Markku SoikkeliSoikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo
SISÄINEN VANHUS VAPAUTUU
Merete Mazzarella: Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta. Suom. Risto Hannula. Tammi 2001 Mannerheim oli 72-vuotias talvisodan alkaessa, 77-vuotias tullessaan presidentiksi. Goethe oli 74-vuotias kosiessaan 19- vuotiasta aatelisneitoa ja kirjoittaessaan rukkasten jälkeen erään kuuluisimmista runoelmistaan. Jos molempien kohdalla vanhuus merkitsee pelkästään kypsyyttä, miksei se merkitse samaa muidenkin kohdalla? Nykyisestä yhteiskunnasta on puhuttu jopa vanhuskielteisenä, haluttomana tunnustamaan vanhuutta. Suomessa tällainen asenne johtaa väistämättä massiivisiin ongelmiin, sillä EU- maista Suomi on ikärakenteeltaan nopeimmin vanhustuva. Professori Merete Mazzarella, joka kuuluu sodan jälkeen syntyneiden suureen ikäluokkaan, on uusimmassa kirjassaan pohtinut vanhenemista taitona. Sisäisen lapsen sijaan meidän olisi Mazzarellan mielestä tärkeää pohtia, millainen on sisäinen vanhuksemme ja milloin tulemme tietoiseksi ikääntymisestä. Kun kesä kääntyy esittelee niitä tilanteita, joissa tajuamme ikääntymisemme väistämättömyyden: tilanteita joissa elämän kesä kääntyy akselinsa ympäri. Mazzarellan tyyli on kolumnistinen, siis selkeää kuin lempeästi provosoiva puhe, tosin myös samalla tavoin jäsentymätöntä. Kullakin luvulla on yksi johtoajatus, jonka ympärillä Mazzarella käy pitkiä ja koukeroisia pohdintoja vanhenemisen tavoista. Täti ja kuolema Mazzarella on saanut mainetta ajankohtaisten keskustelukirjojen tekijänä. Alunperin ruotsiksi ilmestyneet teokset on suomennettu nopeasti. Mazzarellan pyrkimykseen kirjoittaa ajankohtaisista aiheista sopii se, että hän kirjoitti muistelmansa nuorena ja omistautui vanhuuden teemoille jo viisikymppisenä. Mazzarellan teos Täti ja krokotiili (1995) loi käsitteen "tätienergiasta". Vähemmälle huomiolle jäi "krokotiili", läsnä olevan kuoleman ja ikääntymisen symboliikka. Myös Uskottomuuden houkutus (1997) sivusi vanhuuden tabuja, joihin Mazzarella uusimmassa kirjassaan palaa. Vanhuuden kysymykset, niin elämänkatsomukselliset kuin sosiaaliset, on useimmiten jätetty naisten kontolle. Suhtautuminen vanhuuteen on sukupuolittunut myös siten, että vanhusten hoito on jätetty pääasiassa naisten vastuulle. Suurin osa naisten tekemästä työstä on edelleen näkymättömissä, koska ainoastaan joka viidennes yli 80-vuotiaista elää laitostetussa julkisuudessa. Etenkin geriatrikkojen kanssa Mazzarella väittelee siitä, miten vanhuutta lokeroidaan ja ymmärretään "pikku tädit" - tyyppisten pelkistysten avulla. Geriatria ei auta selittämään, miksi dementikoista väännetään vitsejä jo päiväkodeissa. "Luultavasti jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa edeltävää nuorekkaampi", tuumaa Mazzarella. Pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Mazzarella käyttää esimerkkinä paitsi arkipäivän tapauksia myös kaunokirjallisuutta. Kirjallisuus on se kestävin ja yhteisesti tutuin kulttuurin alue, jonka tulkintoihin ihmisluonteesta voimme toistuvasti palata. Kirjallisuudesta Mazzarella nostaa esille kokonaisen vähälle huomiolle jääneen lajityypin, kehityskertomusten varjoon jääneen "täyttymyskirjallisuuden". Tällaisissa tarinoissa elämäntapa, "elämänkuvio" saa tunnistettavan muodon vanhuudessa. Jopa kehityskertomuksia luetaan aikakauden ihmiskuvaan, esimerkiksi nuoruuden ihailuun nähden. Huomaamatta voi jäädä, että kehityskertomuksessa olennaisempaa onkin kertojan asenne kertomaansa, vanhuksen asenne muistamaansa rakkauteen, kuten Marguerite Durasin maineikkaassa Rakastajassa (1984). Entä kykenevätkö kirjailijat kohtaamaan vanhuuden helpommin kuin muut ihmiset? Ainakin itseironia suojelee itsesääliltä. Vanhenemisen suunnitelma Mazzarella ei ole halunnut kirjoittaa vanhuuden kulttuurihistoriaa, mutta hän käyttää kirjallisuutta todisteaineistona sille, mikä vanhuutta koskevissa mielipiteissä on muuttuvaa ja mikä kestävää. Tunnetuin kotimainen esimerkki vanhuuden kuvaajista lienee Tove Jansson. Vanhuusiän erotiikkaa löytyy sen sijaan vain muutamalta kirjailijalta, näistä tutuimpina Eeva Kilpi ja Doris Lessing. Esimerkkien valossa vanhenemisensa voi aavistaa siitä, että on yhä kiinnostuneempi historiankirjoista, muistelmista ja puutarhakirjoista. Vanhenemisensa tavan tunnistaa puolestaan siitä, miten suhtautuu lähimpiensä ikääntymiseen. Onko esimerkiksi Viagra-keskustelu yhtään helpottanut suhtautumista vanhusten seksuaalisuuteen? Mazzarella toteaa, että vanhuutta koskevalla tutkimuksellakin näyttää olevan yläikäraja, millaista vanhuutta pidetään arvokkaana, laatuvanhuutena. Mazzarella muistuttaa, että yleensä naisten oletetaan vanhetessaan "menettävän" enemmän kuin miehet, vaikka juuri naisille vanhuus on elämänvaiheena tutumpi. Esimerkiksi vanhuusiän erotiikkaan naiset suhtautuvat realistisemmin ja käytännöllisemmin kuin miehet. Toisaalta vanhenemista ei voi treenata eikä mikään elämäntaito takaa "kaunista" vanhuutta. Tyytyväinen vanhuus voi johtua yksinkertaisesti siitä, ettei ole koskaan vaatinut elämältä suuria ulkoisia voittoja. Elämän ehtoohetkien analyysi edellyttää kirjoittajalta taipuisaa ironiaa. Ironian Mazzarella hallitsee paremmin tarkastellessaan omaa elämäänsä kuin kirjallisuutta. Hän laatii suunnitelmaa tuleville vuosille tavoitteenaan se, millä tekemättömillä asioilla hän ei aio kerskailla. Hän ei ole koskaan liftannut, nukkunut teltassa tai opetellut ajamaan polkupyörällä. Niinpä hänen ei tarvitse myöskään surra noiden asioiden menettämistä. Markku Soikkeli--