Arvostelu julkaistu Kulttuurivihkot 6/2001 -numerossa

SUOMI ITÄMAISESSA SODASSA

Teuvo Laitila: Soldier, structure and the other
Social relations and cultural categorisation in the 
memoirs of finnish guardsmen taking part in the 
russo-turkish war, 1877-1878.  Research series in 
Antropology. University of Helsinki.

Tunnetussa marssilaulussa kehuskellaan, miten Balkanin vuorilla kärsittiin vilua ja nälkää vuosina 1877-1878, kun suomalainen kaarti osallistui Venäjän armeijan riveissä sotaan Turkkia vastaan. Kärsimysten ja saavutusten määrää on kuitenkin liioiteltu. Kaartilaisten muistelmia tutkinut Teuvo Laitila muistuttaa, että vuoret korostuivat suomalaisten laulussa ja muistelmissa: runebergiläiseen perinteeseen sopi niin somasti, että ylevät kokemukset koetaan korkealta käsin. Laskeutuessaan vuorilta alas suomalaiset, itse asiassa armeijan jälkijoukkona, tulivat sotatantereelle kuin valmiina voittajina.

Laitilan tutkimus on rikas tällaisissa ajankohdan kulttuuriin ja ensimmäiseen nationalismiinsa heränneeseen Suomeen kiinnittävissä huomioissa. Alun perin uskontotieteen puolella työtään tehnyt Teuvo Laitila käsittelee väitöskirjassaan "Soldier, structure and the other" aihetta, josta aukeaa identiteetin ongelmallisuus harvinaisen monessa ulottuvuudessa: kansallisessa, uskonnollisessa, etnisessä, mikseipä maskuliinisenkin mallin pohdinnalle.

Suomalaisen kaartin retkestä löytyy kyllä aiempiakin tutkimuksia, joissa materiaalina on käytetty sotilaiden muisteluita, mutta Laitila on ensimmäinen, joka keskittyy sotilaiden kohtaamisiin vieraan kulttuurin kanssa. Vaikka väitös on rakenteeltaan ja kieleltään kuivakkaan opinnäytemäinen, se tarjoaa näkökulman kolmeen ajankohtaiseen teemaan: muistelmissa rakentuva identiteetti, suomalaisen nationalismin erityisluonne, sekä lännen ja idän kohtaaminen sotarintamalla.

Kulttuuriantropologian väitöskirjaan on yhdistetty sosiologiaa ja kirjallisuustiedettä, tosin jälkimmäinen näkyy tutkimuksessa vain kirjallisuushistorian kontekstina eikä esimerkiksi muistelman teoretisointina kirjallisena lajityyppinä.

Laitila on tutkinut suomalaisten kaartilaisten muistelmia siihen nähden, miten tekstit ovat muotoutuneet rauhanaikana muodostuneeseen sankarillisuuden "master narrative":en nähden. Muistelmissaan kaartilaiset esittävät yhteisen identiteetin sen perusteella, miten he voivat liittää kokemansa laajempaan, siviilielämän ja sodankäynnin yhdistävään jatkumoon. Muistelu käydään ryhmäidentiteettiä sitovaan "julkiseen muistiin" ("public memory") nähden.

Matkakirjallisuudenkin alueeseen muistelmat kuuluvat siltä osin kuin teoksissa arvioidaan tuttua ja vierasta maailmaa turistimaisilla kulttuurin ja luonnon, puhtaan maalaiselämän ja turmeltuneen kaupunkielämän kategorioilla. Matkakirjoista poiketen suomalaisten sotamuistelmissa matkanteko ja vierauden arvioiminen eivät kuitenkaan ole pääasioita.

Laitila tarkastelee suomalaisten sotilaiden tulkintoja edustamistaan instituutioista (uskonto, keisari, Suomi): millaisia symboleita tulkintoihin kertyy ja miten käsitys sankaruudesta banalisoituu. Laitila myöntää sodan väkivallankin olevan sosiaalista toimintaa ja että käsitys "meistä" ja "muista" luo sen rajatilan, jossa kunniakkaaksi katsottava murhaaminen on mahdollista. Juuri aseellista väkivaltaa koskevissa tarinoissa kertojan ideologiset mieltymykset saavat selkeän ilmauksen.

Aseistettu nationalismi on tutkimuksen keskeisiä aiheita. Balkanin sodassa tavattiin suomalaisten kannalta sekä läheisempiä (bulgaarit) että etäisempiä (turkkilaiset) toiseuden edustajia. Suomalaisten sotilaiden muistelmissa on nähtävissä kulttuurisen eliitin välittämää kansallista ideologiaa ja poliittisten patrioottien propagandaa, mutta ei vielä sellaista massaliikkeen nationalismia, joka myös on tyypillistä Itä- Euroopan pienten valtioiden kehitykselle.

Marssilaulussa suomalaisten matka Balkanille esitetään miltei kuin rekiretkenä: "Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornij Dubnjakin valleille..." Laitilan työn perusteella asenteessa on totta siteeksi, koska suomalaiset eivät tulleet vieraalle maalle valloittajan roolissa. Suomalaisilla ei ollut turkkilaisista tai bulgaareista muita ennakkoluuloja kuin mitä yleensäkin vieraspelkoisella kulttuurilla voi olla. Vihamielisyyttä tunnettiin vain olosuhteiden vuoksi. Sodankäynnin ulkopuolella suomalaiset saattoivat jakaa heinäladon sisältöä vihollisensa kanssa.

Sodankäynti Balkanilla oli enemmänkin rituaalista kuin valloitustaistelua. Niissä tapauksissa, joissa turkkilaiset päihittivät venäläisiä osastoja, suomalaiset saattoivat ylistää vihollisensa urhoollisuutta. Venäläisten kunniaa vähättelemällä suomalaiset saattoivat vahvistaa omaa kulttuurista identiteettiään.

Laulussa mainittu Gornij Dubnjakin taistelu toimi kaartin initiaationa sodankäyntiin, mutta se oli myös ainoa taistelu, jossa kaarti koko merkittäviä tappioita. Suomalaisten sankarillisuus Gornij Dubnjakissa on siis vain kerronnan tapa, myytti, jonka avulla taistelua voitiin helpommin kuvailla kotiyleisölle. Myytin ulkopuolelle on jätetty historiallinen fakta, että kaarti kutsuttiin taisteluun vain sen vuoksi, että venäläiset joukot olivat kokeneet niin suuria tappioita - turkkilaisten "pelkurillisessa" vastarinnassa, kuten sitä muistelmissa on kuvailtu.

Perusteet läntisen Suomen osallistumisesta itämaiseen sotaan olivat tuolloin samanhenkiset kuin nykypäivän selitykset USA:n tukemisesta. Venäläisten propagandasta suomalaiset ottivat käyttöönsä sen osan, millä he saattoivat perustella omaa osallistumistaan sotaan. Kaarti lähetettiin puolustamaan Venäjän rinnalla kristinuskoa, sivilisaatiota ja (bulgaarien) kansallisia oikeuksia. Tarinat turkkilaisten julmuudesta antoivat perusteen nähdä nämä niin epäinhimillisinä, että oma hyökkäyssota käsitettiin oikeutetuksi bulgaarien pelastamiseksi turkkilaisilta.

Turistien tavoin suomalaiset jakoivat kokemuksiaan bulgaareista sen perusteella mikä muistutti kotoista Suomea tai tunsivat tuovansa mukanaan sivistyksen paikkoihin, mistä se oli ollut vuosisatoja kadoksissa. Vieras, vihollisperäinen ja lika liitettiin kuvauksissa toisiinsa. Suomalaisten läsnäolo toi mukanaan tuttuuden ja puhtauden vieraalle maalle.

Balkanille asti marssineiden suomalaissotureiden muistelmista löytyy ilmauksia uskollisuuden vaikeudesta: ollaan tultu maailman ääreen sotimaan uskollisena keisarille, mutta kuitenkin tietoisina siitä, että ollaan juuri suomalaisia sotilaita. Esikuvana muistelmille olivat vuosien 1808-09 kuvaukset omien urhoollisuudesta, etenkin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat (1848, 1860).

Suomalaisten osallisuus Turkin sotaan on tullut säännöllisesti esille tutkimuksissa. Viimeisimpiä yleisesityksiä aiheesta on Tapio Hiisivaaran historiikki (1968). Suomalaisten kaartilaisten muistelmista löytyy uusi painos (1975) vain Akseli Lindforsin Tarkka-ampujan päiväkirjasta (alunp. 1883).

Laitilan väitöskirjaan voi tutustua digitaalisessa muodossa hakemalla sen osoitteesta http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/kultt/vk/laitila/

Markku Soikkeli


Soikkelin tekstien valikkoon