Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoTämä on novellini "Maassa maan tavalla". Julkaistu versio löytyy Gummeruksen kirjoituskilpailun parhaiden kokoelmasta "Novellit 2000" (toim. Petri Tamminen, ilm. 2001).
--
M.G. Soikkeli
MAASSA MAAN TAVALLA
Talon emäntä huomasi Jeesuksen kävelleen takapihalle ja tutkiskelevan heidän kasvimaataan. Emäntä nappasi niskasta lattialla leikkinyttä lasta ja kiskoi tämän terassin puoleiselle ovelle.
-Mänepäs, Ilpo, sanomaan päevää Kiesukselle, mänepäs sanomaan.
-Enkä mene. Jeesus on ihan paska. Mä ammun sitä pyssyllä.
-Mittee sinä nyhen? Juttelisit Kiesukselle millasen toistuksen sait koulusta, supatti emäntä. -Kahohan, kun Jiesus on tullut varta vasten käymään meillä, niin mänisit sanomaan Jiesukselle ies päevää. Taevaassa ilottaisiin, ja isäskin sieltä kahtelisi onnessaan.
-Se mitään tee. Se mitään osaa. Ihan paska taivas.
-Hyi sinnuu Ilpo...
Lasta toruessaan emäntä tuli vilkaisseeksi ulos ja huomasi, että Jeesus oli seisahtunut retiisipenkin äärelle. Ruskettunut käsivarsi kohottautui raskaasta viitanliepeestä: rovasti pyyhälsi kaalimaan ylitse tervehtimään arvokasta vierasta. Miehet vaihtoivat kohteliaisuuksia ja Jeesus alkoi selittää jotain. Paljon sillä oli kerrottavaa ja aina välillä se näytti esittävän kiperiä kysymyksiä.
-...katohhan nyt, kohta Jiesus tulloo sisälle...
Miehet astelivat kohti keittiötä lentopalloa harrastavan rovastin pitkä ojennus kapoisen Jeesuksen harteilla. Perässä seurasi sankka joukko supattavia pikkulapsia.
Terassin ovi avautui ja päivän polttamille lehdille tuoksuva ilma hulmahti sisälle keittiöön. Lyhyenläntä mies, jolla oli aasialaisen pyöreät kasvot ja ujo silmänanto, seisoi kynnyksellä. Valkoinen kaapu viisti kuivaa maata kuin saunapolulta saapuvalla. Yhtään se ei ollut niin kuin maalauksissa, ja lyhyempikin kuin mitä televisiossa oli esitetty. Viikset näyttivät oudoilta ilman sitä maailmankuulua partaa.
-Rauhaa taloon.
Emäntä nikotteli, tajusi, että tottahan Jeesus oli kuullut kaiken mitä keittiössä oli puhuttu, eikä hän voinut muuta kuin väistellä tuota polttavan lempeää katsetta. Niin se oli, kuulemma, kaikkeen voipa ja kaiken tietäväinen tuo Jeesus, riippumatta siitä minkä näköisenä se tällä kertaa vaelteli maailmalla.
-Herra Kiesus... suokaa työ anteeksi, että tämä meijän Ilpo sillä viissii...
-Paska Jeesus.
Aurinko paistoi hiljenneeseen keittiöön. Jeesuksen perässä kulkenut rovasti tuijotti tuimana suutaan mutristelevaa pikku Ilpoa. Jostain kauempaa kuului neitojen iloista hyörinää näiden kattaessa pullakahveja talon juhlasaliin.
-Mitä? Onko se teidän Ilpo? murisi rovasti. -Tuolla tavoinko se haastelee vieraalle?
-No, eihän tuo nyt... vähätteli Jeesus.
-Saadaanko me viedä Ilpo pihalle? huusivat rovastia seuranneet lapset.
-Viekäähän, viekäähän, neuvoi rovasti: -Ei taida Ilpo käydä tokenemaan tuosta.
-Saadaanko laittaa ristillekin?
-Laittakaa, laittakaa... Pyydän anteeksi talon puolesta, herra Jeesus, tuo Ilpo on niin täällä syrjäseudulla kasvanut...
-Eihän tuo nyt mitään,vastasi Jeesus ja kääntyi talon emännän puoleen. Tämä vastasi katseeseen polvet vapisten.
Mutta ennen kuin emäntä ennätti saada sanaakaan yllättävän tilanteen kuivattamasta suustaan, rovasti oli opastanut Jeesuksen keittiön lävitse eteiseen ja sieltä edelleen salin puolelle. Kuului neitosten riemunvillejä kiljahduksia näiden tunnistaessa säkkärätukkaisen vieraan.
Emäntä kävi sulkemassa eteiseen johtavan oven ja käsiään esiliinaa vasten puristellen lysähti terassin ikkunan ääreen. Pihalta kantautui vasaran pauke.
Emäntä seisoi perunamaan laidassa avuttomana. Kylän vintiöt olivat ristiinnaulinneet hänen Ilponsa niin tiukkaan, ettei nauloja saanut hohtimilla irti. Karkuun livistäessään ne olivat vain huudelleet, että kyllä se Ilpo siitä takaisin palaa, sikana tai käärmeenä, hähhähhää.
Niin kuin palaisikin. Mutta ei Ilpona.
Emäntä nosti katseensa taivaalle. Ei mikään maan päällä...
Mutta sitten Jeesus olikin jo hänen vieressään. Kolmetuumaiset naulat se kiskaisi irti kuin mädät hampaat vapauttaen poikaparan kuolemantuskistaan.
-Miten on immeiset käyneet ilkeiksi..., itki emäntä.
-Sen jälkeen kun...
-Niin, sen jälkeen kun työ suljitte putiikkinne siellä ylhäällä! huudahti emäntä. -Jos miun mies olisi vielä elossa, niin...
Jeesus kumartui ja otti lapsen hellästi syliinsä. Koskettamalla Ilpon haavoja hän sai ne umpeutumaan ja eheytymään arpia jättämättä. Lapsi avasi silmänsä. Harmaat silmät napittivat vihaisesti pelastajaansa: -Minä en anna niille anteeksi. Enkä sinulle!
-Ei sinun tarvitsekaan, vastasi Jeesus.
Ilpo pyristeli pois messiaan syleilystä ja yritti ampua vesipyssyllä.
-Mikä Jeesus toi muka on? Lasten nuoleskelija!
-Ilpo!
-Antakaa hänen olla, rauhoitteli Jeesus. -Eräänä päivänä hänestä tulee kuuluisa tiedemies ja hänen on uskottava pelkästään se, minkä voi todistaa oikeaksi.
-Ihanko työ tosissanne? Meijän Ilposta? henkäisi emäntä. -Herra Kiesus... kuulkaa, ottaisitteko työ perunaa, ihan vaikka suoraan muasta nostettua? Minnoon ikkuisessa kiitollisuuven velassa mitä työ teitte Ilpon takia, ja mikä tahansa, vaekka miun oma henkeni, on siitä olematon hinta. Kyllä tämä on miun elämäni suurin päivä tämä, kun olen saanut nähä tämän ihmetyön, herra Kiesus, ja mie pyyvän, ottakaa miulta kaikkeni, tämä kaek arpa ja malka mikä miulle on annettu, niin on se vähäpätöstä!
-Jos ei kuitenkaan..., esteli messias ja pelästyi itsekin juttujaan. - Minulla on etsinnät kesken...
-Toki minä tiiän, että työ ette ylleensä, touhotti kuolevainen. -Mutta jos ies näetä pottaatteja? Paremmin nämmäe teitä ravitsevat kuin mitähäntä mustikat tai vahverot. Tai josko jottain tuolta sallaattikylvöksistä?
Emäntä teki venäjänuskoisten ristinmerkin, ihan vaan siltä varalta, että Jeesus sattuisi luulemaan häntä heikäläisiksi. Mutta messias katseli nyt hänen ainokaista poikaansa, Ilpoa. Ristiinnaulinnassa repeytyneitä pyhähousujaan kannatteleva lapsi vastasi katseeseen uhmakkaasti.
-Jospa sinä Ilpo lähtisitkin minun mukaani, ehdotti messias. - Näyttäsit minulle sellaisia maisemia, missä verottajakarhu on kulkenut.
Emännän onnella ei ollut rajoja, vaikka hänen Ilponsa ei vastannutkaan Jeesuksen kutsuun, ei myöntävästi eikä kieltävästi.
-No tämähän järjesty niin ihanasti jottei mittään! Tottahan se meijän Ilpo tietää missä verottaja on käynyt, se on nokkela ikäsekseen. Tuletteko työ mihinkä aikaan takasin, jos mie vaikka lämmittäisin teille saunan?
-Voi olla että emme tule, vastasi Jeesus.
-Jaa - että sauna-aikaan männessä?
-Lainkaan takaisin.
Koti oli jo kaukana, kunnan rajat ja tiet ylittyneet vieraiksi mannuiksi. Kaikkialta oli verottaja sulkenut tiloja, ja perässä laahustava lainsäädäntö lopettanut kokonaisia palvelunsa menettäneitä kirkonkyliä. Ilpon ei tarvinnut muuta kuin katsella Jeesuksen etsiessä itse reittinsä.
Ilta tummeni yöksi, pelto vaihtui perkaamattomaksi maaksi, jota paju ja matala unohdettu taimikko koristivat säännöttömiksi ryteiköiksi. Jeesus liihotti hitaasti kuin varis louhikkorajan ylitse. Kuusikkorivin kohotessa esiin hän laskeutui yhden muita suojaisamman ryteikön laitaan. Ilpo kiipesi alas harteilta.
Metsän pimeys huokui miltei silmille. Se ei pelottanut Ilpoa, mutta saattoi siellä jotain aina ollakin.
-Tiedätkö sinä kaiken mitä tapahtuu, täällä ja muualla?
-Kuinkapas minä, vähätteli Jeesus. -Enhän minä voisi silloin muuta tehdäkään kuin seurata muiden tekemisiä.
-Etkö sinä ennätä kaikkialle niin kuin Teräsmies? ihmetteli Ilpo.
-Teräsmies? Se sarjakuvasankari? En taida ennättää, naurahti Jeesus. -Syödäänkö vähän mannaa ja jatketaan sitten?
Ilpo nyökkäsi. Häntä väsytti armottomasti, mutta Jeesuksen kyydissä lentäminen oli ollut niin ihmeellinen reissu, että häntä poltteli nähdä mitä messias seuraavaksi keksisi. Sitä paitsi Jeesuksesta säteili jotain sellaista voimaa, vähän niin kuin takkatulesta, joka lämmitti sisältä päin. Jeesuksen seurassa ei tullut nälkä ennen kuin istuttiin varta vasten aterialle.
He olivat tutkineet lähiseudun vanhoja louhikkoja ja talousmetsäksi tarhattuja uhrilehdon paikkoja. Ilpon silmissä ne olivat kaikki ihan samanlaisia metsiä, mutta Jeesus oli selittänyt tarkkaan, millaisia kasveja täytyi pitää silmällä tunnistaakseen ikivanhaa asutusta. Siellä missä vuosisatoja sitten oli ollut asutusta, oli jäänyt jäljelle hyvää möyhenmaata ja sellaisia siemeniä, joita ei varisisi minnekään muualle.
-Tässä. Mitään parempaa ei ole ennen kuin palataan ihmisten ilmoille, pahoitteli Jeesus ja katseli päältä, miten poika maiskutti kourakuppiinsa annosteltua mannaa. Ilpo hymyili ujosti muistaen liiankin tarkkaan miten oli inhonnut Jeesusta ensi näkemältä.
-Et sinä mikään kokkikaan ole, hän sanoi. Yritti pitää kiinni terhakkaasta vastarinnasta edes leikin vuoksi.
Jeesus virnisti: -Mitä sinä luulet, että tämmöisistä metsistä löytäisi, vaikka olisi mestarikokki? Ei ainakaan semmoista, mitä sinun ikäisesi suostuisi syömään.
Oltiin hetki hiljaa ja kuunneltiin metsän myöhäisiä ääniä, katseltiin helteen jättämiä palojälkiä. Kuumuus oli nipistänyt lepänlehdet niin kurttuisiksi kuin ne olisivat vihreää kaarnaa, eivätkä kasvit voineet yhtään paremmin. Jeesus katkoi ojan pientareelta keltamarunaa ja taitteli sen kukintoja taskun pohjalle.
-Näistä on vielä hyötyä, vaikka ovatkin päässeet kuivumaan.
-Etkö sinä voisi pyytää sadetta taivaasta? kysyi Ilpo. -Äidin kasvimaakin on kohta kuollut.
Jeesuksen kasvot mutristuivat. Nenä näytti väpättävän itsekseen, suupielissä nyki.
-Ei minulla ole taivaaseen asiaa, sanoi Jeesus ja alkoi itkeä. Kyynelten paksuntamasta äänestä sai jotenkuten selville, että taivaassa on kaikki suljettu ja se siitä valtakunnasta.
-Ai?
Jeesus köhi äänensä selväksi.
-Se on vähän monimutkainen juttu, vaikka siitä on vasta muutama vuosi. Sinä olit silloin vielä semmoinen pöydänkorkuinen. Katsos, maailman valtioilla on nykyään yhteinen lainsäädäntö, jossa ne päättävät mitä asioita verottamalla kerätään rahaa ihmisiltä. Ne ovat ikään kuin ihmisten omia luonnonlakeja ne sellaiset säännöt, sillä nykyään ne koskevat kaikkia maailman ihmisiä, eläviä ja kuolleita.
-Ettäkö kuolleitakin? kysyi Ilpo varovasti.
-Kyllä, niitäkin. Ja silloin kolmisen vuotta sitten koko maailma kutsuttiin verollepantavaksi, aukoi Jeesus vaikeita muistojansa. -Se verollepano oli ensimmäinen, jolloin kuolleetkin katsottiin verovelvollisiksi. Siinä verollepanossa laadittiin niin kovat säännöt paratiiseja vastaan, että taivaskin piti sulkea. Niin se tapahtui ja ihmisten mielestä se oli ihan oikeudenmukaista.
-Mikä se paratiisi on?
Jeesuksesta ei tiennyt, voisiko se lainkaan puhua. Sitten messias sai koottua itsensä:
-Paratiisi oli sellainen paikka, jossa ei tehty lainkaan työtä. Mutta kun kaikki paratiisit käskettiin verotettavaksi, niin taivaskaan ei voinut tehdä poikkeusta. Meidän oli pakko. Meillä ei ole muita sääntöjä kuin ne, joihin ihmiset uskovat. Minä lähdin maan päälle, jotta voisin jututtaa yhtä Holopaista. Kolme vuotta olen etsinyt sitä enkä ole vieläkään löytänyt. Mutta kovin kaukana se ei voi olla. Semmoisia merkkejä olen nähnyt tänäkin päivänä.
Istuskeltiin silmät uupuneina. Kuivan ruohopeltteen ylitse lehahti parvi metsääkin mustempia varjoja. Jeesus katsahti sinimustalle taivaalle, idän suuntaan. Korppimaiset silmäkulmat rypistyivät nenäsillan varteen. Välillä Jeesus näytti ihan joltain inkkarilta.
-Mitä? Mitä ne oli?
-Narahduksia.
Ilpo katsoi Jeesusta kummissaan. Eihän se aiemmin yrittänyt narrata sillä tavoin kuin aikuiset yleensä.
Jeesus selitti: -On olemassa sellainen maailma, jossa ei ole lainkaan ääniä. Se ei ole niin kuin Suomi tai maapallo vaan vieläkin enemmän. Ehkä olet kuullutkin siitä? Jotkut ihmiset sanovat sitä helvetiksi, mutta sillä on ollut muitakin nimiä.
-Koulussa kerrottiin, sanoi Ilpo, että ylhäällä on taivas ja alhaalla helvetti. Mutta sinähän sanoit, että se taivaskin on nyt kiinni vähän niin kuin meidän kylän posti.
-Vähän niin kuin samalla lailla, avitti Jeesus.
-Eikös se helvetti sitten ole kiinni? Että mitä ne narinat oli? Ne varjot, jotka tästä lensi?
-Ne oli sieltä helvettimaailmasta. Se on paha paikka, kun siellä ei voi itkeä, vaikka tuntuisi miten kipeältä. Jos yrittää huutaa niin ulos tulee vaan varjoja. Sitä on vähän vaikea käsittää, jos sitä ei näe. Mutta parempi ettei kukaan näekään, vai mitä?
Ilpo vilkuili hädissään ympärilleen. Ruohikolla ei näkynyt enää ylimääräisiä varjoja, mutta metsä saattoi olla niitä täynnä.
-Tulihan ne narinat kuitenkin..., hän kuiskasi.
-Ne tulivat. Minä olen nähnyt sellaisia ennenkin, sillä helvetin portti narahtelee aina kun joku kulkee siitä lävitse. Täällä jossain lähellä on maassa kaivo, josta joku on mennyt alas helvettiin.
Jeesus tarkasteli pimeneviä horisontteja pojan hivuttuessa lähemmäksi hänen viitanliepeitään: -Ei me tänne metsään jäädä sääskien syötäväksi. Sinun äitisi ei antaisi koskaan anteeksi, ja on se minustakin mukavampi nukkua lakanoissa. Sanopas, mitä tässä on lähettyvillä isompia kirkonkyliä, niin lennetään sinne yöpuulle.
Lapsi imeksi huuliaan epävarmana: -Oiskohan... Riistavesi tai Tuusniemi?
Nimen kuullessaan Jeesus napsautti sormiaan. Luonto tuntui pysähtyvän kuuntelemaan; haavan lehtikään ei värissyt ja polte himmeni poimijoiltaan unohtuneen puolukan poskilta.
-Siinäpä se! Tuusniemi kuulostaa tarkalleen siltä paikalta, minne Holopainen on mennyt. Loppumatka mennään vaikka peukalokyydillä.
Viimeinen osuus matkasta oli yksityistietä, jonka hiekasta näkyi ettei kukaan ollut kesän aikana ajanut lahden pohjukkaan. Terhakkavetoinen invalidimopo eteni ponnistellen pehmeässä hiekassa ja pysähtyi lopulta lähelle Tuusveden rantaa. Mopon taakse oli köydellä sidottu peräkärry, josta kapusivat pitkänhuiskea poikalapsi ja lyhyenläntä mies. Heidän oikoessaan muhkuraisen matkanteon paiskelemia lihaksiaan ponnistautui hytistä miehenrohjake, jolla oli elopainoa enemmän kuin kärryssä kulkeneella parivaljakolla yhteensä.
Väisänen köntysti Jeesuksen luo osoitellen rantaniittyjä, jotka laskeutuivat alas Tuusvedelle ja levittäytyivät vetten pohjassa suureksi Juojärveksi. Metsänraja oli keltaista lehteä ja soikkia koivuja. Tällaisella rajalla rauhoittuivat sielut, olipa ruumis miten lyhytaikaista lainaa tahansa. Seisoskeltiin kädet taskuissa; yhdellä haalarit, toisella pitkähelmainen viitta ja kolmannella pizzatahraiset pyhähousut.
-Nämä on niin kivisiä ja hallaisia seutuja, että eihän näitä ole mitään järkeä pitää peltoina, selvitti Väisänen kotiseutunsa oloja. -Vaikka onhan täällä aikoinaan eletty pelkällä millä lienee pyhällä hengellä.
Messias myhäili kuin kuulostellen jotain muinoin kuulemaansa laulua. -"Voi olla, maa on karu, kylmäkin, ja vilja kasvaa vikkelämmin. Mut' kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."
Tummat posket hehkuivat liikutuksesta. Väisänen rykäisi.
-Tiedä häntä. Nämä rannat on olleet hylättyinä siitä pitäen, kun Holopainen rakennutti voimalan tuonne järven taakse. Ihmiset pelkäävät, että Holopaisen voimala laskee lauhdevetensä järveen ja siitä johtuu säiden lämpeneminen
-Tiedätkö, Väisänen, kuka siitä voimalasta hyötyy? kysyi Jeesus. Väisänen ynähteli ja haki miettiessään kiireistä syytä lähteä paluumatkalle. Hän pelkäsi messiaan kysymyksiä. Ne olivat niin kuin maadoittamattomia johtoja: niihin kannatti koskea vain osoittaakseen voiman jonnekin muualle. Hän oli kysellyt siltä, eikö tässä olisi työmaata ennemminkin jumalan sotajoukoille kuin yhden miehen iskuryhmälle. Siihen se oli vastannut, että jumalan suhteen hänellä oli pelkästään huonoja uutisia.
Antaa olla, Väisänen oli pyytänyt. Olihan hän tehnyt jo lapsena omat päätelmänsä jumalan voipuudesta.
-Kah, en minä tiedä keiden asioilla se Holopainen kulkee. Ei täällä paikalliset omista mitään mikä on nakkikioskia isompi. Eikä se paikallisia hyödytä mitenkään se voimala. Kuuluu ottavan valtakunnan verkosta enemmän sähköä kuin mitä antaa sinne, niin sanovat paikalliset ihmiset; tiedä häntä.
Messias ei virkkonut mitään. Omien sanojensa mukaan se oli seurannut kirkollisia turisteja läpi Euroopan. Mitä lähemmäksi tultiin matkan päätepistettä, sitä surullisemmalta se vaikutti. Väisänen yritti vielä innostaa sitä, jotta pääsisi pian paluumatkalle:
-Mutta ne kaivot mistä oli puhetta, ne on tuolla kesämökin takana.
Käveltiin pitkäksi venähtäneessä rantaheinikossa. Muinoin vasikkahakana toimineen aukion keskellä oli sammaleen peittämää kivikumpu. Hiidenkiveltä näyttävä järkäle oli metrin korkea ja ainakin neljä metriä halkaisijaltaan.
-Näissä on kiviset kannet, mutta kaivoiksi näitä on uskottu, selitti Väisänen. -Tuskin näissä vettä on, kuitenkaan, etenkään näin kuivana kesänä.
Miehet ja lapsi kiertelivät säännöllisen muotoista, ihmistekoiselta näyttävää kivikumpua. Ilma kävi humisten sen lähettyvillä. Kuulosti siltä kuin itse maa olisi vetänyt syvään henkeä, vetänyt ja vetänyt kuin katkeamattomassa ahdistuksessa. Jeesus ja Väisänen tutkivat kaivon rakenteita. Ovi aukeni kaivon kyljessä. Rakennelma oli iso ja vanha, mutta sen sisälle oli rakennettu uudelta tuoksahtava Valmetin hissikoppi. Valo syttyi automaattisesti kun ensimmäinen ihminen astui kopin lattialle.
-Meneeköhän tämä syvällekin? ihasteli Väisänen. -Tänne mahtuu kerralla kaksitoista henkeä tai 800 kiloa. Tällaisia ne on testanneet Outokummun hylätyissä kuiluissa. Tehneet nopeusennätyksiä.
Poika pudotti hissikuiluun kiven, joka katosi näkyvistä ja kuuluvista nopeammin kuin kukaan ennätti tajuta.
-Yltääkö tää helvettiin asti? kysyi Ilpo.
-Ei sentään, selitti Jeesus. -Kaivot ulottuvat vain helvetin esikartanoon. Vaikka on sekin aika syvällä, niin ei kuitenkaan helvetin veroinen paikka. Esikartanon ja varsinaisen helvetin erottaa toisistaan helvetin portti, joka on niin kuuma ja tulinen että ihmiset eivät voi kulkea sen lävitse. Paitsi ne jotka ovat minun suojeluksessani. Niin kuin te kaksi.
Ilpon kasvot loistivat riemusta: -Jukra! Niinku sellanen Mustanaamion hyvä merkki?
-Tavallaan... mutta se minun merkkini ei ole ihan yhtä hyvä.
-Hetkinen! Väisäsen oli pakko saada selvyys, mitä hevosenleikkiä tässä laskettiin. -Et kai sinä tosissaan väitä, että Holopainen on vienyt ihmisiä tätä kautta helvettiin?
-Katsos, se on vähän monimutkainen asia, aloitti Jeesus, ja Väisänen ihmetteli, miksi se selitti asiat niin huolellisesti jälkikäteen, vaikka oli enimmän aikaa yhtä eksyksissä kuin muutkin. -Helvetti ei sijaitse tuolla alhaalla kirjaimellisesti, paitsi niille, jotka uskovat siihen kirjaimellisesti. Osan matkaa pääsee kyllä välineilläkin, mutta perillä tarvitaan semmoista oikeansorttista lapsenuskoa. Sellaista kuin teillä kahdella.
-Miten niin meillä kahdella? Eihän meitä tuolla tarvita.
Jeesuksen ilme oli sellainen, että nyt oltiin enemmän kuin tosissaan. Ehkei se halunnut pelästyttää, vaikka tulikin niin tehneeksi.
-Minä en pääse helvettiin niin kuin te pääsette. Te olette käytännöllisiä ja varovaisia ihmisiä, etenkin sinä, Ilpo. Te uskotte helvettiin, joka on olemassa kirjaimellisesti. Onhan se uskottavampi kuin mikään vertauskuvallinen taivas. Te pääsette perille asti, koska teidän uskonne aukaisee sen saman tien, jota edelläkäyneet ovat laskeutuneet - tuonne aliseen maailmaan.
-Ketkä? Edeskäyvät ketkä?
-Italialaiset ja puolalaiset, suomalaiset ja arabit, jenkit ja aasialaiset, keitä kaikkia se Holopainen on tuonne johdattanut. Teidän täytyy mennä heidän avukseen, sillä he eivät tiedä mitä he ovat tehneet.
-Jaa, mitäs he...
-Kunnostaneet helvetin.
Kylmät väreet juoksivat puroina Väisänen selkäpiissä.
-Mitäs… mitä sitten tapahtuu? Oikeinko maailmantuho...
-Ei sentään. Uskoakseni sillä Holopaisella on jokin käytännöllisempi idea. Teidän varassanne on estää se.
Messiasmiehen tarjoama tehtävä selkeni Väisäselle kaikessa kauheudessaan.
-Mitä? Pitääkö meidän mennä alas helvettiin? Entä miten me tulemme ylös sieltä?
Jeesus kohautti kapoisia harteitaan. -Minä en voi sille mitään. En voi puuttua ihmisten tekemisiin yhtään mitenkään. Paitsi... Jeesus vältteli katsomasta Ilpoa. -Paitsi milloin ihmiset ovat hylänneet jotakin. Semmoista minä voin ottaa huolehtiakseni, mikä on ihmisiltä jo unohtunut.
Hylänneet? Väisänen säikähti, kun vieras puhui niin kamalia lapsen läsnäollessa. Sitten hän huomasi pojan kurkistelevan hissikuiluun kaikessa rauhassa ja tajusi, että lapsen olisi pitänyt olla se pelokkaampi osapuoli.
-Mitä sinä oikein luulet, että tuolla alhaalla pystyisi tekemään? Eihän se yhdestä Holopaisesta voi olla kiinni.
-Hänellä jonka tunnet Holopaisena on enemmän nimiä kuin kellään muulla. Mutta te tapaatte hänet kyllä kunhan pääsette portin toiselle puolelle. Hän löytää teidät, sillä teillä on hänelle tuliaisia.
-Onko?
-Tuliaisia, josta hän ei voi kieltäytyä.
Jeesus sujautti kätensä viitan syvästä kaula-aukosta ja kahisteli jotain sisäpuolelle ommeltua taskua. Hän ojensi Ilpolle pahanlemuisia marunan kukintoja.
-Ennen vanhaan näitä sanottiin ruumisheinäksi. Ne pitävät kiusaajat loitolla, selitti Jeesus. Sitten hän otti esille isohkon minigrip-pussin, jonka sisällä näkyi merkillinen, pyöreä vitsasnippu. Pussi oli sisältä kostea Jeesuksen avatessa sen.
-Tämä on Holopaisen kasvattama seppele. Holopainen lähetti tämän aikoinaan minua varten, jotta en pääsisi pakoon ihmisten lakipykäliltä. Nyt tämä on sinun vastuullasi, Väisänen. Sinulla täytyy olla tämä päässäsi, kun menette sisään helvetin portista. Jos kannat Ilpoa sylissäsi, teillä ei ole mitään vaaraa. Sitten kun tapaatte Holopaisen, niin annatte tämän seppeleen hänelle, mutta kellekään muulle sitä ei saa antaa.
Väisänen pällisteli saamaansa päähinettä. Piikikäs seppele ei tuntunut miltään hauraalta pyhäinjäännökseltä, vaan miltei kuin elävältä olennolta, joka liikahti hänen käsissään. Oka painui hitsaustyön kovettamaan kämmenpohjaan yhtä vaivattomasti kuin olisi uponnut pumpuliin. Lämmin kipu värähti olkapäässä asti.
Hän pudotti seppeleen vaistomaisesti.
-Hetkinen! Ei minulla ole mitään asiaa sille pappisporukalle! Menköönsä metsälle tai helvettiin asti, miten haluavat. Jos jonkun on tongittava maan alla, niin siihen on kutsuttava avuksi kaivosmiehiä ja insinöörejä. Eihän myö siellä mittään osata! Että tuokin, pikkuinen poika! Mikä jeesus sinä oikein olet, kun pieniä lapsia pelottelet helvetillä?
Anteeksipyytävä hymy hävisi Jeesuksen lempeiltä kasvoilta. Suru näkyi silmissä ja värähtelevissä poskipäissä.
-En pelottele, kerron vain totuuden, sanoi Jeesus. Hissin oviaukosta pilkottava taivas tuntui vetäytyvän pilveen ja vetten kimallus himmenevän. Kyynel messiaan silmäkulmassa oli jotain niin murheellista, että Väisänen ei ollut eläessään kokenut sellaista. Eivät kuvat itäisen Euroopan sodista tai Afrikan nälkäänäkevistä olleet koskettaneet häntä siihen kohtaan väsynyttä sydäntä kuin yksittäinen pisara.
Väisänen nosti tappuraseppeleen päähänsä. Se oli kuin ikivanha, loisen sitkeydellä siinnyt kasvi, joka ei kasvanut kukinnossa tai pituudessa vaan terävyydessä. Seitsemän päättymätöntä vitsaskehää kiertyi Väisäsen pään ympärille, kunnes piikit upposivat ihon ja lihakuoren lävitse hänen kalloonsa. Okaiden aiheuttama kipu oli pientä verrattuna rinnan täyttävään nautintoon. Sydämen kohdalla ei tuntunut enää muuta kuin hunajainen rauha. Näin täytyi tehdä. Miten katkerasti ne surisivatkaan hänen mentyään. Samalla hänen mielessään kävi arvelu, että lapsi uskoi olevansa vastaavassa tehtävässä, vaikka sen ikäiselle tuskat olivatkin pelkkiä matoja ja aaveita. Pentu seurasi messiasta niin kuin edellä kuljettuja aikuisen jalanjälkiä. Helppohan sen oli.
-Antakaa seppele Holopaiselle sitten kun olette perillä, sanoi Jeesus. Edelleenkin sen silmissä kimalsi, ja äkkiä se itki niin avoimesti kuin lapset. Se istui polviensa varassa, piteli vasemmalla kädellään päälakea kuin pelkäisi kiharoidensa paleltuvan, ja sulki oikealla hissin ovea.
Väisänen pelästyi. Ettäkö helvettiin? Myös Ilpo säikähti tajutessaan, että Jeesus oli pistänyt heidät hissiin. Käsi tarttui hätäisesti Väisäsen vyöhön - sitten ovi leikkasi ulkomaailman pois kuin giljotiini ja laite alkoi pudottautua syvyyden nielaisemana.
-Mitäs sitten teketään? kysyi Ilpo pikkuruisella äänellä.
-Rukoillaan, sanoi Väisänen. Kaiken varalta.
Holopainen harppoi rautaiset saappaat jalassaan ylös palavia portaita. Ilma oli tuntuvasti viileämpi kuin alemmissa kerroksissa. Lauhdutuslaitteet olivat tehneet tehtävänsä, vaikka papit vaikeroivatkin sietämättömästä kuumuudesta ja pökerryttävästä rikinkatkusta. No, olisivatpa nähneet tämän paikan vuosi sitten!
Ensimmäinen piiri alkoi olla käyttökunnossa. Sen viimeistelyyn oli mennyt monta kuunkiertoa, mutta jostain piti aloittaa - ja vaikeintahan oli ollut löytää ammattitaitoista työvoimaa. Vastedes sitä ongelmaa ei tulisi, sillä maan päällä opittu järjestelmä takaisi helvetin valmistumisen vaihe vaiheelta.
Holopainen laskeskeli mielessään aikataulua ja rahoitusta. Entisöintiprojektin seuraava vaihe edellytti pätevää keskijohtoa sekä niitä, jotka organisoisivat helvetin alemmat piirit ihmiskuntaa houkuttelevaksi puuhamaaksi. Juristit, ekonomit ja viihdekonsultit saataisiin kotiutumaan jahka työ naamioitaisiin aktiivilomaksi.
Kun keskijohto olisi vakaa, projekti etenisi omalla painollaan loppuun saakka. Työ tietysti hidastuisi, koska jokainen helvetin alemmista piireistä oli neliönsä verran laajempi kuin edellinen. Viidenteen piiriin saataisiin mahdutettua kaikki koskaan maan päällä piipahtaneet sielut, seitsemänteen mahtuisivat nekin, jotka olivat tuleva, ja yhdeksäs piiri... no, jotkut ylikoulutetut papit puhuivat "rinnakkaisista todellisuuksista". Jahka naapuritodellisuudet löydettäisiin, niilläkin olisi varmasti käyttöä helvetin puuhamaalle.
Helvetin konsepti on vanha ja toimiva, kiitteli Holopainen valtakuntaansa katsellessaan.
Alastomat ihmispolot seisoivat vyötäisiä myöten hehkuvankuumassa liejussa ja ruotivat kynsin ja hampain rämeen pohjaa. Silloin tällöin joku hautakiveen varpaansa kolhinut työntekijä alkoi vajota syvyyden kutsumana, mutta useimmiten penkereellä norkoilevat pikkupirut ehtivät kiskoa nämä takaisin pinnalle.
Helvetin konseptille oli povattu pikaista menestystä jo keskiajalla. Kävi kuitenkin ilmi, että suuri yleisö oli kiinnostuneempi ennustuksista kuin alkuperäisestä tuotemaailmasta. Jopa kirkon vastustajat tyytyivät ennustukset kuultuaan nasaretilaisen halpaan jäljitelmään.
Ilman kestäviä asiakassuhteita Holopainen ei ollut osannut kehittää valtakuntansa imagoa. Vasta vieraillessaan ihmisten keskuudessa Holopainen oli oppinut menestyksen salaisuuden: ensimmäiset houkuteltiin paikalle uteliaisuudella, seuraavat ahneudella, ja loput enemmistömielipiteen trendeillä.
Kuumassa liejussa raatavien ihmisten asenne työhönsä oli nurjempi. Pappeja ja piispoja, kappalaisia ja kardinaaleja, sekä joukko naispuolisia pastoreita protestanttikirkosta, kaikki raatoivat kainaloita myöten liejussa löytämättä tukevaa paikkaa jaloilleen. Maallisista vaatteistaan ja tavaroistaan he olivat joutuneet luopumaan säilyttääkseen edes sielunsa, paitsi suomalaiset, jotka antoivat mieluummin sielunsa kuin kännykkänsä.
Alaston iho punaisena helottaen joukko raatoi työnsä tahdissa inahdellen. Joillakin liejuun pakotetuista raatajista oli haravat ja talikot, joilla he ahtoivat muiden keräämää saastaa pikkupirujen pitelemiin verkkoihin. Missä tuska tihentyi huudoksi, se heittyi varjona alas vapisevasta leuasta, tarttui liepeistään liejuun, mutta lennähti sitten lepakon lailla ylös katkuiseen ilmaan. Aniharva huudoista pääsi pakenemaan helvetin suljetusta maailmasta, piinatuista ei yksikään. Vaikka työ iljetti heitä, eivät he kertaakaan kohottaneet katsettaan Holopaiseen. He kieltäytyivät uskomasta, missä olivat ja mitä tekivät - niin vahva oli heidän uskonsa halvalla luvattuun jäljitelmään.
Sen parempi minulle, ajatteli Holopainen, ja puuhamaan tulevalle keskijohdolle. On huomattavasti helpompi ohjailla työläisiä, jotka kieltäytyvät uskomasta työnsä ja johtajiensa perkeleellisyyteen, ja suhtautuvat kokemaansa pelkkänä pitkäksi venähtäneenä lukijamatkana.
Hän käveli seuraavalle työmaalle. Marron maan piinattujen kukkuloiden syliin virtasi tulinen joki. Lauhdutuksen ansiosta senkin lämpötila oli jo ihmiskehon kestettävissä, joten Holopainen oli siirtänyt pisimpään viipyneet insinöörivieraansa tänne pengertämään jokea. Tarkoitus oli muuttaa virtaus niin kuohuisaksi, että Kuolemanjoki vetäisi vertoa komeimmille maanpäällisistä koskista.
Täällä työ eteni hitaammin kuin Pohjattoman Rämeen puhdistus. Monet pengertäjistä olivat tulikiviä kangetessaan tulleet tempaistuksi saastaisen virran paksuihin pyörteisiin ja huuhtoutuneet jonnekin helvetin alemmista kerroksista.
Rannalle jääneet valittivat ja kieltäytyivät yhteistyöstä. Ruoskanvarteen kelpaavaa keskijohtoa olisi tarvittu tässä vaiheessa kipeästi. Holopaisen omat avustajat, nasaretilaisen ikäiset pikkupirut, olivat niin vanhuudenheikkoja, ettei niistä ollut pitelemään kuin piikkiverkkoja, joihin ensimmäisen piirin roina kerättiin.
Niinpä hän oli kutsunut erilleen ne suomalaiset, jotka roikottivat kännyköitään soman perversseiltä näyttävissä vyö- ja kainalokoteloissa. Suomalaisille hän antoi valamavaskesta taotut hiilihangot ja lupasi nopeaa ylennystä alempien piinapiirien johtotehtävissä.
Nyt työ eteni varmemmin. Vieläkin väkeä huuhtoutui virran syövereihin tai rannan onkaloissa piileksivä hurtta sieppasi jonkun pyylevän piispan saalikseen, mutta suomalaisten kirousten tahdittamana työ joka tapauksessa eteni. Eikä Holopaisella ollut enää yhtä palava kiire kuin projektin alussa. Nasaretilainen voisi saarnata suu vaahdossa tai parantaa yhteisönsä hylkäämiä lurjuksia kuolemantaudista, mutta ihmiskunnan itse laatima markkinajärjestelmä oli vahvempi kuin vanhat tarinat. Kapitalismiksi kutsuttu järjestelmä sisälsi helvetin ainekset valmiina ja teki mahdottomaksi perustaa edes paratiisin ideaa.
Holopaisen katsellessa kiveltä kivelle loikkivia, käristyneitä varpaitaan voivottelevia suomalaisia, erään käsipuhelin alkoi piipittää ammoin unohdetun mainosjinglen säveliä.
-No, mitäs tässä, kato mä olen täällä helvetin ensimmäisessä piirissä. Ihan hyvä matka ollut. Me on kiipeilty täällä pohjattomassa kuilussa ja laskettu tulista jokea Kharonin lautalla. Sit me oltiin eilen kokeilemassa benji-hyppyjä tulisen järven yläpuolella. Sapuskat täällä on sillai eksoottiset, sellasta mitä ei kotona saa. Entäs sinä? Jaa, Ibizalla? En mä tiedä ehdinkö mä, kun .... haloo? Tää vähän pätkii, ku tää on yhtä katvealuetta koko helvetti. Haloo? Kuuleksä?
Sivulta tyytyväisenä kuulostellut Holopainen harmistui punaiseksi. Oli vain eräs sähkömagneettiseksi osoittautunut ilmiö, joka saattoi häiritä kännykkäyhteyttä.
-Joku rukoilee! Kuka siellä rukoilee rivissä? Heti esiin!
Kännykkäänsä vastannut suomalainen pelästyi, että hän tulisi rangaistuksi ja alkoi kiivaasti osoitella tulisessa joessa kahlaavia kollegoitaan. -Se on tuo metodistiporukka! Ne luulee, että tää paikka on pelkkää teoriaa!
Holopainen ei kallistanut korvaansa suomalaisen epäluuloille, jotka vain terävöityivät ja muuttuivat uskomuksista käytännöiksi, kun helvetissä kerran oltiin.
Joku muu oli rukoillut lähistöllä ja niinkin lujaa, että se oli katkaissut kännykkäyhteyden. Ja sen täytyi olla joku tulisen virran ja portin välillä.
Jos tämä on helvetti, ajatteli Väisänen, niin minä en ole tätä ansainnut.
Piikkikruunu hänen päälaellaan kipristeli ihanasti kuin nimeltä kutsuttuna. Olo helpottui. Jos vain saisi tuon lapsen pois jaloista, niin tämän voisi ottaa turistireissun kannalta, ihan vaikka lukijamatkana.
Taas mentiin alemmaksi. Kallioon hakatut portaat laskeutuivat valtakuntaan, jonka laajuutta ei mahtanut arvioida silmämääräisesti. Kivisten kaiteiden pystytolppiin oli upotettu eläinten kalloja, jotka alemmaksi tullessa alkoivat muistuttaa yhä enemmän ihmispään muotoja, niin että helvettiin saapuja saattoi tuntea kulkevansa alas ihmisen kehityksen portaita.
Tänne oli päästy - ja täällä oli vieläkin kuumempaa kuin tunneleissa. Puolivälissä portaikkoa Ilpo riisui pyhäpaitansa ja Väisänen kietaisi haalareiden hihat rusetiksi vatsan päälle. Heidän edessään levittäytyi karu, kiehuva maailma, jonka laaksoja ja kukkuloita koristivat vulkaanista visvaa pulputtavat lammikot kuin spitaaliset repeämät ikuisuuden mädäntyneessä maaperässä. Kauempana kimalteli muita maastokohteita kirkkaammin kiehuva joki.
-Tuolla on ihmisiä! puuskahti Ilpo.
Väisänen pyyhkäisi hikisiä kasvojaan ja siristi silmiä. Totta, suuri joukko ihmisiä polski kahvikerman värisessä, hiljakseen liikahtelevassa mutavellissä.
-Kai meidän täytyy kysyä tietä, totesi Väisänen.
Ilpo hyppeli portaita alas tasajalkaa. Väisäsen piti keskittyä askelmiin yksi kerrallaan, sillä silmät pyrkivät muuten hakeutumaan maiseman epätodellisuuteen ja hakemaan sieltä järjellisiä kiintopisteitä. Vaikka mitään selviä valolähteitä ei näkynyt, helvetin kivinen katto hohti verenpunervana, ja maankamara oli täynnä sahalaitaisia, esineistään irti repeytyneitä varjoja.
Portaiden juurelta jatkui heikosti erottuva polku veitsenterävien kallioiden ja rokonarpisten lohkareiden lomitse. Liskoja niskaharjakset liehuen pelmusi savikuopassa, jonka keskellä paloi korkea sininen liekki. Oltiin siellä, missä maa ja ilma, vesi ja tuli olivat saastaisuudessaankin puhtaampia kuin ihmiskuormitteisessa maailmassa.
Äkkiä poika pysähtyi - savikuopasta oli kiemurrellut käärme; kyytä pidempi, käsivartta paksumpi, mustempi mustinta yötä.
-Mitäs äijä? Halkaistu kieli lipoi huuletonta suuta.
-En mitään, sanoi Ilpo ja kiipesi takaisin alimmalle portaalle. Käärme kiemursi sulavasti ylös kivistä pylvästä ja sujahti samalle askelmalle. Väisänen kiirehti lähemmäksi osaamatta päättää, pitäisikö hänen yrittää teloa matelija kengänpohjalla vai ottaa esiin veitsensä.
-Hus! Mene kallioon, mato!
Käärme ei vilkaissutkaan Väisäseen.
-Älkää menkö joelle. Holopainen on tulossa teitä kohti. Se haistoi teidät.
Poika haki neuvoa Väisäsestä, mutta tämä ei osannut sanoa mitään. Jos käärme hyökkäisi, pääsisi hän eroon lapsesta... Toisaalta osa seppelekruunun tuottamaa nautintoa liittyi jotenkin siihen, että hän sai kaitsea tätä helvettiin joutunutta pienokaista.
-Ei me niin likasia olla, vastasi Ilpo. -Ei me luoteta sinuun.
-Luota vaan, äijä, kun kerrat rukoilitkin, sihahti eläin. -Kääntykää tästä heti vasempaan ja juoskaa Odottajien Laakson lävitse, kunnes tulette Siniselle Pellolle. Meikä asustaa siellä kavereiden kanssa, ja me voidaan järjestä teidät pois täältä.
-Ei käärmeet osaa puhua.
-Täällä on pakko osata, jos aikoo jutella kersansa kanssa, tokaisi käärme. Hypnoottisella notkeudella se kiemursi lähemmäs lasta ja sitten ylös tämän jalkaa. -Minun rakas Ilponi, se valitti sihisten. -Minä kuulin sinun avunpyyntösi. Älä huoli, isä auttaa sinut turvaan.
-Ei mulla ole isää! huusi Ilpo.
-Älähän nyt, veikkoseni... zzzhh! Käärme oli huomannut pojan taskusta pilkottavat marunankukinnot. Se pudottautui alas portaalle painavana kuin tervattu köysi.
-...mutta Holopaisen käsiin te vielä joudutte, sihahti eläin. Hopeanhohtoisena väläyksenä se livahti takaisin savikuoppaansa.
Väisänen teki päätöksen. Hän tarttui lasta kädestä ja alkoi juoksuttaa tätä neuvottuun suuntaan. Oli parempi seurata mitä tahansa ohjeita, jos kuinkakin epäluotettavia, kuin jäädä neuvottomana vieraan maailman armoille.
Käärmeen neuvoma suunta ei ollut edes polku, vaan kuilu kahden kallion välissä. Sen läpi juostuaan he tulivat irtosoran peittämälle kentälle, johon oli veistetty kivisiä penkkejä. Joillakin penkeistä istui kahlehdittuja luurankoja. Heidän tömistellessään penkkien ohitse jotkut kalloista tipahtelivat kauan sitten kuihtuneista kauloista, nivelet poksahtelivat kuopistaan ja pienimmät luut varisivat irti rangosta; niin vanhaa ja hauraaksi käynyttä oli näiden onnettomien helvetinkävijöiden kokema tuska.
Kiviset penkit loppuivat sinertävän pellon laitaan. Maa oli täällä kuohkeampaa kuin muualla nähdyssä valtakunnassa, mutta se oli sairaan väristä ja löyhkäsi pahemmin kuin rikinhajuiset mutakuopat.
He seisahtuivat huohottamaan.
-Mitä tossa kasvaa? kysyi Ilpo.
-En tiedä. Näköjään jotain sipuleita.
Mutta hänen sipuleiksi luulemansa olivatkin suunnattomia käärmeenpäitä. Niiden liike oli vitkaa ja maahan sidottua, mutta ne alkoivat ryömiä esiin kuin yhteisestä käskystä. Leegio matelijoita saarsi heidät jokaiselta suunnalta, ja Holopainen ilmestyi heidän yläpuolelleen.
-Siinä olette somasti! komensi Holopainen. Ruoska osoitti Väisäsen paljaaseen, hikoilevaan rintaan. -Tänne se kruunu ja nyt heti.
Väisänen kosketti tappuraseppelettä päässään. Hän ei voinut luopua siitä yhtään enempää kuin luopua kädestään tai mistään mikä oli osa häntä. Tappuraseppeleen piikit olivat syvällä hänen päässään, ja vaikka ne olivatkin nyhdettävissä fyysisesti, niitä ei saisi mitenkään irroitettua muistoista. Seppele oli osa kaikkea sitä, missä maailma oli kohdellut häntä epäoikeudenmukaisesti ja jokainen tuskan kirpaisu tuntui ihanalta, koska hän tiesi niin tarkalleen, miten hän voisi antaa anteeksi muiden ihmisten tylyyden ja välinpitämättömyyden. Voisi, muttei alentuisi siihen, ja tuska jota seppele lupaili muuttuisi ylivoimaiseksi tietämykseksi. Hän hallitsisi jokaista, joka joskus oli uskonut kärsineensä.
Holopainen huitaisi ruoskallaan.
-Minun on turha kysyä, miten te olette viihtynyt lukijamatkalla, Väisänen. Kirjailijat ovat jo sanoneet helvetistä kaiken olennaisen, ja jos vakavasti ajattelemme, niin täällähän ei ole mitään suoranaisesti yllättävää, vai kuinka, Väisänen? Eikö teistäkin tunnu, että mikä tahansa onnettomuus saa ymmärtämään ihmiselämän mahdottomuuden? Ei siihen helvettiä tarvita. Ehei, helvetillä on oltava laajempi, tulevaisuuteen suuntautunut tehtävä.
-Jeesus lähetti meidät.
Kurkkua kuivasi niin, että sanat tulivat pelkkänä pihinänä, mutta Holopainen kuuli kuin kuulikin hänen sanansa.
-Vai löysi se nasaretilainenkin Suomen perukoille, ihmetteli Holopainen. Ensimmäistä kertaa Väisänen kuuli Holopaisen nauravan. Miehen leukaluut venyttivät kasvojen nahkahuppua äärimmilleen, nielu leveni kuin kuminen putki.
-Minkäslaiseen kaupantekoon se lähetti teidät?
-Päästä poika maan pinnalle, sanoi Väisänen, niin tomerasti kuin kykeni. Holopaisen kuumeiset kasvot irvistivät jokaisella lihaksellaan, nahan alta paistoivat poskenkyhmyt kuin pienet sarvet.
-Tietysti päästän. Siellä pinnallahan ne jatkuvat: lasten juhlat.
Mikään Holopaisen ilmeessä ei sinetöinyt puheita yhtään todemmiksi kuin mikään muukaan mitä se tulisi sanoneeksi. Mikä tahansa olento tottelisi edes jotain aiemmin aikomastaan, tulisi edes vahingossa täyttäneeksi toteen jotain siitä mitä oli sanonut, mutta ei Holopainen.
-Antaisit minulle minun kruununi, se keimaili. Koukuiksi käpristyneet sormet napsuivat toisiaan vasten, huulet muotoilivat sanoja kuin limasta ja savesta. Rintakehän luut tirahtelivat verta niistä kohdista, joista Holopaisen oli vaikea pidätellä itseään täyttämästä valtakuntaansa. -Kuule, minä annan osan valtakuntaani niille, jotka haluavat hallita minun rinnallani helvetin yhdeksää piiriä. Ahkera suomalainen… kuule, yksi kehä kerrallaan minä sälytän helvetin teidän johdettavaksenne, sillä teidän ylpeytenne edessä minäkin olen nöyrä!
Täydemmin kuin koskaan eläessään Väisänen tajusi, että maailma oli jumalaton niin käytännöltään kuin periaatteiltaan. Uskonnot olivat luoneet illuusion moraalisesta periaatteellisuudesta, kuolemaa seuraavasta jälkiverosta, mikä ei kuitenkaan ollut hyödyttänyt pidemmän päälle ketään muuta kuin Holopaista. Jos joku olikin aulis paljastamaan moraalin asettumalla sen uhriksi, niin vain itsensä tähden, ei muiden.
-Annanhan minä, myönsi Väisänen. Hän katsoi Ilpoa irroittaessaan piikin kerrallaan. Ilman sinua minä en olisi pystynyt tähän, hän ajatteli. Sitten pikkien rei'istä valuva veri peitti hänen silmänsä ja korvansa, ja kaikki matkan varrella kertyneet tuskat alkoivat nousta raajoista rintaan, rinnasta pähän.
Seppele irtosi oka kerrallaan maiskahten. Holopainen lennähti monta metriä ilmaan tempaistessaan verisen piikkikruunun vieraansa päälaelta.
-Nyt! Nyt minä olen...
Enempää ei helvetin esimies ennättänyt sanoa. Pitelemänsä kruunun lävitse Holopainen näki nyt ensimmäistä kertaa, millaisia olentoja oli paljastunut Jeesuksen laatiman valepuvun alta. Mies ja lapsi, viattomina helvetissä. Ei niin kuin kuka tahansa, ei niin kuin tahdoton tuhohyönteinen tai asiaansa ymmärtämätön rikkaruoho, vaan lähimpienkin hylkääminä. Viattomina helvetissä.
Maa järähti ja halkesi kahtia.
-Anna anteeksi, sanoi Väisänen Ilpolle.
Kivinen katto putosi.
-Sinä saat, vastasi lapsi.
Maailma loppui.