi käyttää mihinkään muuhun
huvittamistarkoituksiin kuin mihin se on kirjoitettu. Suomalaisittain
sanottuna: kirjan sisältö on "ehtaa itteään". Sisältöä nautiskellessamme
olemme tunteneet viettäneemme pitkän kotvasen ikäänkuin
kristallinkirkkaan laulukirjan ääressä.
Bisquitin "Petaa ja varmista" olisi oloissamme harvinainen teos,
mikäli kirjailija Seppo Ahti ei olisi julkaissut samanmakuisia
pakinakokoelmia jo seitsemän kappaletta. "Petaa ja varmista" ei
kuitenkaan petaa varman päälle ja turvaudu entuudestaan tuttujen
poliitikkojen kierrättämiseen.
"Petaa ja varmista" tulkitsee suomalaista nykypäivää yhdistellen
vitseille ominaista dialogia ja mukaillen sinivalkoista reportteriääntä, usein
myös jäljitellen alipalkatun asiantuntijan ylivireistä ääntä. Bisquit on kuin
kansanlaulaja, jonka absoluuttinen koskenkielikorva muuttaa foneettisen
liukuman semanttiseksi syrjähypyksi.
Useimmiten pakinoiden hauskuus perustuu sille, miten Bisquit
imitoi päivämedialle tyypillistä puhujapositiota, viisastelijaa eli
besserwisseriä. "Petaa ja varmista" -teos esittää päivämediassa
pokkuroivat henkilöt käyttämänsä diskurssin näköisiksi. Presidentti ja
virkamiehet, papit ja professorit, urheilutoimittajat ja mediafilosofit
alkavat näyttää myös yksityishenkilöinä yhtä naurettavilta kuin he ovat
julkisina eliminä.
Koskenkorvapalkintoraatia on myös viehättänyt se
lukkarinrakkaus, jota pakinoitsija on osoittanut kaunokirjallista traditiota
kohtaan, onhan teoksessa mukana niin Jukolan Eerosta kuin Thanatosta,
iloa ja surua; erityisen lämpimästi muistamme sivulla 94 esitetyn
kohtauksen, jossa nautitaan aamiaiseksi kannullinen höyryävää
Koskenkorvaa.
Tampereella 13.12. 1996
Koskenkorvapalkintoraadin psta
===================================================
Vuoden 1996 Pakkasneste-kannustuspalkinnon saaneesta
teoksesta "Rieku ja Raiku. Tiputarhan kuvakirja" toteaa
Koskenkorvapalkintoraati seuraavaa:
Kun elokuvaa on verrattu sanataiteeseen, on elokuvalle ominainen
estetiikka tavattu rinnastaa lyriikkaan. Samanlainen rinnastus
sarjakuvan ja kirjallisuuden välillä voisi näyttää sarjakuvalle ominaisen
estetiikan eräänlaisena visuaalisena aforistiikkana, jossa kiinnostavinta
ja haastavinta on pelkistää sanottava nopeasti ja yllättävästi
puhuttelevaan asuun, merkityspeliksi, jossa kuvan konnotaatio
flirttailee sanojen denotaatiolle.
Sarjakuvateos "Rieku ja Raiku. Tiputarhan kuvakirja" on herättänyt
Kossuraadissa yksimielisen hilpeyden lisäksi uutta innostusta
sarjakuvan aforistisiin mahdollisuuksiin, erityisesti näin sarjakuvan
juhlavuonna, jolloin ruututarhaan on talutettu toinen toistaan
vahvempaa viivan käyttöä ja notkeampaa tarinankerrontaa. "Tiputarhan
kuvakirja" toimii samalla loogisella sumeudella kuin Koskenkorvan
siivittämä suomalainen mieli: ympäristöksi piirtyy populaarien
symboleiden ikonostaasi ja keskellä kuvasarjan näyttämöä toimivat
pelkistetyn elämysmaailman pelkistetyt sankarit, suomalaisen
miehenkörilään shamaanieläimet eli kukonpojat Rieku ja Raiku.
"Tiputarhan kuvakirja" edustaa suomalaisen jätkähuumorin
uutta tulemista, miespuolisen Värttinän örmäkkkää rekilaulua. Teos
ammentaa kerronnalliset voimavaransa monesta kulttuurisesta
lähteestä: suomalaisen sarjakuvan, rocklyriikan, elimellisyyttä
ujostelemattomien eläinsatujen ja naivistisen taiteen klassikoista.
"Tiputarhan kuvakirja" on epäilemättä teos, jonka sanoma kolahtaa
yhtä lujaa niin ennen kuin jälkeenkin Koskenkorvan nauttimisen, mutta
ennen kaikkea teoksen karikatyyrit auttavat tulkitsemaan
poikamaisuudestaan juopuneiden miehenköriläiden käytöstä,
rautahannujen ja peltiheikkien keskinäistä kolinaa suomalaisen lähiön
ruutukaava-alueella.
Tampereella 13.12. 1996
Koskenkorvapalkintoraadin psta
Markku Soikkeli
Koskenkorvapalkintoraadin sihteeri
1996:
Tänään 10.12. on Koskenkorvakirjallisuuspalkinto
myönnetty kirjailija Petri Tammiselle.
Lausunnossaan Petri Tammisen kirjasta "Miehen ikävä"
Koskekorvapalkintoraati toteaa seuraavaa:
========================================
Petri Tammisen tarinakokoelma "Miehen ikävä" on harvinainen
sosiobiologinen luokitus miehen rooleista. Edustettuina ovat eri
ikävaiheet, sukulaissuhteet, ammatit, harrastukset, tyypilliset tilanteet,
kuuluisat ja kuvitellut suuren oivalluksen kohtaukset, sekä kavereille
valehdellut huippuhetket. Tammisen kirja osoittaa kiistattomasti, että
miehen elämä on yksinkertaisempi ja yksinäisempi kuin edes sosiologit
ovat voineet kuvitella, mutta myös sen, kuinka tietyt biologistiset
teemat yhdistävät elämänvaiheita ja elämäntovereita.
Tammisen tyyppigalleriasta saa todellakin vaikutelman, että hän
kuvaa tyhjentävästi kaikki olennaiset tilanteet, joista suomalaisen
miehen voi tunnistaa. Kuvatuissa tilanteissa mies paljastuu
kunniakkaissa puutteissaan, myyttisessä vajavaisuudessaan. Mies on
täydellinen epätäydellisyydessään, etenkin häviön hetkellä. Kuten
Tamminen kirjoittaa miehen tunnelmista jääkiekkohäviön jälkeen:
"Tappion jälkeen olo on selkeä: kaikki on romahtanut."
"Miehen ikävä" -kokoelmalle tunnusmerkillinen on novelli
nimeltä "Rengit", jossa kuvaillaan suomalaisen miehen jääräpäistä
työhulluutta. Renki on suomalainen miestyyppi, jota on kosittu kerran
ja joka on vanhus jo 45-vuotiaana; tupakointi on hänen ainoa
harrastuksensa. Kylmäntarkka passiivimuoto, jolla Tamminen
hahmottelee miehen elämän, osoittaa renkiyden meissä kaikissa uroissa:
miehiä yhdistävä Ikävä on paljon laajempi salaliitto kuin naisia
yhdistävä Akava. Miehen elämäntarinan pienissä ponnisteluissa on
suuruutta juuri siksi, että mies ei koskaan kykene täyttämään isänsä
saappaita, enonsa housuja, eikä pomonsa lompakkoa.
"Miehen ikävä" on murheellisten tarinoiden kokoelma, mutta
melankoliassaan ujostelematon, ryhdikäs ja kirkas, Koskenkorvapullon
laatuinen teos.
Koskenkorvapalkintoraadin psta
Markku Soikkeli
raadin sihteeri
----------------
Kuvassa vasemmalla: raadin jäsenet keskellään Otavan kustannustoimittaja; kuvassa oikealla: TAMYn kulttuurisihteeri, ainejärjestö Teeman edustaja, sekä kossuvoittaja, kirjailija Petri Tamminen. Menossa palkintotilaisuuden jälkiarviointi.
Petri Tammisen kiitospuhe:
Kiitos. Ihan hyvää analyysiä, mutta haluaisin muistuttaa, että arvoisalla raadilla olisi ollut mahdollisuus syvempäänkin lukutapaan - siis näinä aikoina, kun on sentään paljastettu Raamatun todellinen sanoma. Tämä sanomahan on Amerikan etevimpien tiedemieshakkereiden mukaan se, että Kennedy kuoli Dallasissa 63, Itse olen kirjani tällä uudella metodilla jo purkanut ja tulokset ovat mielenkiintoisia. Kun poistin Miehen ikävästä sanavälit, vaihdoin tiettyjen kappaleiden järjestyksen ja poimin kirjaimia 38 merkin välein, löysin seuraavan viestin: Koskenkorva-palkinto Tampere, 97. Vaikka tämä vielä tuntuisi sattumalta, muistutan että Koskenkorvan alkoholiprosentti on tämä samainen 38. Myös alkeellinen tilastotiede tukee palkitsemistani, Miehen ikävässä juodaan väkeviä viinoja 16 pulloa, mietoja alkoholijuomia 33 pulloa ja lisäksi muutama lasillinen maitoa, coca-colaa, spraittia ja jaffaa. Boolina alkoholiprosentti nousee yli kahdenkymmenen, mikä on kotimaisen kirjallisuuden vuosikerran ehdotonta parhaimmistoa, Laskin vielä, että esikoisteokseni joka ei koskaan päässyt edes ehdolle tähän palkintoon, sisälsi alkoholia vain hiukan yli 10 prosenttia. Minua kolme vuotta jäytänyt pettymys lientyy vihdoin ja hylkäämiseni saa luonnollisen selityksen. Arvoisa raati! Koskenkorvaan liittyvät mielleyhtymät ovat hellänkaruja, kestäviä ja aitoja. Tällä palkinnolla te olette riittäneet minut ohikiitäväksi hetkeksi osaksi näitä mielleyhtymiä. Se on minulle suuri kunnia.
Vuoden 1998 lehdistötiedote ja ehdokkaat
KOSKENKORVA-KIRJALLISUUSPALKINTO myönnettiin
22.1.1999 ARTO SALMISELLE romaanista "VARASTO"
Taideaineiden laitoksen aulaan kokoontui kulttuurin etujoukko ottamaan vastaan... palkintouutisia.
TAMYn kulttuurisihteeri Antti Vuorio ja pj Lampén vakavoituvat median edessä.
Perusteluissaan Koskenkorva-palkinnon voittajasta palkintoraati toteaa seuraavaa:
Jos viime vuoden kirjasadosta etsitään suomalaista yhteiskuntarealismia pelkistetyimmillään, osuu valinta Arto Salmisen romaaniin "Varasto". Kirjan näköiskuva suomalaisesta kaupungista on armottomampi kuin Poliisi-tv:n suora lähetys, ja sen poliittinen sanoma on tylympi kuin työväenliikkeen puolueohjelma.
"Varaston" lukeminen jättää happaman maun, mutta tekee katseesta terävän: "Varastoa" lukiessa on pakko pohtia, miten armottomasti Suomi on jo repeytynyt toisilleen vieraisiin yhteiskuntaluokkiin. "Varasto"- romaani on proosaa parhaimmillaan: lyhytsanaista ja pitkäselkäistä.
"Varasto" kuvaa elämää kapitaalismissa, varastoivan elämäntavan ytimessä. "Varaston" päähenkilöt ovat eräänlaisia varastoihmisiä, kansalaisreserviä. Salmisen kuvaamassa Helsingissä varastoihmiset voivat selvitä vain yksinään: siihen elämäntapaan ei kuulu perhettä, ei ystäviä, ei ammattiliittoja, ei harrastuksia. Muilla kapitaalismissa elävillä suomalaisilla on varaa valita moraalinsa eli se millä keinoin he hankkivat tavaransa ja toteuttavat unelmansa. Varastoihmiset eivät voi tehdä tätä valintaa. He eivät valitse moraalia, joka säätelisi heitä perheenä tai työntekijöinä, joten he elävät terveellisen luontevasti yhteiskunnan säätelemän terveellisen elämän ulkopuolella.
"Varastoa" lukiessa joudumme kysymään itseltämme, kuinka monta tapaa on kuvata tarjouspizzalla elävää varastomiestä? Entä kuinka monella tavalla voidaan kuvata tupakoivaa vaihtoehtosynnyttäjää, jonka ihmissuhdetaidot perustuvat Tuttu juttu -showlle? "Varaston" luoma illuusio on realismin illuusio: on vain yksi tapa näyttää tämä maailma, ja vain pari tapaa tapetoida ja maalata sen päälle. Aki Kaurismäen elokuvat ovat "Varastoon" verrattuna suorastaan koruompeleita.
Salmisen romaani on tyyliltään niin pelkistettyä, että sen jokainen kuvio ja jokainen sävyvalinta kommentoi aiempaa realismia. Arto Salmisen "Varastoa" voi siten tulkita myös onnistuneeksi metafiktioksi suomalaisen tiskirättirealismin mahdollisuuksista.
palkintoraadin psta
Markku G. Soikkeli
raadin sihteeri
Arto Salmisen kiitospuhe:
Arvoisa raati, kiitos taskulämpimistä sanoistanne, Kossu-pullo ei ole ehkä kovin suuri ja arvokas kirjallisuuspalkinto, mutta tässä tapauksessa se on juuri sopiva, sillä palkittu kirjakaan ei ole suuri ja arvokas. Uurastin kaksi vuotta Varaston käsikijoituksen kanssa saadakseni aikaan tyylittömän, vastenmielisen ja huonon kirjan. Tultuani nyt palkituksi Koskenkorvalla, katson onnistuneeni. Huono kirja on näinä kovina aikoina menettänyt asemiaan lähisukulaiselleen - hienolle kirjalle. Se on sääli, sillä huono kirja on raikas vastavoima kaikenlaiselle ylväälle kuittuuriporeilulle. Se räyhää ja oksentaa häpeämättä. Huono kirja ei kuitenkaan ole tekijälleen häpeäksi. Teksti on sentään läpäissyt kustantajan ritilän ja selvinnyt elävänä kustannustoimittajan kyylämäisestä käsittelystä. Ja nimikkeenä on komeasti: kaunokirjallisuus. Se on jotain se. Hienossa kirjallisuudessa suosittuja teemoja ovat ykseys, toiseus ja intertekstuaalisuus. Huonossa kirjallisuudessa ne ovat kusi, paska ja paneminen. Huonoa kirjaa ei lueta sherrylasi kädessä ja konvehteja maistellen. Kyytipojaksi riittää kylmä makkara ja piimä suoraan purkista. Huonon kirjan nimeä ei lausuta kuohuviinien poksahdellessa ja salamavalojen räiskyessä. Se sanotaan pakettiauton ovien paukkuessa ja pummien rähistessä markkaa ohikulkijoilta. Huonoa kirjaa ei siteerata kutsuilla eikä päivälehtien kulttuurisivuilla. Siitä puhutaan pukusuojassa, pilkkikisoissa, tupakkatauolla, sököringissä, autotallissa ja yleensä kaikkialla missä kumaraiset miehet kohtaavat viheliäisissä tiloissa ja irvistelevät. Huonoa kirjaa ei ehkä koskaan kelpuuteta kirjahyllyyn klassikkojen kaveriksi. Mutta paikkansa sekin lopulta löytää - diaprojektorin etujalkojen alta.
1999:
Perusteluissaan Koskenkorva-palkinnon voittajasta palkintoraati toteaa seuraavaa:
Vuosien varrella koskenkorvapalkinto on kohdistettu sellaisille teoksille, jotka ovat moraalisesti kirkkaita mutta poliittisesti epäkorrekteja - kirjoja jotka lähestyvät yksilöä yhteiskunnan varjopuolelta. Olemme halunneet löytää teoksia, joissa puhutaan yhtä reilusti yhteiskunnallisesta tilanteesta ja yksilön tuntemuksista. Tällaisen kirjan olemme löytäneet Jaakko Heinimäen esseekirjasta "Seitsemän syntiä". Kun pastori Heinimäki kirjoittaa Jumalandian rannekkeen lunastaneista vibraatiouskovaiaista, hän ei puhu pelkästään luterilaisista syntisäkeistä, vaan hän osoittaa jotain myös markkinauskovaisista, teknologiauskovaisista ja materiauskovaisista kanssasisaristamme, veljistä puhumattakaan. Kirjallaan Heinimäki siirtää moraalifilosofisen keskustelun temppeleistä ja yliopistoista ostosparatiisien tasolle. Heinimäki kuvailee seitsemää syntiä asenteina, jotka paljastavat enemmän yhteiskunnan lähitulevaisuudesta kuin kaukaisesta menneisyydestä. Etenkin uudissanojen soveltajana Heinimäki on rohkea ja mielenkiintoinen kirjoittaja, koska yleensä kirkon ja moraalin kieli on perustunut sanatarkkojen tulkintojen pysyvyydelle. Hyveiden merkitykset ovat periaatteessa yhtä ikuisia kuin älyllisen elämän tarkoitus, mutta paheiden ja syntien merkitys on sidottu vilkkaasti liikahteleviin diskursseihin, ja moninaisten diskurssien hallitsijana Heinimäki onkin mestarillinen. Hän tuntee yhtä hyvin teologian ja markkinaliturgian, esseistiikalle ominaisen viekkaan minäkerronnan ja hartauskirjojen aforistisen viileyden, sekä osoittaa ymmärrysta jopa numeromystiikalle, joka on ollut aina lähellä lottoavan kansan sydämiä, samoin kuin Kossuraadin jäseniä. Uutta vuosituhatta on nimitetty "aivojen aikakaudeksi". Monet muutkin elimet voivat osoittautua hyödyllisiksi, ja ainoastaan tällaisten henkisten anatomiaoppaiden avulla me kehoistamme vieraantuneet nykyihmiset muistamme, millä kaikilla tavoilla sitä syntiä voikaan harrastaa. Kiitos pastori Heinimäelle!