<\ p>

KUOLEMAN MERKITYKSESTÄ

Eräässä Alberto Moravian novellissa paholainen viettelee tiedemiestä kiusaukseen 11-vuotiaan alastoman tytön hahmossa. Tiedemiehen vastaus tähän kiusaukseen on oivallus: tyttö muistuttaa Goyan maalausta, joten hän alkaa ottaa tytöstä valokuvia. Halu ja kuolema on voitettu yhtä aikaa, mutta siihen on tarvittu tiedon ja taiteen käyttämistä. Tässä Moravian novellissa voisi nähdä tiivistettynä koko länsimaisen kulttuurin suhtautumisen kuolemaan: se houkuttelee länsimaista subjektia, miestä, kuin alaston neitseellinen kaunotar, mutta houkutus on voitettavissa tiedon avulla ja halu on kontrolloitavissa taiteella sublimoiden.

Yhteiskunnat ovat organisoineet suhtautumisensa kuoleman kaltaisiin uhkatekijöihin. Voidaan pohtia sitäkin, missä määrin taide on pyrkinyt jäljittelemään - tai parhaimmillaan vastustamaan - niitä organisoituja suhtautumistapoja, joilla yhteiskunta käyttää valtaa jäseniinsä: miten yhteiskunta jäsentää suhtautumisen kuolemaan. Instituutiot pyrkivät selittämään kuoleman kaltaisia ongelmia jakamalla julkisesti syytöksiä vastoinkäymisistä: etsitään syntipukki tai jos syntipukki on kuollut mukana onnettomuudessa, etsitään uhrin omainen ja syytetään tätä. Tällaisena organisoituja uhkakuvia ovat, kautta patriarkaalisen historian, olleet naiset. Jos alkukantaisen heimon huono sotamenestys selitettiin soturin vaimon uskottomuudella, niin nykyaikaisen yhteiskunnan vaaratekijänä ovat itsenäiset työssä käyvät naiset, joiden lapsista tulee rakkaudettomia ja henkisesti häiriintyneitä, kun äidit eivät pysy kotona.

Olen kiinnostunut kuoleman suhteesta nautintoon ja rakkauteen. Koska länsimaisessa kulttuurissa on perinteisesti mies ollut se ihmisyyden metafora, on olennaista tarkastella millainen on ollut tämän subjektin halun ja pelon yhteinen kohde, kuoleman feminiini hahmo. Siksi tarkastelen länsimaisen kulttuurin lävitse tunkevaa myyttiä, Lilith-myyttiä, jossa yhdistyvät mies- subjektin näkökulmasta nautinto, feminiinen ja kuolema.

Kaksi mottoa elämälle, joissa tiivistyy rakkauden ja kuoleman suhde oivallisesti:

"Sillä rakkaansa surmaa jokainen mies, mies uljas miekallaan" (Wilde);
"Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti, sen pituinen se".
Kuoleman motiiveilla on monesti leikitelty mielihyvän ja nautinnon yhteydessä, niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteessa. Dionyysiset, elämästä nautiskelevat ja elämää tuhlaavat rituaalit ovat kautta aikojen eläneet kulttuureissa rinnan kuolemaan liittyvien itsetuhoisten, maanisten elementtien kanssa. Ranskalainen sosiologi Michel Maffesoli on tutkinut lähemmin orgastisen elämäntavan erillistämistä muusta elämästä, Maffesolin mielestä juuri orgastinen elämän tuhlaaminen on kuoleman kesyttämistä. Tämän Maffesolin mukaan viimeiset kaksi vuosisataa on kieltänyt orgiastisuuden, kuoleman nauttimisen pieninä paloina, ja käsitellyt kuolemaa suurena kokonaisuutena. Tätä kahta vuosisataa, 1800- ja 1900-lukua nimitetään tässä yhteydessä modernin ajaksi. Moderni on korostanut protestanttista työmoraalia, vakavuutta, tiedettä, päämääriä, tulevaisuuteen suuntautumista. Moderni on pyrkinyt kurottumaan kuoleman ohitse. Sen sijaan vanha orgiastinen kulttuuri on päämäärätöntä, itseensä keskittyvää ja itseään toistavaa. Michel Maffesolin mukaan murros on kuitenkin jo tapahtumassa. Vanha modernin aikakausi on kuollut, uutta aikakautta ja uutta kattavaa mentaliteettia vain ei ole vielä syntynyt. Muutos palauttaa meidät vähitellen historiallisen syklin toiseen puoliskoon, klassistisen jäykästä modernin ajasta leikkisään dionyysiseen aikakauteen, siihen todelliseen postmoderniin. Maffesoli käyttää orgiastisesta elämänasenteesta nimitystä "ahdistumatta traaginen".

Rakkauden ja kuoleman motiivien yhdistäminen kytkeytyy tähän asetelmaan: yksilöllinen - yhteisöllinen, nautinnon spontaani ottaminen - nautinnosta pidättäytyvä puritaaninen asenne. Rakkauskäsitysten muuttuminen on suoraan suhteessa käsityksiin seksuaalisuudesta ja nautinnosta. Rakkauskertomukset ovat tarjonneet ajatuksen yksilön vapautumisesta yhteisön paineesta, mahdollisuudesta löytää elämän mielekkyys tai toisen ihmisen merkityksellisyys yhteisöllisten käsitysten ulkopuolella. Yksilön mahdollisuus rakastua on merkinnyt yksilön mahdollisuutta kadota ja kuolla - samalla kyse on ollut kaikkein yksilöidyimmästä teosta ja vapaudesta.

Koska mies edustaa näissä tarinoissa elämää ja yksilö, on naisen tehtävä ollut edustaa kuolemaa ja sosiaalisuutta. Nainen on ollut se merkitysvaluutta, se allegorinen ovi, josta on voitu käydä joko yksilön tuhoon tai yksilön motivoituun sosiaalistumiseen. Itselleni läheisin esimerkki tästä asetelmasta on Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa; tosin asetelma toistuu muissakin Pekkasen teoksissa. Nainen on perinteisen miehisen kertomussubjektin kannalta se arvoituksellisin osa elämää, se mikä voi tehdä mistä tahansa tarinasta kertomuksen. Kannattaa muistaa, että jopa Roland Barthesin kuuluisassa "Tekijän kuolema"-esseessä Barthes käyttää esimerkkinä juuri feminiisyyden arvoitusta; tämä on erittäin oireellista länsimaisen kirjallisuuden ja sen tutkimisen homososiaaliselle kaanonille, siis sille mitä uskotellaan heteroseksuaaliseksi kaanoniksi. Tuossa esseessään Barthes aloittaa pohdintansa tekijän kuolemasta kysymällä kuka puhuu eräässä Balzacin tekstissä kertojan äänellä, onko kyseessä kertomuksen kastroitu mies jolla nyt on naisen hahmo? Vai onko se äänessä kirjailija Balzac joka kuvittelee itsensä naisen hahmoon? Vai onko kyseessä universaalin viisauden tai romanttisen psykologian ääni? Barthesin ainoa vastaus on, että kirjoitus tuhoaa äänet ja kaikki alkuperäiset näkökulmat, ja että tekijän kuolemassa alkaa lukijan syntymä.

Kuolemaa ja rakkautta koskevien motiivien yhdistämisessä ja niiden tutkimisessa on aluksi lähdettävä siitä mikä tekee kertomuksesta kertomuksen. Kuolemaa käsittelevässä kertomuksessa joku kuolee, rakkautta käsittelevässä kertomuksessa kaksi ihmistä rakastuu. So what? Sitähän tapahtuu kaiken aikaa, se ei vielä riitä kertomukseksi. Mielestäni Aarne Kinnunen on onnistunut parhaiten määrittelemään sen mitä kertomus oikeastaan on, mikä on kertomuksen pienin yksikkö: se on motivoitu muutos merkityskentässä. Vanha esimerkki: "Markku kävelee lattialla" ei ole kertomus, mutta "Markku kävelee katossa unohtaakseen painovoiman" on jo kertomus, siinä on hyvin motivoitu ja mielenkiintoinen muutos jossain merkityskentässä.

Mikä sitten tekee kuolemaa tai rakkautta käsittelevän tarinan kertomukseksi, ja ennen kaikkea: millä tavoin kuolema ja rakkaus ovat yhtä aikaa läsnä motivoiduissa kertomuksissa? Eräs selitys voisi olla kertomuksen transgressiivisuus, se miten narratio auttaa rakentamaan yhdistävän siteen keskenään erillisten merkityskenttien välille. Narraatiosta on puhttu kiastisena rakenteena, jossa subjekti ei suinkaan muutu tai kehity muodosta toiseen, vaan narraation perimmäinen tarkoitus on osoittaa että subjektilla voi olla kaksi muotoa, jotka eivät ole keskenään ristiriitaisia; rakkaudeton ja rakkauden saanut, elävä ja kuollut. Kenties kuolemaa ja rakkautta koskevissa kertomuksissa motivoitu muutos koskee sitä muutosta miten subjektin suhde yhteisöön muuttuu, mutta samalla kertomus pyrkii vakuuttamaan lukijalle että kertomuksen subjekti on pysynyt ennallaan.